Day 164: Mount Moosilauke

14,33 km (8.9 miles)
1801.1 / 2189.8 miles
Stealth campsite, NH

The White Mountains National Forest starts north from the town of Hanover. Where the actual White Mountains begin depends who you ask. Many AT hikers seem to consider the 1464 m (4802 ft) high Mount Moosilauke as the beginning of the Whites. This 8 km (5 mi) long ascent of 1200 vertical meters (4000 ft) is a tough climb and the downhill on the north side is even steeper.

I left the Hikers Welcome Hostel at ten and my goal for the day was to traverse the Mount Moosilauke. The uphill started right away and I was prepared for difficulties. Even the smaller uphills had been a struggle recently, so I thought that this one might take some time. Quite unexpectedly the uphill started to go rather smoothly. Sweat was rolling down my face in large drops, but hiking felt good. As I went up the trail got gradually steeper and more rocky, but not anyhow unbearable. Feeling of hunger disappeared and I progressed with good motivation.

Every once in a while I met day hikers and SOBOs. In the morning the summit had been in the clouds, but as I got higher the hikers coming down started to tell me that the clouds were gone and the views from the summit had opened up.

After reaching the south summit the trail changed to almost flat and followed the ridge between the two summits. There was just a small climb before reaching the windy and treeless main summit. Many day hikers were eating their lunch below the summit, trying to avoid the wind. Most of them were wearing jackets, but I was feeling warm enough in my t-shirt. Despite the wind it wasn’t that cold and the sun was shining.

I continued down from Mount Moosilauke and towards Beaver Brook Shelter. I had a late lunch at the shelter and filled up my water. Then started the most steepest part of the descend. Beaver Brook forms cascading falls to the north side of Mount Moosilauke and the trail keeps following them. Very steep and rocky downhill ended up being more tough than the climb up. I was trying my best to use my trekking poles to lighten the load, but the rocky descent was merciless beating for my feet.

When I finally got to the bottom my feet were hurting. The evening was falling and I decided to ascend almost as steep uphill ahead of me and try to find a tent spot on the top of it. Going up felt significantly easier, because my feet were not anymore getting that constant beating. Just when the sun was setting I arrived to a flat section where I found a spot big enough for one tent.

While I was putting up my tent I kept swearing in pain, because at this point standing up was enough to hurt my feet. When I was able to sit down to my tent I kept on massaging my feet for quite a while. Rubbing the toe flexing muscles and tendons seemed to help and the sensation was somewhere in between pain and pleasure.

I got only 10 miles done, but after climbing more than 1500 m (5000 ft) and descending more than 1000 m (3300 ft) there was no need to be disappointed. The successful traverse of Mount Moosilauke was giving me more confidence that slow and steady pace would get me over the White Mountains.

White Mountains National Forest alueena alkaa pian Hanoverin pohjoispuolelta. Mistä itse White Mountainsin vuoret alkaa, riippuu siitä keneltä asiaa kysyy. Moni AT-vaeltaja tuntuu pitävän alkuna 1464 metristä Mount Moosilaukea. Tämä noin 8 km matkalle sijoittuva yhtäjaksoinen noin 1200 metrin nousu on työläs ja vuoren pohjoispuolella oleva alamäki on vielä jyrkempi.

Lähdin kymmenen aikoihin Hikers Welcome -hostellista tavoitteena päästä Mount Moosilauken yli. Nousu alkoi samantien ja olin varautunut vaikeuksiin. Edeltävien päivien pienemmätkin ylämäet ovat olleet raskaita, joten epäilin aikaa kuluvan reilusti. Kuitenkin täysin vastoin odotuksiani nousu lähti sujumaan hyvin vaivattomasti. Hiki toki kierähteli isoina pisaroina pitkin kasvoja, mutta vaeltaminen tuntui hyvältä. Noustessa polku muuttui koko ajan jyrkemmäksi ja kivikkoisemmaksi, mutta ei mitenkään sietämättömäksi. Nälkä katosi ja etenin motivoituneena.

Vastaan tuli vähän väliä päivävaeltajia ja SOBOja. Aamulla huippu oli ollut pilvessä, mutta noustessani ylemmäs sain kuulla vastaantulijoilta pilvien kaikonneen ja näköalan avautuneen.

Tultuani etelähuipun tuntumaan polku muuttui lähes tasaiseksi kulkiessani huippujen välistä harjannetta. Lopussa oli pieni nousu puuttomalle ja tuuliselle päähuipulle. Huipun tuntumassa oli paljon päivävaeltajia, jotka söivät eväitään tuulelta suojassa. Moni oli pukenut päälleen takin, mutta pärjäsin itse oikein hyvin t-paidassa. Vaikka tuuli oli kova se ei ollut erityisen kylmä, kun aurinkokin paistoi.

Jatkoin kulkuani alas Mount Moosilaukelta ja kohti Beaver Brook Shelteriä. Pidin shelterillä myöhäisen lounastauon ja otin vettä. Sitten alkoi laskeutumisen jyrkin osuus. Beaver Brook muodostaa pohjoisrinteelle vesiputouksia ja polku seurailee niitä. Hyvin jyrkkä ja kivikkoinen alamäki osoittautui raskaammaksi kuin vuorelle nousu. Vaikka yritin mahdollisimman paljon keventää jalkoihin kohdistuvaa rasitusta vaellussauvoilla, hakkasi kivikossa laskeutuminen armottomasti jalkapohjiani.

Päästessäni lopulta notkelman pohjalle sattui jalkoihini kuin niitä olisi hakattu. Ilta alkoi tulla, joten päätin nousta lähes yhtä jyrkän vastakkaisen rinteen ja yrittää löytää sen laelta telttapaikan. Nouseminen tuntui huomattavasti helpommalta, koska jalat eivät olleet yhtä kovan paukutuksen kohteena. Juuri sopivasti auringon laskiessa tulin tasaisemmalle alueelle, jossa oli tilaa yhdelle teltalle.

Pystyttäessäni telttaa kiroilin välillä tuskaisena, koska pelkkä seisominen sattui jalkoihin. Päästyäni istumaan hieroin jalkateriä jonkin aikaa. Varpaita koukistavien lihasten ja jänteiden hierominen tuntui helpottavan oloa ja tuntemus oli jostain kivun ja mielihyvän rajamailta.

Päivän mailit jäivät tasan kymmeneen, mutta noustuani päivän aikana yli 1500 m ja laskeuduttuani yli 1000 m en voinut olla millään muotoa pettynyt. Mount Moosilauken ylittäminen alkoi valaa uskoa siihen, että rauhallisella tahdilla White Mountainsista selvitään.