Pre-AT: The Bureaucracy Special

The dream of a journey. I just buy the flights, leave everything and go. This thought sounds very inviting, but actually planning a long trip is not always that simple. When I started to plan my Appalachian Trail thru-hike, I knew that I had to jump through the hoops of boring bureaucracy. Now I will shead some light on how to dance through the routines of visa application and getting a travel insurance. These things apply to other longer travel plans too (especially to USA), but the visa application process depends a lot on your nationality.

A Finnish person (and other people who have nationality in a country that is part of the Visa Waiver Program) are allowed to travel to USA for business or pleasure without a visa for 90 days. Then the only thing that you will need in addition to your passport is the electronic travel authorisation called ESTA. It costs at the moment $14 and is valid for two years. If you are travelling for any other reason or staying longer than 3 months, you will need a visa. I will write only about the non-immigrant B1/B2-visa that is meant for travellers and people on business trips.

The visa will be on your passport, so the first thing is to be sure that your passport is valid long enough. In general your passport must be valid 6 months from the beginning of the trip, when entering to USA. After this you must fill the visa application form DS-160 in US Department of State website. The article 214(b) in INA law states that every visa applicant is seen as a potential immigrant. This is why one main focus in visa application process is to prove that you have a reason to return to your home country.

When you start to fill the application you need a digital visa photo (5 x 5 cm / 2″ x 2″, USA standard visa image), your passport and a credit card. I recommend to take your time to fill the application, because it is quite long and you shouldn’t answer the questions in a hurry. You will be asked countless of things about you, but also information about your parents, possible relatives in USA and your address there – yes, you must have one. When you start your application the system will give you an application number – be sure to write that down, because you will need it later. For a Finnish person the visa itself is free (for some countries there are so called reciprocity fees), but every applicant must pay $160 application fee. This means that you must pay even if you don’t get the visa. Save the receipt, because you will need that, too.

After you have sent your application you must make an appointment for an interview at the local US embassy – if you are living in Finland then that means the US embassy in Helsinki. The earliest interview was available two weeks later, so I recommend to take care of these things early enough. To make an appointment you need your application number and you have to inform where you want to pick up your passport. US embassy has very strict rules – you are allowed to take with you only that papers that you need in a see-through folder and one cell phone (that you must leave at the gate). Without an appointment they won’t let you in. You must have your passport, the appointment letter, the application fee receipt and other documents that support your application (certificate of employment, bank statement, payslips, travel insurance certificate etc.). At the gate you go through the same kind of security control as on airports.

In US embassy in Helsinki I discussed with three employers. On the first counter I handed over my passport, on the second counter I gave all the other papers and on the third counter I met the consul who was giving the interview. In between I had to wait for a while. All the other employers at the embassy spoke Finnish to me, but the interview with the consul was in English. Mainly the interview was about me telling why I’m travelling to US, how I’m going to pay my trip and how my life is in general in Finland. The interview took only few minutes and the consul told me that he will grant me a 10 year visa. The final decision how long I’m allowed to stay – and if I’m allowed to enter the country at all – will be made by the immigration officer when I arrive to US. The whole visit in embassy, including the security control, was over in less than 90 minutes. I left my passport at the embassy and got it back with the visa in less than a week.

The other – less intimidating, but equally time consuming – project was to get a travel insurance. A normal travel insurance is valid for 45 days from the beginning of the trip and for a 6 month hike this is not enough. It’s good to know that all insurance companies don’t necessarily sell long travel insurances unless you have other insurances there too.

I asked two different insurance companies, where I have my other insurances. There was some variation in terms and I took the OP Vakuutus (this company sells Eurooppalainen insurance) that was cheaper and had better network of hospitals. The travel insurance (including my belongings) that covered more than 6 months cost me about 220 €. It includes an ambulance flight and returning of a cadaver, but not any extreme sports or SAR (Search and Rescue).

Different insurance companies have different limitations for extreme sports and this is where you want to be very specific. Both of the insurances that I considered didn’t see hiking being an extreme sport, when not hiking on a glacier or in a desert. In addition OP saw wilderness hiking being an extreme sport and this was where I had to question my insurance sales person very thoroughly. Because one might think that wilderness starts when the street lights end and other thinks it starts when the last house is 1000 km behind you. We agreed that wilderness hiking is hiking an unmarked route – and the Appalachian Trail is a marked hiking trail.

