Day 68: The Captain’s

22,08 km (13.7 miles)
662.5 / 2189.8 miles
Wind Rock campsite, VA

The field that had been bathed in beautiful colors at sunset had changed overnight into a foggy moor out of The Hound of Baskervilles or Wuthering Heights. It was cold and I reluctantly switched my down coat into a rain jacket. The rain didn’t start right away but in small showers it inched its way into my day’s agenda.

A few years ago I followed AT thru hiker videos for the first time, and I saw The Captain’s. Today I arrived there myself, and was a bit disappointed that the day was only half-way through. The Captain’s is private property where one can get from the AT to the other side of the river with a swing-like zip line thing. The Captain allows hikers to tent on his lawn, and keep out of the rain on his back porch. The WiFi is also available for use, and there are sodas in the refrigerator. I think the place is absolutely awesome in its simple hospitality. I didn’t have the patience to stop so early in the day, but I ate my lunch in the yard, and found in the refrigerator my first peach soda – and it was good… or should I say peachy.

The happiness and bliss didn’t last for long though because ahead was a numbing uphill. And the momentarily paused rain started on a new set of rounds. After fighting my way finally up the rise, as I guessed Bailey Gap Shelter was full of people. It was only five, so I decided to continue another four miles to a campground, despite the rain. The terrain was flatter, too, though occasionally rocky.

A mile before my destination I was just about done, but decided to go the distance. I listened to music and pushed forward. At this point it was proven that eight hours in the rain can be hiked relatively dry – and then get drenched in under a half an hour. The rain picked up, and the long grass along the trail soaked my shoes so it felt as though they had puddles in them.

If I listen to music while hiking, I put it away when I start setting up camp. I didn’t feel like pulling my phone out of my pocket though. I also thought that setting up the tent while in drenching rain would be at least a bit more enjoyable accompanied by music. So I let my songs-with-saxophone-solos playlist play. Once I got the tent up I got quickly into the vestibule with my pack. As I crouched, dripping water, trying to free myself from my rain gear in a Houdini-like style Tina Turner declared in my ear “You’re simply the best!” I don’t know if at that exact moment I fully agreed with that Tennesee’s hottest 80-year-old.

The planets did align enough that I was able to throw my food sack rope over a branch on the second try. I ate my dinner as is my habit while reading. I then went in my boxers and a t-shirt to hang my food sack into the tree, and only after that put dry clothes on. After I climbed into my sleeping bag I saw a bright flash and soon I heard thunder. As the rain drummed harder I was grateful for the shelter offered by my tent.

“A mountain of stone, a door of steel
Can’t stand in my way, I’d go on
Brutal machines, unbending laws
Can’t slow me down, I’d go on
I’ve learned how to deal and when to fight
I know what’s real, I know what’s right
I’m not afraid, a wounded dove
I can be tender in a world so tough

I’m sure I could face the bitter cold
But life without you, I don’t know”
-Céline Dion
(I Don’t Know, 1996)

JFRM-2017-05-7893.jpg

JFRM-2017-05-7894.jpg

JFRM-2017-05-7897.jpg

JFRM-2017-05-7899.jpg

JFRM-2017-05-7900.jpg

JFRM-2017-05-7906.jpg

JFRM-2017-05-7907.jpg

Kauniin auringonlaskun värjäämä valoisa niitty oli yön aikana muuttunut Baskervillen Koiran tai Humisevan Harjun usvaiseksi nummeksi. Oli kylmä ja vastentahtoisesti vaihdoin untuvatakkini sadetakkiin. Kädet kohmeessa lähdin vaeltamaan harjannetta eteenpäin. Sade ei alkanut aivan heti, mutta pieninä kuuroina se hivuttautui päiväohjelmaani.

Seurasin pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa AT:n läpivaeltajien videoita ja näin The Captain’sin. Tänään saapuessani itse kyseiselle paikalle olin hieman pahoillani päivän olevan vasta puolessa välissä. The Captain’s on siis yksityisen ihmisen piha, jonne pääsee AT:lta joen yli vaijeria pitkin keinun kaltaisella laudalla istuen. The Captain sallii vaeltajien telttailla pihanurmikolla ja sadetta saa pitää takakuistilla. Myös wifi on käytettävissä ja kuistilla olevasta jääkaapista saa ottaa limpparia. Paikka on mielestäni aivan mahtava yksinkertaisessa vieraanvaraisuudessaan. En malttanut jäädä yöksi, mutta söin lounaan pihalla ja join jääkaapista löytämäni elämäni ensimmäisen persikkalimpparin – ja hyvää oli…vai sanoisinko “peachy”.

Onnea ja autuutta ei kuitenkaan kestänyt pitkään sillä edessä oli todella puuduttava ylämäki. Ja hetkeksi tauonnut vesisade alkoi taas mättää uusia kierroksia. Taisteltuani itseni lopulta mäen päälle oli arvatenkin siellä sijaitseva Bailey Gap Shelter pullollaan porukkaa. Kello oli vasta viisi, joten päätin sateesta huolimatta jatkaa matkaa neljän mailin päässä olevalle telttapaikalle. Maastokin oli tasaisempaa, joskin ajoittain kivikkoista.

Maili ennen päämäärääni aloin olla jo täysin kypsä, mutta päätin mennä loppuun asti. Kuuntelin musiikkia ja puskin eteenpäin. Tässä vaiheessa tuli todistettua, että kahdeksan tuntia vesisateessa voi aivan hyvin vaeltaa suhteellisen kuivana – ja sitten kastua aivan läpimäräksi alle puolessa tunnissa. Sade nimittäin kiihtyi ja polkua reunustava pitkä heinä kasteli kengät niin, että niissä tuntui olevan lätäköt sisälläkin.

Jos kuuntelen musiikkia vaeltaessani, laitan sen aina pois alkaessani leiriytymään. Sateen piiskatessa en jaksanut kuitenkaan kaivaa kännykkää taskusta. Lisäksi ajattelin teltan pystyttämisen läpimärkänä sateessa olevan ehkä edes pykälän verran mukavampaa musiikin tahtiin. Annoin siis saksofonisooloja sisältävien biisien soittolistan soida. Saatuani teltan pystyyn sukelsin reppuineni nopeasti absidiin. Kyykkiessäni siinä vettä valuvana ja yrittäen houdinimaisesti vapautua sadevaatteistani kastelematta sisätelttaa julisti Tina Turner korvaani “You’re simply the best!” En tiedä saatoinko juuri sillä hetkellä olla tuon Tennesseen kuumimman kasikymppisen kanssa täysin samaa mieltä.

Planeetat olivat kuitenkin sen verran kohdillaan, että heitin ruokasäkin narun puun oksan yli toisella yrityksellä. Söin iltaruuan tapani mukaan kirjaa lukien. Kävin sitten boksereissa ja t-paidassa vetämässä säkin puuhun ja vaihdoin vasta sen jälkeen kuivat vaatteet päälle. Kömmittyäni makuupussiin näin teltan läpi voimakkaan välähdyksen ja pian kuului ukkosen ääni. Sateen kiihtyessä voimakkaaksi rummutukseksi olin onnellinen telttani tarjoamasta suojasta.

“A mountain of stone, a door of steel
Can’t stand in my way, I’d go on
Brutal machines, unbending laws
Can’t slow me down, I’d go on
I’ve learned how to deal and when to fight
I know what’s real, I know what’s right
I’m not afraid, a wounded dove
I can be tender in a world so tough

I’m sure I could face the bitter cold
But life without you, I don’t know”
-Céline Dion
(I Don’t Know, 1996)

Leave a comment

Leave a Reply