Day 131: Hudson River

21,68 km (13.5 miles)
1416.4 / 2189.8 miles
Unofficial campsite, NY

I had packed my things into their dry sacks already, but couldn’t pack my pack before I got my food shipment. I went to get a bagel out of the café in the morning, and when I came back the motel owner just arrived with my package. It was 8:30 and announced very curtly that he wants to take all the hikers back to the AT at once, and departure would be before nine. I tried to matter-of-factly explain that he must understand I have to open and take care of that first. It did not seem to interest him.

I my room I started to unpack and repack my food with speed. I didn’t even have a chance to be excited about the salmiakki Noora had added, I just bagged food with an apelike fury. There were also a few supply additions: new socks, new Lifeproof-case cords, an armband for the phone, and a hiking umbrella with Velcro straps. I had pondered the umbrella a lot, and all who use it have praised the umbrella to be one of the best pieces of gear. Additionally, I have heard the umbrella to be popular these days on the PCT, where especially in the Mojave desert it’s also priceless as a sun shade.

As I was almost done with my packing the motel owner came knocking on the door and brusquely said that I could speed it up. “The other hikers want to leave already.” (I was highly suspicious that they had not said anything like this.) My things were in the car exactly at 9:02, so I don’t think I was unreasonably late. And I was annoyed because I would have of course packed last night, had I received my package as arranged yesterday. Even this wouldn’t have been a problem has I not gotten completely unnecessarily rude treatment.

As the man left me and two other hikers on the side of Bear Mountain Bridge I carried my things to the shade of the trees, and sat down to finally eat the bagel I had bought for breakfast. It would be wonderful to return the AT after a zero completely zen, but I was mainly mad because of the morning hurry and the poor treatment I had received.

I pulled the heavy pack on my back and walked to the parking lot of the zoon in hopes of finding a trash can. I did find one, and ended up chatting for a moment with some employees. They asked how my hike had gone, and if I needed anything. I had a letter I had written with me, which I had intended to drop off at the post office on my way. This had not happened though, because the motel owner didn’t appear to be receptive to me at all. I asked the zoo employees if it would be possible for them to mail the letter for me. They promised to do so, and my spirits were immediately lifted.

I headed off across The Hudson River using Bear Mountain Bridge, and stopped every so often to photograph or just admire the views. A jogger ran past me first in one direction, then soon in the other, on both occasions exchanging a few cheerful words with me. When I finally was able to leave the bridge behind me, there was a car parked on the other side, from which a woman was calling whether I was a through hiker. She was bringing a group of children on a day hike, and was excitedly presenting me to the kids. All these small encounters wiped the annoyance of the morning away, and I noticed I was in a better mood again.

The late morning was hot and unbelievably humid. The rise uphill wasn’t unbarable despite the weight of the pack, but I sweat enormous amounts. I had calculated that I would get water from a spring at the top of the hill, but when I got to it I determined it to be just a puddle. The guidebook showed the next marked water source to be about ten miles away, which seemed concerning in the hot weather. I also checked the Guthook app, and it mentioned a water source three miles away, and also that if the spring in front of me was dry, there might be water 0.3 miles away. I didn’t want to completely trust this, but I headed forward under a small bit of hope. To my joy I was presented by swiftly flowing water beyond a few turns. I was relieved.

Hiking suddenly felt easy, and I didn’t really look at the altitude profile, because both the uphills and down hills went in the same steady flow. I was just pondering a lunch break when I arrived at an intersection, which to my great surprise had a gas station. There was no mention of this in the guidebook, even though the place was right on the AT and it had a store and a deli. Additionally the selection was so hiker friendly, that I could have really done my grocery shopping here – had I known about it in advance. I didn’t dwell on this though, just enjoyed the surprise food opportunity. I ordered a quesadilla, and while humming with contentment poured first a bottle of cold orange juice in me, then Pepsi.

I had eaten well enough in the morning that I had a bit of leftovers from the quesadilla and I decided to go ask the hikers outside if anyone wanted the rest. The improving mood of the day rose further when I saw Sunshine and Dreamliner outside. I hadn’t seen my friends since Shenandoah, and the joy of seeing each other again was mutual. I gave the leftover quesadilla to them and continued on my journey. My goal distance was a bit longer than theirs, but being so close we would probably see each other again.

I contineud my trek in a good mood, and I couldn’t help but wonder how easily my hike progressed, even though my pack full of food was heavier than sin. I finished listening to the second part of “Under the North Star” and continued being entertained by Yle’s science podcast, Tiedeykkönen.