In my opinion one must have a travel insurance when travelling to USA. Wether you want to have insurance for your belongings, is on your own consideration. Being in an hospital in US is horribly expensive. Meaning an ankle fracture that needs surgery or an appendicitis – which are not even anything uncommon or dramatic – can easily cost you tens of thousands dollars. Not to mention any more complicated health issues. The travel insurance is also a good proof of the planned length of your stay when applying for a visa.

In addition to getting a visa and a travel insurance, it might be a good idea to do a make a travel notification for the Ministry for Foreign Affairs. Should there occur any local conflicts or natural disasters, the Ministry will then more easily reach you and find out that you are ok. And if you are not ok, they can coordinate their help for you.

The information about how to apply a visa in this text is mostly based on the official US Travel Docs website. I strongly recommend to read that page through to get the most accurate information about the visa applying process.

Unelma matkasta. Ostan vain lentoliput, jätän kaiken ja lähden. Ajatus tuntuu houkuttelevalta, mutta käytännössä pitkän reissun toteuttaminen ei useimmiten käy aivan niin yksinkertaisesti. Alkaessani suunnitella Appalachian Trailin läpivaellusta tiesin joutuvani rypemään ikävässä byrokratiassa. Kerron nyt hieman paperisodan suurimmista taisteluista eli viisumin ja matkavakuutuksen hankkimisesta. Tekstissä olevat asiat ovat jossain määrin sovellettavissa muuhunkin pitkän aikavälin matkailuun (etenkin Yhdysvalloissa), mutta viisumikäytänteet voivat vaihdella paljonkin riippuen hakijan kansalaisuudesta.

Suomalainen (ja muut Visa Waiver Programiin kuuluvien maiden kansalaiset) voi matkustaa Yhdysvaltoihin loma- tai työmatkalle maksimissaan 90 päiväksi ilman viisumia. Tällöin riittää, kun hankkii ennakkoon sähköisen matkustusluvan eli ESTA:n, joka maksaa tällä hetkellä $14 ja on voimassa kaksi vuotta. Muiden syiden takia matkustava tai yli 3 kk matkalle tarvitsee viisumin. Käsittelen jatkossa ei-maahanmuuttajan B1/B2-viisumia, joka on tarkoitettu turisteille ja työmatkalaisille.

Viisumi tulee passiin, joten kannattaa ensin varmistaa oman passin olevan tarpeeksi pitkään voimassa. Yleinen vaatimus on, että passin tulee olla voimassa vähintään 6 kk matkan alkamisesta Yhdysvaltoihin mennessä. Tämän jälkeen tehdään viisumihakemus US Department of Staten sivuilla täyttämällä lomake DS-160. Yhdysvalloissa voimassa olevan INA-lain 214(b)-kohdan mukaan jokaista viisuminhakijaa pidetään potentiaalisena maahanmuuttajana. Tämän vuoksi yksi keskeinen osa viisuminhakuprosessia on vakuuttavasti todistaa, että hakijalla on syy palata kotimaahansa.

Lomakkeen täyttämistä varten kannattaa olla käden ulottuvilla digitaalinen viisumikuva (5 x 5 cm USA:n standardien mukainen viisumikuva), oma passi ja maksukortti. Hakemuksen täyttämiseen kannattaa varata aikaa, koska kysymyksiä on paljon ja niihin on hyvä vastata ajatuksella. Omien tietojen lisäksi kysellään myös vanhempien tietoja, Yhdysvalloissa asuvia sukulaisia ja osoitetta Yhdysvalloissa – tällainen siis täytyy olla. Heti hakemuksen alussa ilmoitetaan hakemusnumerosi – laita se hyvään talteen, koska tulet tarvitsemaan sitä myöhemmin. Suomalaisille itse viisumi ei maksa mitään (joillekin maille on ns. vastavuoroisuusmaksu), mutta kaikilta hakijoilta veloitetaan $160 viisuminhakumaksua. Tämä tarkoittaa, että summan joutuu maksamaan – sai viisumin tai ei. Myös maksukuitti on tärkeää ottaa talteen.

