Day 119: Wind Gap

18,22 km (11.3 miles)
1281.9 / 2189.8 miles
Unnamed campsite, PA

I had bought a large stuffed sandwich the previous evening for breakfast, and I shared it with The General. We had slept late, but on the other hand we weren’t in a hurry to get anywhere. The next town was 23 miles away, which was too much for me in one day, but an easy set over two.

Mechanical Man drove us back to the AT around noon, and I pulled ahead. I had filled up my water reserves again, as there weren’t reliable sources near the trail. The rockiness wasn’t the worst variety, but I had to be wary most of the day.

As I descended into Wind Gap I was tempted to make a side trip into the city, but I continued on uphill. On the top of the hill I took a small food break and decided to continue hiking until dusk. I wouldn’t make it to the next shelter, but I could go as far as possible.

Hiking has felt boring the last couple of days. I have the energy to move and there aren’t any great difficulties, but I notice I’ve become bored with something. I just don’t quite know what. Walking seems like a monotonous accomplishment.

Around eight I saw a nice camping spot and decided I had gone far enough. At the same time a deer leaped right past me and a sign prohibiting hunting as if protesting. I started to pitch my tent while singing La Vie en Rose and felt myself lonely somehow. Not in a bad way, but as though the world around me had become empty.

Olin ostanut edellisenä iltana ison täytetyn leivän aamupalaksi ja jaoin sen The Generalin kanssa. Olimme nukkuneet pitkään, mutta toisaalta mitään kiirettä minnekään ei ollut. Seuraavaan kaupunkiin oli noin 23 mailia, joka on minulle liikaa yhdelle päivälle, mutta kevyt setti kahdelle päivälle.

Mechanical Man ajoi meidät puolen päivän aikaan takaisin AT:lle ja minä lähdin kulkemaan edellä. Olin täyttänyt taas kerran vesivarastot, koska luotettavia lähteitä ei ollut lähellä polkua. Kivikkoisuus ei ollut pahinta laatua, mutta kuitenkin suurimman osan päivästä sai olla varuillaan.

Laskeutuessani Wind Gapiin minulla oli kiusaus tehdä sivulenkki kaupunkiin, mutta jatkoin kuitenkin ylämäkeen. Mäen päälle päästyäni pidin pienen evästauon ja päätin jatkaa vaeltamista hämärän tuloon asti. Seuraavalle shelterille asti en ehtisi, mutta mahdollisimman pitkälle voisin kuitenkin mennä.

Vaeltaminen on tuntunut viimepäivät tylsältä. Jaksan kulkea ja suurempia ongelmia ei ole, mutta huomaan olevani kyllästynyt johonkin. En vain tarkalleen tiedä mihin. Käveleminen tuntuu monotoniselta suoritukselta.

Kahdeksan aikoihin näin hyvän telttapaikan ja päätin tulleeni tarpeeksi pitkälle. Samalla peura loikki nenäni edestä metsästyskieltokyltin ohi kuin mielenosoituksellisesti. Aloin pystyttää telttaa lauleskellen La Vie en Rosea ja tunsin itseni jotenkin yksinäiseksi. Ei pahalla tavalla yksinäiseksi, mutta aivan kuin ympäröivä maailma olisi muuttunut tyhjäksi.