In the evening I decided to stop after gathering about 13 miles. I would have had plenty of energy to go even further, but I wanted to pitch my tent before dusk. Maybe it wouldn’t be so dangerous, if I wasn’t thoroughly exhausted and sore of feet in the evening. I was a bit worried about the hiking being so enjoyable, when the preceding days had been so rough. The rest seemed to have done its job after all, and I was genuinely happy to be back on the AT. I listened to the simply beautiful saxophone solo of Dire Straits’ Your Latest Trick as I set up my tent, and felt in that moment something very dear to me to be present.

Olin kasannut tavarani valmiiksi kuivasäkkeihinsä, mutta en voinut pakata reppua ennen kuin saisin ruokalähetykseni. Kävin aamulla hakemassa kahvilasta bagelin ja palatessani motellin omistaja toi juuri pakettini. Kello oli puoli yhdeksän ja hän ilmoitti hyvin ykskantaan, että hän haluaa viedä kaikki vaeltajat takaisin AT:lle kerralla ja lähtö on ennen yhdeksää. Yritin sanoa asiallisesti, että ymmärräthän, että minun täytyy purkaa tuo ensin. Miestä ei näyttänyt kiinnostavan.

Aloin huoneessa purkaa ja uudelleenpakata ruokiani pikavauhtia. En ehtinyt iloita edes Nooran mukaan laittamista salmiakeistakaan, vaan pussitin eväitä apinan raivolla. Mukana oli lisäksi muutamia varustetäydennyksiä: uudet sukat, uusia Lifeproof-puhelinkotelon johtoja, olkavarsipidike kännykälle ja vaellussateenvarjo velcro-nauhojen kera. Olen pohtinut sateenvarjoasiaa paljon ja kaikki sitä käyttävät ovat kehuneet sateenvarjoa yhdeksi parhaista varusteistaan. Lisäksi olen kuullut sateenvarjon olevan nykyään erityisen suosittu PCT:llä, jossa etenkin Mojaven autiomaassa se on arvokas myös päivänvarjona.

Pakkaamisen ollessa loppusuoralla tuli motellin omistaja kolkuttelemaan ovelle ja sanoi hyvin tylyyn sävyyn, että voisin pistää vähän vauhtia. “Toiset vaeltajat haluavat jo lähteä.” (Epäilin hyvin vahvasti, että he olisivat tällaista sanoneet.) Tavarani olivat autossa tarkalleen kello 09:02, joten en mielestäni ollut kohtuuttoman myöhässä. Ja minua ärsytti se, että olisin toki pakannut reppuni valmiiksi, jos olisin saanut pakettini sovitusti eilen. Eikä tämäkään tilanne olisi ollut ongelma, jos en olisi saanut osakseni täysin tarpeettoman tylyä kohtelua.

Miehen jättäessä minut ja kaksi muuta vaeltajaa Bear Mountain Bridgen kupeeseen kannoin tavarani puiden varjoon ja istuin sinne viimein syömään aamupalaksi ostamaani bagelia. Olisi ihanaa palata lepopäivän jälkeen AT:lle ollen täysin zen, mutta minä olin lähinnä suuttunut aamun kiireestä ja ikävästä kohtelusta.

Kiskoin painavan repun selkääni ja kävelin eläintarhan parkkipaikalle roskiksen toivossa. Löysinkin sellaisen ja päädyin juttelemaan hetkeksi parin työntekijän kanssa. He kyselivät miten vaellukseni on mennyt ja tarvitsisinko jotain. Minulla oli mukanani kirjoittamani kirje, jonka olin aikonut matkalla jättää postiin. Se oli kuitenkin jäänyt tekemättä, koska motellin omistaja ei tuntunut olevan millään tavoin vastaanottavainen minun suhteeni. Kysyin siten eläintarhan työntekijöiltä, että olisiko heidän mahdollista postittaa kirje puolestani. He lupasivat tehdä sen ja minulle tuli jo selvästi parempi mieli.