Hakemuksen lähettämisen jälkeen täytyy varata haastatteluaika paikallisesta suurlähetystöstä eli Suomessa asuvat hoitavat asian Helsingissä Yhdysvaltain suurlähetystössä. Haastatteluaikoja sai aikaisintaan noin kahden viikon päähän, joten asian kanssa kannattaa olla ajoissa liikkeellä. Haastatteluajan varaamiseen tarvitsee hakemusnumeron sekä aikaa varatessa täytyy ilmoittaa mistä käy hakemassa myöhemmin passinsa. Lähetystössä on hyvin tarkat toimintaohjeet – sinne saa viedä mukanansa vain tarvitsemansa paperit muovitaskussa ja yhden matkapuhelimen (joka jätetään portille). Sisälle ei ole mitään asiaa ilman haastatteluaikaa. Mukaan täytyy ottaa passi, haastatteluaikakirje, hakemusmaksukuitti ja muita hakemusta tukevia papereita (työtodistus, tiliote, palkkakuitteja, matkavakuutustodistus ym.). Portilla on samanlainen turvatarkastus kuin lentokentillä.

Helsingin suurlähetystössä kävin kolmella tiskillä. Ensimmäisellä annoin passini, toisella muut hakemusta tukevat paperit ja kolmannella oli konsulin haastattelu. Jokaisessa välissä odotin jonkin aikaa ja kaikkien muiden kanssa asioin suomeksi paitsi konsulin kanssa keskustelin englanniksi. Pääasiassa selvitin mitä olen menossa Yhdysvaltoihin tekemään, miten sen aion rahoittaa ja mitä yleensä teen elämässäni Suomessa. Haastattelu kesti muutaman minuutin ja konsuli kertoi myöntävänsä minulle 10 vuoden viisumin. Lopulta sallitun maassaoloaikani – ja sen pääsenkö maahan ylipäänsä – päättää rajavirkailija saapuessani Yhdysvaltoihin. Koko vierailu suurlähetystössä turvatarkastuksineen kesti alle puolitoista tuntia. Passini jäi suurlähetystöön ja sain sen takaisin viisumeineen alle viikossa.

Toinen – vähemmän jännittävä, mutta myös työläs – projekti oli matkavakuutuksen hankkiminen. Tavalliset jatkuvat matkavakuutukset ovat voimassa 45 vuorokautta matkan alusta ja puolen vuoden vaellukselle tämä ei tietenkään riitä. Huomionarvoista on, että vakuutusyhtiöt eivät välttämättä myy pitkiä matkavakuutuksia ollenkaan ellei asiakkaalla ole muita vakuutuksia sisällä.

Tein itse tiedustelua kahdelle vakuutusyhtiölle, joissa minulla on vakuutuksia ennestään. Ehdot hieman vaihtelivat, joten päädyin näistä edullisempaan ja paremman sopimussairaalaverkoston tarjoavaan OP Vakuutukseen, joka on siis käytännössä Eurooppalainen matkavakuutus. Reilun puolen vuoden matkavakuutus matkatavaroineen tuli maksamaan minulle noin 220 €. Mukaan sisältyi mm. ambulanssilennot ja vainajan palauttaminen, mutta ei extreme-lajeja ja SAR-vakuutusta (Search and Rescue).

Eri vakuutusyhtiöt rajaavat eri tavalla extreme-lajit, joten näiden kanssa täytyy olla tarkkana. Vaeltamista ei kummassakaan yhtiössä katsottu extreme-lajiksi, kun kyseessä ei ole jäätikkö- tai autiomaavaellus. Lisäksi OP rajasi pois erämaavaelluksen ja tästä jouduin hieman hiillostamaan vakuutusmyyjääni. Siinä missä toiselle erämaa alkaa katuvalojen loppuessa, toiselle se alkaa tuhannen kilometrin päässä asutuksesta. Tulimme kuitenkin yhteisymmärrykseen siitä, että erämaavaellusta on merkitsemättömillä reiteillä vaeltaminen – ja Appalachian Trail on merkitty polku.

