Day 169: Mount Jackson

15,69 km (9.7 miles)
1849.9 / 2189.8 miles
Stealth campsite, NH

The rain started in the morning when I was waking up. I was tempted to just stay in my tent and avoid the day in rain, but slowly my sense of duty exceeded my sense of comfort. There was miles to do.

Packing up the tent is a truly annoying process when it’s raining. I was trying to pour out the puddle that was forming on the tent, but it was all the time raining more. In the end I stood with the rolled tent between my thighs and succeeded to squeeze most of the water out of that green and yellow burrito.

I was wishing that I could be able to keep my shoes dry. That wishful thinking was about to die sooner rather than later. Even though my rain gear kept me relatively dry, the bushes on the trail side brushed my pants wet and that got my socks and eventually my shoes wet, too.

The beginning of the day’s trek was pretty flat and I would have been able to hike fast, but the rain had changed the AT into a chain of puddles. The descent to Crawford Notch was less steep and painless that I had expected, though. I had my lunch in the notch while it was not raining and continued to the uphill wishing that the rain was gone for good.

Once again, wishful thinking. When I had ascended the first part of the uphill with nice speed – and in the process got my clothes to dry a bit – the rain started again. It felt exhausting and frustrating to get wet again. And the uphill was getting steeper and rockier. Everything was somehow heavy and agonising. I was huffing and swearing.

I hadn’t got really any service on my phone for few days. I tried once again when I sat down for a while at a view, where there really was no view through the clouds. I got one bar and checked my Facebook. My brother and his wife had used the FB safety check to inform that they were safe during the attack in Turku. What attack in Turku? What is there happening in Finland? The bad connection didn’t allow me to load any news sites and my battery was dying. In my own Facebook I asked my friends to tell me what is happening in Turku, because this seemed be the only thing that was working over the weak service.

I continued my ascent to Mount Webster. There was more and more steep rock faces where I really had to climb. The rain had made everything slippery and climbing took a lot of effort. More huffing, puffing and swearing.

A bit later I was able to get some service again. My friends and brother had told on Facebook that a man had stabbed eight people in downtown Turku. Two of them were dead. It seemed not to be an act of terrorism, but no one really knew yet. The police had shot the man in leg and caught him.

These news from home were nothing to lift up the overall depressing mood of the day. I was sloshing towards Mount Jackson and started to look for a tent spot. I had seen several good spots close to Mount Webster and expected there to be more.

Well, I expected wrong. The forest was sloping, dense and against all sense also swampy at the same time. There was no way to fit a tent to this uneven tree filled wetland. The sun was setting and it was getting dark. I was wet and exhausted. I just wanted to get somewhere, anywhere to sleep. I crossed an alpine bog over the bog bridges and found an open flat site. I was joying that I finally found my tent site until I saw that someone had used this only flat and open spot as their latrine. I cursed this surface shitter to the lowest level of Dante’s inferno.

There was nothing else to do, but keep on looking. At some point I stopped to dig out my head torch. I really didn’t want to do second long day in a row, especially when tomorrow I had to get up early. I had the Presidential traverse ahead of me. This group of mountains is named after different presidents of United States and in the middle of it is Mount Washington. This almost 2000er (6000 footer) is known of its rapidly changing weather and extremely high winds. And most of this traverse should be done in one day.

Eventually I saw a small spot, just maybe large enough to fit my tent, right next to the trail. There was a pothole, rocks, roots and everything, but I had to try. I was horribly tired. I succeeded pitching my tent into that spot that was so uneven that it must have been the shittiest tent site of the whole thru-hike. I took off my soaking wet shoes and socks. The skin of my hands and feet was wrinkled by the wet conditions and it was tearing off in large sheets. I felt relieved to put on dry clothes. Still I was painfully aware that in the morning I would have to put those wet shoes back on. I laid me down on my mattress where I kept on sliding all the time to some direction. I would have rather been anywhere else.

“Još te ne dam maglama sa planina
Još te ne dam vodama iz dubina
A ti kažeš pusti me, živ mi bio
Zaboravu predaj me, sad adio”
-Knez
(Adio, 2015)

“I still don’t give you to the mists of the mountains
I still don’t give you to the depths of the water
And you ask me to let you go, forever
To sink you into oblivion and say goodbye”
-Knez
(Adio, 2015)

Sade alkoi aamulla heräillessäni. Minua houkutteli jäädä vain lepäämään telttaani ja välttää sadepäivä, mutta pikkuhiljaa velvollisuudentuntoni voitti mukavuudenhaluni. Olisi maileja tehtävänä.

Teltan pakkaaminen oli ärsyttävää sateessa. Yritin kaadella muodostuvaa lätäkköä pois teltan päältä kasatessani sitä, mutta vettä ehti sataa aina lisää. Lopulta puristin reisieni välissä rullattua telttaani onnistuen valuttamaan tuosta vihreänkeltaisesta burritosta melkoisen määrän vettä.

Elättelin toiveita siitä, että kenkäni säilyisivät kuivana. Ne toiveet eivät kuitenkaan eläneet pitkään. Vaikka sadevarusteet pitivät minut muuten melko kuivana, kastuivat housujen lahkeet ympäröivästä pusikosta ja sitä myötä sukat ja kengät.

