Day 100: MD-PA

28,20 km (17.5 miles)
1065.2 / 2189.8 miles
Falls Creek campsite, PA

Long days always come out of nowhere. If one forces miles, he only gets his body sore and mind anxious. The recipe for easy miles seems to be slow mornings and easy goals.

I had planned to hike only 13 miles, so I slept late and did my morning preparations very lazily. My intention was to spend the next rest day with relatives in Maryland and had planned with them for a Monday pickup off the AT. I had wondered the night before whether I would reach the midway of the AT by then, but that goal seemed too hard. It would require 48 miles in three days, and Maryland’s restrictions on camping would not allow for equal division of miles to days. As I set off to hike about half past eleven that thought of reaching the midpoint was still simmering somewhere in the back of my mind. It would require 19 miles today. Would that be realistic?

Usually my speed at best is about 3 km/h. In Maryland’s level terrain I’ve easily been doing up to 4 km/h and this propelled me in the late afternoon. I started to seriously consider that I would try for the campground 19 miles away instead of the shelter 13 miles away.

As I flew along the trail at a steady clip I stared at my feet as my brain registered what it saw: stick, root, stick, stick, NOT A STICK. I stopped a step away from a rattlesnake on the trail. I was surprised that it had not warned of its presence, but soon I heard the familiar rattle of its tail, and the snake slowly slithered off the path.

The day was hot and I daydreamed of trail magic and cold drinks. Sometimes the AT offers just what you need the most and I crossed a road I saw a car pull over on the shoulder. A young lady looked at me out the window, and called “Would you like some cold soda or a snack?” In the car was a mom and a daughter who were on their way home from their own hiking trip. They had seen me on the side of the road and decided to over me their leftovers. I was boundlessly happy for the cold cola and fresh grapes. The women offered to take my trash, too. We chatted a bit and I learned that the son of the family was a through hiker named Walkman. He is off the trail at the moment due to high school graduation, and is pondering if he will be able to continue.

I was significantly refreshed and continued trekking forward. Around five I passed my original destination, Raven Rock Shelter, and it actually turned out to be a good decision to skip it. During the evening two groups of ten plus hikers and several smaller ones passed me on their way there. The place was probably stuffed with hikers by night fall.

As I descended from High Rock my speed was significantly reduced. The hill was steep and all rocks. Even some of the larger rocks were loose, and balancing on top of them was somewhat challenging. As I got to more level ground the situation didn’t improve much, because I was still wading among the rocks, where keeping ones direction is difficult. There isn’t an actual trail, and the markers on the trees were sparse and faded.

I finally got to an actual trail again, and arrived at Pen Mar Country Park around sunset, which offered a beautiful view into the valley, and just in the direction of the sunset. There wasn’t much further to go, so I knew I would make it before dark.

Just before the campground I reached another important waypoint: The Mason-Dixon line. This line along the Maryland-Pennsylvania border is the old division between the North and the South. So as I moved in to Pennsylvania, I also moved from the Deep South into the North. No more grits and biscuits, but maybe some new flavors.

As the dusk settled I arrived at the campground near a small stream. Almost 19 miles even with a late start! I was suddenly hot so I stripped down to my boxers and thought I might take a swim while getting water. When I arrived at the edge of the water though it didn’t appear as appealing anymore, because despite the current the river smelled a little stale. I still decided to wade a bit though. As I squatted there with my water bottle, a little crayfish crawled out from under a rock, waving its claws at me. At that point I abandoned all plans of swimming for good, because there are places where gentlemen do not wish to have crayfish snip with their claws.

It was dark by the time I was in my tent eating dinner and chuckled over my achievement that day. Today’s miles would make it possible to reach the AT midpoint before meeting up with my relatives for a rest day after all.

JFRM-2017-06-8821.jpg

JFRM-2017-06-8824.jpg

JFRM-2017-06-8826.jpg

JFRM-2017-06-8827-Pano.jpg

JFRM-2017-06-8835.jpg

JFRM-2017-06-8838-HDR.jpg

JFRM-2017-06-8844.jpg

Pitkät päivät tulevat aina ihan puskista. Jos yrittää väkisin puskea maileja, saa vain kroppansa kipeäksi ja mielensä ahdistuneeksi. Resepti helppohin maileihin tuntuu olevan hitaat aamut ja kevyet tavoitteet.

Olin suunnitellut vaeltavani vain 13 mailia, joten nukuin pitkään ja tein aamutoimia hyvin laiskasti. Minulla on tarkoitus viettää seuraava lepopäivä sukulaisillani Marylandissa ja olin sopinut, että he tulevat hakemaan minut AT:lta maanantaina. Olin edellisenä iltana pohtinut, että ehtisinkö tuohon mennessä saavuttaa AT:n puolivälin, mutta tavoite tuntui liian kovalta. Se vaatisi 48 mailia kolmessa päivässä ja Marylandin telttailurajoitukset eivät mahdollistaisi matkan jakamista tasaisesti. Lähtiessäni vaeltamaan puolen yhdentoista aikoihin tuo ajatus puolivälin saavuttamisesta kuitenkin pyöri jossain mielen perukoilla. Se vaatisi lähes 19 mailia tänään. Olisiko se realistista?