Mielestäni matkustajavakuutus kannattaa Yhdysvaltoihin mennessä ottaa ehdottomasti. Matkatavaroiden vakuuttamisen tärkeyttä voi jokainen pohtia itse. Sairaalahoito Yhdysvalloissa on niin kallista, että esimerkiksi leikkausta vaativa nilkkamurtuma tai umpilisäkkeen tulehdus – mitkä eivät ole vielä edes mitenkään dramaattisia ja epätodennäköisiä ongelmia – lyövät kerralla kymmenien tuhansien loven lompakkoon. Puhumattakaan mistään isommasta ongelmasta. Vakuutus on myös lisäksi hyvä todiste viisumia hakiessa suunnitellun matkan kestosta.

Viisumin ja matkavakuutuksen lisäksi on pitkälle reissulle lähtiessä hyvä tehdä matkustusilmoitus ulkoministeriölle. Mahdollisten kansallisten konfliktien tai luonnonkatastrofien iskiessä on ulkoministeriön helpompi selvittää ovatko alueella matkailevat maan kansalaiset turvassa. Ja jos eivät ole niin avun koordinointi helpottuu.

Tämän tekstin viisumin hakemista koskevat kohdat pohjautuvat pitkälti virallisen US Travel Docs -sivuston tietoihin. Suosittelen lukemaan sieltä läpi yksityiskohtaiset ohjeet viisuminhakuun.

Appalachian Trail Thru-hike Attempt in 2017

I started this blog two years ago as the first concrete act towards my dream of thru-hiking the Appalachian Trail. I was obsessed with the idea of walking 3500 km (2200 miles) from Georgia to Maine over the Appalachian mountains. At that time I was studying to be a professional dancer and finishing my degree was the first priority. But I made the decision that when I have a chance, I will pack my belongings and spend next six months roaming through the forests of the east coast of the USA.

In spring 2016 I graduated and when I didn’t get in to study for a Master’s degree it didn’t take me very long to figure out what shall I do next. I made a rigorous plan how to save the money and have been since working literally day and night in dance and in health care. While building up the funds for the trip, I have been figuring out issues with the travel insurance, US visa, the route and the gear.

Now that every last uncertainty has slowly vanished, with excitement and a hint of a pride I will announce that I in 2017 I will attempt a northbound thru-hike of the Appalachian Trail. I begin in March from Georgia, north from the city of Atlanta, and should I succeed, I will reach Maine in 5-7 months. I am planning to hike solo, but my support team includes my friend Dima and my cousin Noora. Dima is helping me to keep this blog running smoothly and Noora takes care of my gear in Atlanta. Also some members of my extended family have offered their help en route.

My goal is to keep this blog updated while I’m hiking and also have a vlog in YouTube. During the hike I will exceptionally write only in Finnish and I will translate my blog posts later. My vlog will be in English and that is how I should be able to serve as many followers as possible. All the updates will come with the frequency that my limited power sources and data usage will allow. So, be patient!

All my blog posts that are related to my thru-hike attempt will be found under the Appalachian Trail 2017 category. I have also written a short description of the Appalachian Trail and about my support team. You can follow the planning and the upcoming hike through these medias:

Blog: Trail
Twitter: @JerikoFox
YouTube: Jeriko Fox Trail

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen kaksi vuotta sitten tehdäkseni itselleni jollain tavalla konkreettiseksi unelmani Appalachian Trailin läpivaelluksesta. Olin kehittänyt pakkomielteen ajatuksesta kävellä 3500 km Georgian osavaltiosta Mainen osavaltioon pitkin appalakkien vuoristoa. Opiskelin tuolloin tanssin ammattilaiseksi ja koulun saattaminen loppuun oli ensisijalla. Päätin kuitenkin heti tilaisuuden tullessa pakkaavani rinkkani ja suuntaavani puoleksi vuodeksi Yhdysvaltain itärannikon metsiin.

Valmistuin keväällä 2016 ja tavoittelemani jatko-opintopaikan jäädessä saavuttamatta ei minun tarvinnut kovin pitkään miettiä mikä olisi suuntana seuraavaksi. Tein hyvin määrätietoisen säästösuunnitelman syksyksi ja olen paiskinut kirjaimellisesti yötä päivää töitä niin tanssin kuin terveydenhuollonkin alalla. Matkarahasto on karttunut ja samalla olen selvittänyt niin vakuutus-, viisumi-, reitti- kuin varusteasioitakin.

