Day 180: Old Blue Mountain

20,11 km (12.5 miles)
1947.4 / 2189.8 miles
Unnamed Gap, ME

https://youtu.be/63prwDBrNFg

My standards for budget hostels are not very high, but if sleeping indoors feels more chilly than in my tent it can upset a bit. I was too tired to get up in the middle of the night to get my sleeping bag or an extra blanket, and thus ended up shivering.

In the morning I walked to the General Store and was pleased to get a French toast and fried eggs for breakfast. After that I had to finish my packing. I bought some items from the Pine Ellis Lodge’s resupply store and got about everything that I needed for the next leg of my hike.

Around 9 am me and 77 got a ride back to the trail and started to hike together. I picked his brain about the PCT and we went on chatting. Hiking with 77 was a good choice, because he kept on a good pace and the time flew while we were talking. The first five miles to Wyman Mountain went unnoticed. I started to feel better, physically and mentally, when my hiking was finally improving.

We stopped at the Hall Mountain lean-to (many of the shelters in Maine are called lean-to instead of shelter, although it usually is just the same thing). 77 stayed to eat some lunch and I continued alone downhill, because I needed to get to the next water. At Sawyer Brook I got the water that I needed and sat down for lunch. A moment later 77 passed me and told that he was heading to the South Arm Road tent site.

When I was done eating it was my turn to start climbing the tedious uphill to Moody Mountain. The slope was steep and slow to hike, even though the trail itself was in rather good condition. Downhill then again happened considerably faster and as I arrived to the South Arm Road I saw 77 at his tent. I told him that I was planning to do at least a part of the next uphill, because it was only 5 pm and I had three hours of light. “When the miles are coming, I must take them.”

I stopped to take some water from the Black Brook that is between the tent site and the road, and met Avalanche who I have been running into every once in a while since Duncannon. He was also spending the night at the tent site.

I kept on going uphill as I had planned. I had one tent spot in mind that was on the other side of the Old Blue Mountain that was standing in front of me. But I was not very convinced that I could get that far. The beginning of the climb was once again steep, but I took short breaks more often and it made hiking more smooth. Then the terrain got a bit more flat – only to change again more steep when I was getting closer to the summit. I kept on climbing the intermittently rocky slope as the sun was setting and reached the summit just when the sky turned into a ravishing red. Somewhere far away I could see a line of windmills and the lights blinking on top of them.

It was time to take out my head torch and head downhill. I was reckoning that I might actually reach the tent spot that I had in mind, but I decided to take the first thing that I would find. I could see my breath as the evening was getting colder and hiking felt still pretty good.

At the end of the almost 15 mile day I arrived to Unnamed Gap and found that tent spot mentioned in the Guthook app. There were some fallen trees that made the space a bit tight, but I was able to squeeze my tent in anyway. It felt really good to have finally done a decent mileage. Even though I had ascended nearly 1800 m (5900 ft) and descended far more than 1000 m (3300 ft), the terrain had felt easier than on the days before. Maybe I was slowly getting past the difficult and time consuming parts of the southern Maine.

JFRM-2017-08-0714.jpg
JFRM-2017-08-0715-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0718.jpg
JFRM-2017-08-0719.jpg
JFRM-2017-08-0722.jpg
JFRM-2017-08-0723-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0730-Pano.jpg

Vaatimustasoni edullisille hostelleille ei ole kovin korkea, mutta jos sisällä tulee kylmempi kuin teltassa nukkuessani niin se harmittaa hieman. En jaksanut nousta yöllä hakemaan makuupussia tai lisäpeittoa, joten nukuin sitten vähän viileässä.

Kävelin aamiaiselle General Storeen ja söin hyvillä mielin köyhät ritarit ja paistetut munat. Sen jälkeen oli viimeisteltävä pakkausurakka hostellilla. Täydensin ruokaostoksia Pine Ellis Lodgen myyntitarjonnasta saaden kokoon jotakuinkin kaiken tarpeellisen.

