22,88 km (14.2 miles)
943.2 / 2189.8 miles
Pass Mountain Hut, VA
I’m not at work here, I said to myself this morning, and decided to continue sleeping. If I sleep late at home it means well past noon. Here my sleep cycle follows sunlight, and I’m usually awake around 6 or 7, so sleeping late meant waking up after eight.
I had originally thought about a 15-mile day, and skip Skyland. In the morning I doubted that I would get those 15 miles though – as I started around ten – and I could go see what Skyland had to offer.
I saw many day hikers and the number seemed to increase the closer I got to Skyland Resort. Skyland’s restaurant is probably the only real restaurant in Shenandoah, so nicer than the fast food-ish waysides. The temptation of real food was irresistible and I got myself some pulled pork tacos and a cheesecake with blackberry compote. The price wasn’t all that much higher than at the waysides, but the food was definitely better. So if there’s only one place you want to eat in Shenandoah, make it Skyland.
As I continued on I kept alive the hope of a 15-mile day, but I was very skeptical on whether I would make it. Hiking in the dark isn’t otherwise a problem, but there seems to be a lot of bears in Shenandoah (many other hikers have seen several), so I’m not in a comfort zone where I would like to hike at night. Especially as the terrain got rockier and my pace slowed down, I started to work on plan B. I decided to find a place for my tent a little bit before the shelter at 15 miles.
As the clock approached seven I started to look for possible camping spots, but on the steep hill there wasn’t anything. I hiked on and found a potential spot that was right next to the ranger station. I don’t think that would be looked on with a smile.
Around eight I started to look at my watch, calculate distance, and estimated that if I pushed it for a half an hour I would get to the shelter just as the sun set. I wouldn’t have to throw my food sack over a branch in the dusk, since I would be able to use the bear pole at the campsite (a tall coat stand looking thing that one can hang food sacks on). Onward and upward!
The sun started to paint the horizon in a perfectly golden color, and the dark started to creep into the forest, which caused the greens to be nicely shaded. The trail was very soft and I was making good pace. As the sunset turned orange I saw the blue markers painted on the trees ahead of me, which indicated the path to the shelter. I joyously walked the last few hundred meters, and was delighted to see Cricket and Grasshopper at the shelter. As I pitched my tent it got dark, but I was thoroughly satisfied with my achievement for the day.
En ole töissä täällä, totesin itselleni aamulla ja päätin jatkaa unia. Kotioloissa jos nukun pitkään se tarkoittaa yleensä hyvinkin yli puolenpäivän. Täällä unirytmin mukautuessa päivänvaloon sitä alkaa usein heräillä 6-7 aikoihin, joten pitkään nukkumiseni tarkoitti heräämistä kahdeksan jälkeen.
Olin alunperin ajatellut reilun 15 mailin päivää ja jättää välistä Skylandin ruokapaikan. Aamulla kuitenkin epäilin, etten ehkä tuota 15 mailia saisi kuitenkaan kasaan – aloittaessani kymmenen maissa – ja voisin käydä ainakin katsomassa Skylandin tarjonnan.
Näin useita päivävaeltajia ja määrä tuntui lisääntyvän mitä lähemmäs Skyland Resortia tulin. Skylandin ravintola on Shenandoahin paikoista ehkä ainoa oikea ravintola eli siis hieman hienompi paikka kuin pikaruokalamaiset waysidet. Kunnon ruuan houkutus oli taas vastustamaton ja kävin syömässä nyhtöpossu-tacot sekä juustokakkua karhunvatukkakompotilla. Hinta ei ollut huomattavasti korkeampi kuin waysideilla, mutta ruoka oli selvästi parempaa. Jos Shenandoahissa haluaa siis käydä yhdessä paikassa syömässä, kannattaa se tehdä Skylandissa.
Jatkaessani matkaa elättelin hieman toiveita vielä siitä 15 mailin päivästä, mutta olin kyllä hyvin skeptinen ehtisinkö. Pimeällä vaeltaminen ei muuten olisi ongelma, mutta Shenandoahissa vaikuttaa olevan niin paljon karhuja (moni muukin vaeltaja on nähnyt useita), etten ole aivan mukavuusalueella, jos pitäisi liikkua pimeällä. Erityisesti maaston muuttuessa kivikkoiseksi ja vauhtini hidastuessa aloin tehdä varasuunnitelmaa. Päätin etsiä telttapaikan vähän ennen sitä 15 mailin shelteriä.
Kellon lähestyessä seitsemää aloin katsella mahdollisia telttapaikkoja, mutta jyrkässä rinteessä ei ollut mitään. Vaelsin eteenpäin ja löysin yhden potentiaalisen paikan, joka oli aivan puistonvartijoiden majan vieressä. Siinä telttailemalla ei ehkä saisi kiitosta.
Kahdeksan aikoihin katsoin kelloa, laskin etäisyyttä ja tein arvion, että jos painaisin menemään tehokkaasti seuraavan puoli tuntia niin ehtisin juuri auringon laskiessa shelterille. Eikä tarvitsisi heittää ruokasäkin narua puuhun hämärässä, kun voisi käyttää shelterin karhutolppaa (korkean naulakon näköinen häkkyrä, johon voi ripustaa ruokasäkkinsä yöksi). Ei muuta kuin tarmokkaasti ylämäkeen.
Aurinko alkoi maalata taivaanrannan täydelliseen kultaiseen väriin ja metsään hiipi hämärä, joka sai vihreän sävyt tummumaan kauniisti. Polku oli taas hyvää pehmeää maata ja etenin vauhdilla. Auringonlaskun muuttuessa oranssiksi näin edessäni puuhun maalatut siniset merkit, jotka kertoivat saapuneeni shelterille vievälle polulle. Riemuissani kävelin viimeiset pari sataa metriä perille ja ilahduin nähdessäni Cricketin ja Grasshopperin shelterillä. Pystyttäessäni telttani tuli jo pimeä, mutta olin täydellisen tyytyväinen päivän saavutukseeni.