Viimeistenkin epävarmuustekijöiden väistyttyä voin nyt täynnä intoa ja ehkä hieman ylpeänä todeta aikovani yrittää Appalachian Trailin läpivaellusta etelästä pohjoiseen vuonna 2017. Aloitan vaelluksen maaliskuussa Georgian osavaltiosta, Atlantan pohjoispuolelta, ja onnistuessaan matka Maineen kestää noin 5-7 kuukautta. Aion vaeltaa yksin, mutta tukijoukkoihini kuuluu ystäväni Dima ja serkkuni Noora. Dima auttaa tämän blogin ylläpidossa ja Noora huolehtii varustelähetyksistä Atlantassa. Myös muutamat sukulaiset ovat tarjonneet apuaan matkan varrella.

Tavoitteenani on vaelluksen aikana päivittää kuulumisiani tähän blogiin sekä pitää videoblogia YouTubessa. Matkalla ollessani kirjoitan blogia poikkeuksellisesti vain suomeksi ja käännän tekstit myöhemmin englanniksi. Videoblogia puolestaan pidän englanniksi, joten näin pystyn toivottavasti palvelemaan mahdollisimman monia seuraajia. Päivitykset tulevat rajallisten virrankäyttö- ja datasiirtoresurssien sallimalla taajuudella. Kärsivällisyys palkitaan!

Kaikki tähän Appalachian Trailin läpivaellusyritykseen liittyvät tekstit löytyvät jatkossa Appalachian Trail 2017 -kategorian alta. Olen tehnyt myös lyhyen esittelyn Appalachian Trailista ja tukijoukoistani. Vaelluksen suunnittelun ja jatkossa itse reissun etenemistä voi seurata seuraavien väylien kautta:

Blogi: Trail
Twitter: @JerikoFox
YouTube: Jeriko Fox Trail

AT thru-hiker vlogs of season 2016

Like last year, I’m once again following Appalachian Trail thru-hiker vlogs. Some of them weren’t shot in such an interesting way that I would feel like watching all of their clips, but I found one that was more interesting than others.

Craig “Spielberg” M has already completed one long distance hiking trail – Camino de Santiago in 2013. He got his trail name “Spielberg” after the famous movie director. His style might not be artistically similar, but the trail name fits since his videos are high quality and nicely cut.

Though the class of 2016 haven’t offered that many vloggers to follow, I actually have been watching some older vlogs from the AT. Some hikers from previous years are still updating their YouTube channels. “Loner” from the class of 2012 is still an active member of AT community and keeps commenting new vlogs and rooting for the hikers. Another well known vlogger is Will “Red Beard” Wood, who hiked AT in 2014 and Pacific Crest Trail in 2015. Jessica “Dixie” aka Homemade Wanderlust is making interesting tutorials and is reflecting the gear decisions that she made on the trail in 2015. These are few of the vlogs that I have found well worth watching, but there are many more.

Baxter State Park in the northern end of the AT is soon closing its gates from overnight hikers for the winter, meaning that the northbounding hiking season is soon coming to its end. In next few days we will know who have reached the northern terminus, Mount Katahdinin, this year.

Craig “Spielberg” M

Viimevuoden tapaan aloin tänäkin keväänä seurata Appalachian Trailin läpivaeltajien vlogeja. En kuitenkaan innostunut kaikkien vaeltajien kuvakerronnasta, joten lopulta jäin seuraamaan intensiivisemmin vain yhtä vlogia.

Craig “Spielberg” M on jo yhden pitkän vaelluksen – vuonna 2013 Camino de Santiagon – selättänyt retkeilijä. Craig sai vaeltajanimekseen Spielberg arvatenkin samannimisen elokuvaohjaajan mukaan. Ja vaikka tyyli ei ehkä olekaan taiteellisesti samanlainen, on lempinimi siinä mielessä osuva, että videot ovat laadukkaasti tehtyjä.