Saatuamme kyydin AT:lle yhdeksän aikaan lähdimme vaeltamaan yhdessä 77:n kanssa. Kyselin lisää hänen kokemuksistaan PCT:stä ja juttelimme muutenkin niitä näitä. 77:n kanssa vaeltaminen oli hyvä valinta, koska hän piti yllä juuri sopivaa vauhtia ja keskustellessa aikakin kului rattoisammin. Ensimmäiset viisi mailia Wyman Mountainille meni aivan huomaamatta. Aloin tuntea oloni henkisesti ja fyysisesti paremmaksi, kun vaeltaminen alkoi pitkästä aika sujua helposti.

Pysähdyimme Hall Mountain -laavulla (monet Mainen sheltereistä ovat nimeltään lean-to, laavu, shelterin sijaan, vaikka kyse on usein aivan samasta asiasta). 77:n jäädessä syömään eväitä jatkoin matkaa yksin alamäkeen, koska halusin päästä seuraavalle vedelle. Sawyer Brookille tullessani sain kaipaamani veden ja istuin syömään. Hetken kuluttua 77 kulki ohi ja kertoi tähtäävänsä South Arm Roadin teltta-alueelle.

Syötyäni lähdin itsekin nousemaan tuskastuttavaa ylämäkeä Moody Mountainille. Rinne oli hyvin jyrkkä ja kulku hidasta, vaikka polku itsessään oli aika hyvässä kunnossa. Alas vuorelta pääsinkin huomattavasti nopeammin ja tullessani South Arm Roadille näin 77:n telttansa luona. Kerroin aikovani jatkaa vielä ainakin osan edessä olevasta ylämäestä, koska kello oli vasta viisi ja valoisaa noin kolme tuntia jäljellä. “Kun maileja tulee niin ne on otettava.”

Pysähdyin telttapaikan ja tien välissä olevalle Black Brookille ottamaan vettä ja tapasin samalla Avalanchen, jonka kanssa olen ajoittain osunut samoihin paikkoihin Duncannonista lähtien. Hänkin oli jäämässä yöksi teltta-alueelle.

Minä jatkoin suunnitelmani mukaisesti ylämäkeen. Mielessä oli yksi tiedossa oleva telttapaikka edessä seisovan Old Blue Mountainin toisella puolella, mutta en ollut varma pääsisinkö sinne asti. Alkunousu oli taas kerran jyrkkää, mutta pidin lyhyitä taukoja välillä ja se helpotti urakan rytmittämistä. Sitten maasto tasoittui hieman muuttuakseen taas jyrkemmäksi tultaessa kohti huippua. Kiipesin paikoin kallioista rinnettä auringon laskiessa ja tulin huipulle juuri taivaanrannan muuttuessa sykähdyttävän punaiseksi. Kaukana näkyi rivi tuulivoimaloita ja niiden laella vilkkuvat valot.

Oli aika ottaa otsalamppu käyttöön ja suunnata alamäkeen. Arvelin ehkä sittenkin pääseväni suunnittelemalleni telttapaikalle, mutta päätin tarttua joka tapauksessa ensimmäiseen vastaan tulevaan vaihtoehtoon. Hengitys höyrysi viilenevässä illassa ja vaeltaminen tuntui yhä varsin hyvältä.

Lähes 15 mailin päivän päätteeksi saavuin Unnamed Gapiin, josta löysin tuon Guthook-sovelluksessa mainitun telttapaikan. Kaatuneet puut olivat tehneet siitä hieman ahtaan, mutta sain silti soviteltua telttani puiden väliin. Tuntui todella hyvältä saada pitkästä aikaa kunnon päivämatka tehtyä. Vaikka nousua oli lähes 1800 korkeusmetriä ja laskuakin pitkälti yli 1000 m, maasto oli tuntunut aiempia päiviä helpommalta. Ehkä eteläisen Mainen hankalat ja hitaasti edettävät paikat alkavat pikkuhiljaa olla ohi.

Map

Total time: 11:31:39

Leave a comment

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.