Lähdin ylittämään Hudson-jokea pitkin Bear Mountain Bridgeä ja pysähtelin vähän väliä valokuvaamaan tai vain ihastelemaan upeaa maisemaa. Ohitseni juoksi lenkkeilijä ensin yhteen ja kohta toiseen suuntaan, molemmilla kerroilla iloisesti muutaman sanan vaihtaen. Maltettuani jättää sillan taakseni oli toisella puolella parkissa auto, josta eräs nainen huuteli pirteästi olenko läpivaeltaja. Hän oli tuomassa lapsiporukkaa päivävaellukselle ja esitteli minua innoissaan lapsille. Kaikki nämä pienet kohtaamiset pyyhkivät aamun ärsyyntymisellä lattiaa ja huomasin olevani itsekin taas iloisella tuulella.

Aamupäivä oli kuuma ja aivan uskomattoman kostea. Nousu ylämäkeen ei ollut repun painosta huolimatta mitenkään sietämätön, mutta hikoilin aivan valtavasti. Olin laskelmoinut ottavani vettä mäen päällä olevasta lähteestä, mutta päästyäni sille totesin sen olevan vain lätäkkö. Seuraavalle opaskirjaan merkitylle vedelle olisi noin kymmenen mailin matka, mikä kuulosti hieman huolestuttavalle kuumassa säässä. Tarkastin myös Guthook-sovelluksen kännykästä ja se mainitsi yhden vesilähteen kolmen mailin päässä sekä edessäni olevan lähteen tiedoissa, että tämän ollessa kuiva saattaa 0,3 mailin päässä olla vettä. En uskaltanut täysin luottaa tähän, mutta jatkoin pienen toivon kanssa eteenpäin. Riemukseni sain todeta, että todellakin muutaman mutkan takana oli reippaasti virtaavaa vettä. Olin helpottunut.

Vaeltaminen tuntui yllättävän helpolta ja en juurikaan katsellut korkeusprofiilia, koska niin ylä- kuin alamäetkin menivät samalla tasaisella flowlla. Olin juuri pohdiskelemassa lounastauon pitämistä, kun saavuin tienristeykseen, jossa oli suureksi yllätyksekseni huoltoasema. Tästä ei ollut mitään mainintaa opaskirjassa, vaikka paikka oli suoraan AT:lla ja siellä oli kauppa ja deli. Lisäksi valikoima oli niin vaeltajaystävällinen, että olisin oikeastaan voinut hoitaa ruokatäydennykseni täältä – jos olisin tiennyt paikasta etukäteen. En jäänyt rypemään kuitenkaan siinä asiassa vaan iloitsin yllätysruokamahdollisuudesta. Tilasin quesadillan ja kaadoin tyytyväisyydestä hymisten itseeni ensin pullollisen kylmää appelsiinimehua ja sitten Pepsiä.

Olin syönyt aamulla sen verran hyvin, että quesadillasta jäi vähän yli ja päätin mennä kysymään ulkona olevilta vaeltajilta haluaisiko joku jämät. Päivän parantumaan lähtenyt tunnelma kohosi entisestään, kun näin pihalla Sunshinen ja Dreamlinerin. En ollut kohdannut ystäviäni Shenandoahin jälkeen ollenkaan ja jälleennäkemisen ilo oli molemminpuolinen. Annoin quesadillan lopun heille ja lähdin jatkamaan matkaani. Minulla oli tähtäimessä heitä hieman pidempi päivämatka, mutta ollessamme näin lähellä kohtaisimme varmasti taas uudestaan.

Hyväntuulisena jatkoin kulkuani ja en voinut olla ihmettelemättä miten vaivattomasti vaellus eteni, vaikka ruokaa täynnä oleva reppu painoi kuin synti. Kuuntelin loppuun Täällä pohjantähden alla toisen osan ja jatkoin viihtymistä Ylen tiedeaiheisen podcastin, Tiedeykkösen, parissa.

Illalla päätin lopettaa saatuani kasaan noin 13 mailia. Minulla olisi ollut hyvin energiaa jatkaa vielä pidemmälle, mutta halusin saada teltan pystyyn ennen hämärää. Ehkä ei olisi kovin vaarallista, jos illalla ei olisikaan kuolemanväsynyt ja jalkakipuinen. Olin ollut hieman huolissani vaeltamisen mielekkyydestä, kun edeltävät päivät olivat olleet niin raskaita. Lepo oli tainnut kuitenkin tehdä tehtävänsä ja olin aidosti tyytyväinen ollessani taas AT:lla. Kuuntelin Dire Straitsin Your Latest Trickin yksinkertaisen kaunista saksofonisooloa pystyttäessäni telttaa ja tunsin siinä hetkessä jotain minulle erityisen tärkeää olevan läsnä.