Vaikka vuoden 2016 vaeltajista en olekaan jäänyt muita seuraamaan aktiivisesti, olen löytänyt useampia aiempien vuosien läpivaeltajia, joiden videot ovat kiinnostavaa katseltavaa. Ja osa heistä päivittää vlogiaan yhä. Vuoden 2012 vaeltaja “Loner” on yhä aktiivinen AT-yhteisön jäsen, joka seuraa nykyisten vaeltajien vlogeja ja kommentoi ahkerasti kannustavaan sävyyn. Toinen tunnettu vlogaaja on Will “Red Beard” Wood, joka vaelsi AT:n 2014 ja Pacific Crest Trailin 2015. Lisäksi kiinnostavia ohjevideoita tekee vuoden 2015 läpivaeltaja Jessica “Dixie”, joka tunnetaan myös nimellä Homemade Wanderlust. Erityisesti näiden vaeltajien videoita olen katsellut, mutta monia muitakin menneiden vuosien vlogaajia YouTubesta löytyy.

AT:n pohjoispäässä sijaitseva Baxter State Park sulkee pian porttinsa muilta kuin päivävaeltajilta talveksi, joten etelä-pohjoissuunnan vaeltajien kausi on juuri tulossa päätökseensä. Lähipäivinä siis nähdään ketkä saavuttavat reitin pohjoisen päätöspisteen, Mount Katahdinin.

Hämmäauteensuo Trail

This year my working community at the hospital decided to pick the Hämmäauteensuo as the place to spend our work wellbeing day. Hämmäauteensuo is a fen area, located south from Lappeenranta. The brisk ones rode their bicycles to the fen, but since my bike was stolen two years ago (and I haven’t bought a new one) I had to settle for a car ride. Hämmäauteensuo nature reserve is mostly open bog and marsh and the duckboards crossing it lead to a lean-to.

The trail is less than 2 km (not much more than a mile) long and easy terrain, but still it offers rather nice landscape. There is a campfire place at the lean-to, but since the lean-to has no floor I wouldn’t recommend it for overnight stays. We spent a while at the lean-to collecting cones (yes, really) and enjoying low threshold outdoor activity. The return trail to the parking lot (that goes around the fen) was (especially now that it was autumn) quite wet, so one will more likely stay with dry feet crossing the fen over the duckboards.

More information in the brochure (PDF)

Scroll down for a map.

JFRM-2016-10-5471.jpg
Entering the nature reserve
Saavumme luonnonsuojelualueelle
JFRM-2016-10-5472.jpg
Crossing the marsh over the duckboards
Rämeen ylitys pitkospuita kulkien
JFRM-2016-10-5478.jpg
Open bog
Puuton neva

JFRM-2016-10-5481.jpg

JFRM-2016-10-5482.jpg

JFRM-2016-10-5488.jpg
I prefer to burn my sausages
Minulla on tapana polttaa makkarat
JFRM-2016-10-5505.jpg
Cone, cone, cone, cone…
Käpy, käpy, käpy, käpy…
JFRM-2016-10-5513.jpg
My co-workers are having their sausages in more sophisticated way…
Työkaverini paistavat makkaroita minua hienostuneemmin…

JFRM-2016-10-5514.jpg

JFRM-2016-10-5516.jpg

JFRM-2016-10-5519.jpg

JFRM-2016-10-5524.jpg
Something left to rot or a piece of art?
Hylätty ruostumaan vai taideteos?

Tänä vuonna sairaalan työporukan työhyvinvointipäivän kohteeksi valikoitui ilokseni Lappeenrannan eteläpuolella oleva Hämmäauteensuo. Reippaimmat polkivat suon laitaan pyörillään, mutta koska omani varastettiin pari vuotta sitten (ja en ole tullut uutta hankkineeksi) jouduin tyytymään autokyytiin. Hämmäauteensuo on luonnonsuojelualueeksi rauhoitettu neva- ja rämealue, jonka poikki kulkevat pitkospuut vievät suon laidassa olevalle laavulle.