Yleensä vauhtini on parhaimmillaan noin 3 km/h. Marylandin tasaisessa maastossa olen kuitenkin mennyt helposti jopa 4 km/h ja tämä vauhti siivitti minua myöhäisessä aamupäivässä. Aloin miettiä vakavissani, että voisin yrittää 13 mailin päässä olevan shelterin sijaan 19 mailin päässä olevalle teltta-alueelle.

Kiitäessäni reipasta vauhtia tuijotin jalkoihini aivojen rekisteröidessä näkemäänsä: keppi, juuri, keppi, keppi, EI KEPPI. Pysähdyin kesken askeleen polulla makaavan kalkkarokäärmeen kohdalla. Olin yllättynyt, ettei se ollut varoittanut itsestään, mutta hetken kuluttua alkoikin kuulua kalistimen tuttu rahina ja kalkkaro mateli hitaasti pois polulta.

Päivä oli kuuma ja unelmoin mielessäni trail magicista ja kylmästä juomisesta. Joskus AT tarjoaa juuri sitä mitä eniten tarvitsee ja ylittäessäni erästä tietä näin ohiajavan auton pysähtyvän pientareelle. Ikkunasta minua katsoi nuori nainen, joka huikkasi: ”Haluatko kylmää limpparia tai välipalaa?” Autossa oli äiti ja tytär, jotka olivat kotimatkalla omalta vaellusreissultaan. He olivat nähneet minut tien laidassa ja päättivät tarjota ylijäämäeväitään. Olin rajattoman onnellinen kylmästä colasta ja tuoreista viinirypäleistä. Naiset lupasivat ottaa myös roskani. Juttelimme tovin ja sain tietää, että perheen poika oli läpivaeltaja nimeltä Walkman. Hän oli tosin nyt pois AT:lta high schoolin valmistujaisten takia ja pohti aikoisiko palata jatkamaan vaellusta.

Huomattavasti virkistyneenä jatkoin tarpomista eteenpäin. Ohitin viiden aikoihin alkuperäisen kohteeni, Raven Rock Shelterin, ja itseasiassa osoittautui hyväksi päätökseksi olla menemättä sinne. Näin nimittäin illan kuluessa kaksi yli kymmenhenkistä ryhmää ja useita pienempiä porukoita suuntaamassa sinne. Paikka varmasti pullisteli vaeltajia iltaan mennessä.

Laskeutuessani High Rockilta vauhti kuitenkin hidastui merkittävästi. Rinne oli jyrkkä ja pelkkää kivikkoa. Monet isoistakin kivistä oli irtonaisia ja niiden päällä tasapainottelu oli jokseenkin haastavaa. Päästessäni tasaisempaan maastoon ei tilanne juuri helpottunut, koska kahlasin yhä kivikossa, jossa suunnistaminen oli hankalaa. Mitään polkua ei oikeastaan ollut ja puissa olevat merkit olivat harvassa sekä haalistuneita.

Lopulta pääsin kuitenkin taas kunnolliselle polulle ja saavuin auringonlaskun aikaan Pen Mar Country Parkiin, josta tarjoutui kaunis näköala laaksoon ja juuri auringonlaskun suuntaan. Matkaa ei ollut enää pitkälti, joten tiesin pääseväni perille ennen pimeää.

Juuri ennen teltta-aluetta saavutin taas yhden tärkeän etapin: Mason-Dixon -linjan. Tämä Marylandin ja Pennsylvanian osavaltioiden rajalla oleva linja on vanha etelävaltioiden ja pohjoisen välinen raja. Samalla kuin siirryin Pennsylvaniaan siirryin siis myös syvästä etelästä pohjoiseen. Ei enää gritsiä ja biscuiteja vaan ehkä jotain uusia makuja.

Hämärän laskeutuessa saavuin viimein pienen virran vieressä olevalle teltta-alueelle. Lähes 19 mailia myöhäisestä startista huolimatta! Minulla oli yhä valtavan kuuma, joten riisuin kaikki vaatteet boksereita lukuunottamatta ja mennessäni hakemaan vettä suunnittelin pulahtavani uimaan virtaan. Veden ääreen tullessani se ei kuitenkaan vaikuttanut enää houkuttelevalta idealta, koska virtauksesta huolimatta joki tuoksahti jotenkin ummehtuneelle. Päätin silti kahlata hieman vedessä. Kyykkiessäni siinä vesipulloni kanssa kömpi jostain kiven kolosta esiin rapu, joka hivuttautui kohti minua saksiaan heilutellen. Siinä vaiheessa hylkäsin uimisajatuksen lopullisesti, koska on paikkoja, jonne herrasmiehet eivät soisi rapujen saksiaan iskevän.

Pimeän jo tultua söin teltassani kaksi illallista ja myhäilin tyytyväisenä päivän saavutukselle. Tämän päivän mailit mahdollistaisivat sittenkin AT:n puoliväliin pääsemisen ennen lepopäivää sukulaisillani.

Map

Total Time: 10:15:29

Leave a comment

Leave a Reply