Alkumatka oli melko tasaista ja polku olisi ollut nopeakulkuista ellei sade olisi muuttanut AT:a ketjuksi lätäköitä. Laskeutuminen Crawford Notchiin oli onneksi loivempi ja kivuttomampi kuin olin odottanut. Söin notkon pohjalla sateen hetkeksi tauotessa ja jatkoin ylämäkeen toivoen sateen jo kokonaan loppuneen.

Toiveajattelua. Noustuani reippaasti ylämäen alkuosan ja saatua samalla vaatteeni melko kuiviksi alkoi sade taas uudestaan. Tuntui väsyttävältä ja turhauttavalta kastua taas. Samalla nousu muuttui kokoajan jyrkemmäksi ja kivikkoisemmaksi. Kaikki oli jotenkin raskasta ja ahdistavaa. Puuskutin ja kiroilin.

Kännykässä ei ollut ollut kenttää pariin päivään. Kokeilin taas kerran istahtaessani hetkeksi näköalapaikalle, josta ei pilven läpi ollut minkäänlaista näköalaa. Onnistuin saamaan yhden tolpan kenttää ja vilkaisin Facebookia. Veljeni ja hänen vaimonsa olivat ilmoittaneet FB:n toiminnolla olevansa turvassa Turun hyökkäykseen liittyen. Mikä Turun hyökkäys? Mitä Suomessa on tapahtunut? Hatara yhteys ei jaksanut ladata uutissivuja ja akku hupeni silmissä. Pyysin omassa Facebookissani ystäviä kertomaan mitä Turussa tapahtuu, koska tämä väylä näytti toimivan heikolla yhteydellä parhaiten.

Jatkoin nousua kohti Mount Websteriä. Edessä oli jatkuvasti enemmän jyrkkiä kallioita, joissa sai todella kiivetä. Sateen vuoksi joka paikka oli liukas ja kulkeminen vaivalloista. Lisää puuskutusta, ähkimistä ja kiroilua.

Saadessani hieman myöhemmin taas hetkeksi kenttää kännykkään sain tietää ystävieni ja veljeni välityksellä, että Turussa oli joku mies puukottanut kahdeksaa ihmistä keskustassa. Kaksi oli kuollut. Ilmeisesti kyseessä ei ollut terrorismi, mutta asiasta ei ollut vielä kovin tarkkoja tietoja. Poliisi oli ampunut tekijää jalkaan ja saanut tämän kiinni.

Uutiset kotimaasta eivät mitenkään erityisesti nostaneet päivän masentavaa mielialaa. Rämmin kohti Mount Jacksonia ja aloin katsella mahdollista telttapaikkaa. Olin nähnyt useita hyviä paikkoja lähellä Mount Websteriä, joten ajattelin lisää olevan varmasti tarjolla.

No, ajattelin hyvin väärin. Metsä oli jatkuvasti mäkistä, tiivistä ja vastoin kaikkea järkeä myös samalla soista. Epätasaiseen kosteikkoryteikköön ei saisi telttaa minnekään. Aurinko laski ja alkoi hämärtää. Olin märkä ja uupunut. Halusin vain saada itseni jonnekin yöksi. Ylitin pitkospuita pienen suoalueen ja sen vierestä löytyi avoin paikka. Ehdin jo iloita telttapaikan löytymisestä, kunnes huomasin jonkun käyttäneen tätä ainoaa tasaista ja avointa kohtaa käymälänään. Kirosin tämän surface shitterin, pintapaskojan, alimpaan helvettiin.

Ei auttanut kuin jatkaa etsintöjä. Jossain vaiheessa pysähdyin kaivamaan repustani otsalampun nähdäkseni pimeässä. En olisi millään halunnut tehdä toista pitkään venyvää päivää putkeen, kun huomenna olisi mahdollisesti aikainen herätys. Edessä olisi niin kutsuttu Presidential traverse eli Presidential rangen poikkikulku. Tämä vuorijono koostuu Yhdysvaltain presidenttien mukaan nimetyistä vuorista ja sen keskellä on Mount Washington. Tuo hieman alle paritonninen vuori on kuuluisa vaihtelevasta säästä ja kovista tuulista. Ja suurin osa tästä poikkikulusta pitäisi yrittää tehdä yhdessä päivässä.

Lopulta näin polun vieressä pienen, ehkä juuri ja juuri telttani kokoisen aukon metsässä. Siinä oli kuoppaa, kiveä ja juurakkoa, mutta pakko oli yrittää. Olin hirveän väsynyt. Sain tungettua teltan koloon, joka epätasaisuudessaan oli varmasti koko reissun huonoin telttapaikka. Riisuin märät kengät ja sukat. Sekä kämmenten että jalkojen iho oli kosteudesta ruttuinen ja irtoili laajoina laattoina. Kuivat vaatteet olivat helpotus. Olin kuitenkin kivuliaan tietoinen, että aamulla pitäisi vetää taas märät kengät jalkaan. Kävin pitkälleni makuualustalle, jossa valuin kokoajan johonkin suuntaan ja olisin ollut mielummin missä tahansa muualla.

“Još te ne dam maglama sa planina
Još te ne dam vodama iz dubina
A ti kažeš pusti me, živ mi bio
Zaboravu predaj me, sad adio”
-Knez
(Adio, 2015)

“I still don’t give you to the mists of the mountains
I still don’t give you to the depths of the water
And you ask me to let you go, forever
To sink you into oblivion and say goodbye”
-Knez
(Adio, 2015)