Kokonaisuudessaan alle 2 km pituinen lenkki on helppokulkuinen, mutta kuitenkin maisemallinen reitti. Laavulla on tulentekopaikka, mutta yöpymiseen se ei sovellu hyvin, koska laavussa ei ole lattiaa. Vietimme tovin laavulla mm. käpyjä keräillen ja matalan kynnyksen retkeilystä nauttien. Laavulta parkkipaikalle tuova paluureitti (joka kiertää suon) oli ainakin näin syksyllä hieman vettyneessä kunnossa, joten jalkansa säilyttää varmemmin kuivana kulkemalla pitkospuita suon poikki.

Lisätietoja esitteessä (PDF)

Route map

Total Time: 01:31:49

Neulaniemi Trad Climbing

While bouldering with Riikka last spring, I found a potential trad climbing crag from Neulaniemi in Kuopio. The other side of Neulamäki is a nature reserve and rock climbing that is kind of borderline case in freedom to roam (or everyman’s rights as they are called in Finnish) is prohibited there (theoretically rock climbing can be considered as roaming, but it often includes removal of the moss). I examined some maps at home and saw that the nature reserve doesn’t extend to the Neulaniemi side. That means climbing should be allowed there.

When we finally found some free time, me and Dima packed our trad racks and headed to Neulaniemi to find out what this cliff was actually like. We took a 60 m (200 ft) dynamic rope and a 30 m (100ft) static rope, because we didn’t know if we needed a top rope anchor. We were wandering around a while before we found the cliff that seemed rather dry and free of moss. Taking a little detour around the rock we succeeded reaching the top of the climb and decided to abseil down. The top of the cliff is formed of two steps and the lower one has a tree where we attached our rope. The 30 m (100 ft) static rope was just long enough to reach the ground as a double rope, meaning the cliff was about 15 m (50 ft) high. We abseiled down and decided to leave the static rope in place, in case we wanted to use a top rope.

Boldly I decided to try to lead climb the wall. As usual, more cams would have been nice, since the cracks were mostly too wide for nuts. Still I got protection nicely in and was able to position myself comfortably. I admit that I felt a bit chilly when I tried to pull myself on a small shelf, but somehow I succeeded. All my pro was not bomb-proof and I hesitated to climb on, since nothing that I got in was such a protection that one would trust to take a fall. After a while of meaningless hustle-bustle I told Dima to lower me down and it was his turn to climb.

Dima was able to reach the same shelf and got in a bit better piece of protection, but still either of us was unable to proceed from here. We weren’t far from the top, but the sloping and moss-covered top wasn’t easy to climb on. The best thing about climbing here was definitely the unknown route. When you climb a set route, the grading tells you that it won’t get any more difficult than this. Even though you might not be able to see what is above you. Climbing a completely new project you never know what is coming next and you need to find your own solutions and make more decisions. That is when I feel the climbing is somehow at its purest and most authentic form. Kind of what it’s like to climb a mountain. On a set rock climbing route you can fine tune your technique, but you don’t have to learn that much decision making. And in my opinion that is one of the key skills in mountaineering, that can make a difference between a living and a dead climber.

At the end of the day Dima was prusiking himself up the wall to clean the route and to collect the top rope. We were climbing only one crack, but there are more in Neulaniemi – though this was the one with least moss. We will return to this project sometime when I’m back in Kuopio again.

Location: 62°53’55” N, 27°36’15” E

JFRM-2016-08-5477.jpg
Arriving to the crag
Saapumassa kalliolle
JFRM-2016-08-5478.jpg
Dima peering down to see where can be abseil
Dima tähyilee alas nähdäkseen mistä voimme laskeutua
JFRM-2016-08-5479.jpg
Daisy, I’m chained to you…
Daisy, olen kiinni sinussa…
JFRM-2016-08-5480.jpg
Dima is abseiling first
Dima laskeutuu ensimmäisenä
JFRM-2016-08-5485.jpg
“May I go?” “You may go.”
“Saako mennä?” “Saa mennä.”
JFRM-2016-08-5491.jpg
Dima is using static top rope for back-up
Dima käyttää staattista yläköyttä back-upina

JFRM-2016-08-5492.jpg

JFRM-2016-08-5495.jpg
Dima prusiking up the wall
Dima prusikoi ylös

JFRM-2016-08-5501.jpg

JFRM-2016-08-5503.jpg

Olin löytänyt keväällä boulderointireissulla Riikan kanssa potentiaalisen trädikiipeilykallion Kuopion Neulaniemestä. Neulamäen toinen puoli on kuitenkin luonnonsuojelualuetta ja siellä jokamiehenoikeuksien rajamailla liikkuva kalliokiipeily on kielletty (teoriassa kiipeily on oikeuksien turvaamaa luonnossa liikkumista, mutta käytännössä se usein vaatii mm. sammaleen poistamista). Katselin kotona karttoja ja totesin, että Neulaniemen puolelle luonnonsuojelualue ei kuitenkaan ulotu, joten kiipeilylle ei pitäisi olla estettä.

Sopivan tilaisuuden viimein koittaessa pakkasimme Diman kanssa trädiräkkimme ja lähdimme katsastamaan tarkemmin tuota Neulaniemen kalliota. Otimme mukaan 60 m dynaamisen ja 30 m staattisen köyden, koska emme tienneet tulisimmeko tarvitsemaan yläankkuria. Pienen harhailun jälkeen löysimme kallion, joka näytti kuivalta ja sammaleettomalta. Kiersimme mäkeä ylös päästäksemme kallion päälle ja päätimme laskeutua sieltä köydellä alas. Kallion päällä on kaksi töyrästä, jolta alemmalle viritimme köyden kiinni puuhun. 30 m staattinen köysi riitti juuri ja juuri kaksinkertaisena alas asti eli kallio oli noin 15 m korkea. Laskeuduimme alas ja päätimme jättää staattisen köyden paikalleen, jolloin sitä voisi käyttää myös yläköysivarmistuksena.

Päätin lähteä rohkeasti liidaamaan seinää ylös. Camuja olisi saanut olla enemmän, koska halkeamat olivat kiiloille pääosin liian suuria. Pääosin varmistusten asettaminen oli kuitenkin helppoa ja itsensä sai asemoitua mukavasti. Hieman jännittävää oli nousta pienelle hyllylle, mutta sain itseni ujutettua jotenkin sen päälle. Kaikki asettamani varmistukset eivät olleet aivan pomminvarmoja ja epäröin nousta hyllyltä ylöspäin, koska en mielestäni saanut sisään mitään sellaista varmistusta, jonka varaan olisin huolettomasti voinut pudota. Hetken härväämisen jälkeen sanoin Dimalle laskeutuvani alas ja hänen saavan vuoronsa yrittää.

Dima kiipesi samalle hyllylle asti ja sai paremman varmistuksen asetettua ylemmäs, mutta emme lopulta pääseet juurikaan etenemään tästä pisteestä. Reitin toppaaminen ei ollut erityisen kaukana, mutta slouppaavalle ja sammaleen peittämälle loppuosalle nouseminen osoittautui haastavaksi. Parasta kiipeämisessä oli ehdottomasti reitin tuntemattomuus. Kun kiipeää ns. olemassa olevaa reittiä, tietää sen greidistä, että tämän vaikeammaksi kiipeäminen ei muutu vaikka ei näkisi mitä ylempänä odottaa. Täysin uutta reittiä kiivetessä ei voi olla ollenkaan varma mitä vastaan tulee ja ratkaisuja ja päätöksiä joutuu tekemään aivan eri tavalla. Silloin koen itse olevani jollain tavalla aidon kiipeilyn äärellä ja tunnelma on hyvin samanlainen kuin vuorilla liikkuessa. Valmiiksi greidattuja kallioreittejä kiivetessä pääsee kyllä treenaamaan tekniikkaa, mutta päätöksentekoa siinä ei kovin paljon joudu opettelemaan. Ja se on mielestäni vuorikiipeilyssä yksi keskeisistä taidoista, joka voi ratkaista hengissä selviämisen.

Päivän kiipeilysession päätteeksi Dima prusikoi itsensä kallion päälle putsaten samalla reitin ja noutaen yläköyden pois. Ehdimme kiivetä nyt vain yhtä halkeamaa, mutta Neulaniemessä on niitä vielä lisääkin – tosin tämä oli niistä vähiten sammaleen peitossa. Palaamme projektin ääreen taas joskus liikkuessani Kuopiossa.

Sijainti: 62°53’55” N, 27°36’15” E