Tag: Maine USA

29,14 km (18.1 miles)
2138.0 / 2189.8 miles
Antler’s Campsite, ME

I had been pondering about the need to add one hiking day, because the beginning of the 100-Mile Wilderness didn’t go as expected. But after the successful day yesterday it started to seem like I wouldn’t need the extra day and I could stick to my original plan. This would be better regarding the amount of food I had also.

The downhill in the morning went swiftly and the hiking machine really got going. The only climb today to the Little Boardman Mountain looked like no big deal on the elevation map. Anyway in the warm weather I really got to work and my clothes were soaking wet from sweating.

When I got to the downhill I felt relieved and decided to keep on hiking for a while, before having a lunch break. My speedy stroll was anyhow stopped by an unexpected sight while I was crossing a dirt road: On the shoulder there was a car and next to it lawn chairs and a portable stove. Trail magic! I knew that this was possible in the 100-Mile Wilderness, but I never thought that I would be so lucky that I could get trail magic in the most remote part of the AT.

I dropped my backpack on the road and sat down with a banana in my hand. There was a couple and the man told me that he had hiked the trail last year. Then I found out that the lady shared my other profession – she was a radiographer too. Hence we had a lot to discuss while I was shoveling two heaped platefuls of pasta bolognese with cheese and all. After being so very hungry, the feeling of the warm meal filling my stomach was blissful. Some hiker had left them their excess food and I grabbed two protein bars with me. What an amazing luck!

As I hiked on I felt joyful and energetic. Although I had spent more than an hour to enjoy the trail magic, I knew that after a good meal I was going to be crushing some miles. It was clear that I wouldn’t need that extra day. I walked along the shore of the scenic Crawford Pond and stopped every once in a while to admire the view. In Maine there are much more lakes and ponds than in other states on the AT and coming from a land of thousand lakes this landscape appealed to me in a special way.

When I reached the Jo-Mary Road I sat down on a rock to have a break. This gravel road was one of those where for example Shaw’s brings food drops for hikers. As I was sitting there I saw two hikers sitting in the middle of the river on large rocks at a campfire. One of them started to wave his hand to me. I walked closer and recognised my friends Toro and Slim Chance. “Do you want some hot dogs?” You don’t say no to hot dogs.

I left my backpack at the road and hopped to the rocks in the middle of the river. And there they were really having hot dogs. Toro told me that he had organised a food drop and in addition to the hiking foods he had put in some extra goodies. I sat down to talk with these guys for a while as I was eating their leftover hot dogs. They had decided to camp by the river, but I was planning to hike a few more miles. The terrain was very easy and after these food surprises I got the energy to stroll on smoothly.

So I put on my head torch and started to push through the last section of today towards the Antler’s Campsite. Purring contently I crushed the last miles of the day getting almost 20 miles done. I had heard rumours that the Antler’s Campsite would be exceptionally beautiful, but when I arrived in dark I really couldn’t tell. There was a lot of space and no other tents to be seen. As I was putting up my tent the Spotify started to play Matt Simons’ song Catch & Release and somehow it summed up the feelings of today. I felt happy.

“There’s a place I go to
Where no one knows me
It’s not lonely
It’s a necessary thing
It’s a place I made up
Find out what I’m made of
The nights I’ve stayed up
Counting stars and fighting sleep

Let it wash over me
I’m ready to lose my feet
Take me off to the place where one reveals life’s mystery
Steady on down the line
Lose every sense of time
Take it all in and wake up that small part of me
Day to day I’m blind to see
And find how far
To go”
-Matt Simons
(Catch & Release, 2014)

Olin pohtinut tarvetta lisätä yksi vaelluspäivä, koska 100-Mile Wildernessin alku ei ollut mennyt aivan odotusteni mukaisesti. Eilisen onnistuneen päivän myötä näytti kuitenkin siltä, etten lisäpäivää tarvitsisi vaan voisin pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa. Tämä olisi parempi ruuan riittävyydenkin kannalta.

Aamun alamäki meni vauhdikkaasti ja vaelluskone tuntui taas lähteneen käyntiin. Päivän ainoa nousu Little Boardman Mountainille näytti korkeuskäyrällä mitättömältä nyppylältä. Kuitenkin sään ollessa hyvin lämmin sai tämänkin pienen ylämäen eteen tehdä töitä ja vaatteet olivat hiestä märät.

Päästessäni taas alamäen puolelle olin helpottunut ja ajattelin jatkaa vielä jonkin matkaa ennen kuin pitäisin lounastauon. Vauhdikkaan menoni pysäytti kuitenkin erään hiekkatien ylittäessäni yllättävä näky: tien sivussa oli auto ja sen vieressä tuoleja ja ruuanlaittovälineet. Trail magicia! Tiesin tämän olevan kyllä mahdollista 100-Mile Wildernessissä, mutta en todellakaan uskonut minulla käyvän niin hyvä tuuri, että saisin trail magicia koko AT:n syrjäisimmällä pätkällä.

Heitin reppuni tielle ja istahdin banaani kourassani tuoliin. Pariskunnan mies kertoi läpivaeltaneensa viimevuonna ja rouva puolestaan jakoi kanssani toisen ammattini – hän oli röntgenhoitaja. Siinähän meillä sitten riittikin keskusteltavaa samalla kun lapioin kaksi kukkuraista lautasellista pasta bolognesea juustoineen suuhuni. Olin aivan autuaassa tilassa, koska olin ollut hyvin nälkäinen ja lämmin ruoka sekä täysi vatsa tuntui taivaalliselta. Joku vaeltaja oli jättänyt ylimääräisiä ruokiaan tälle pariskunnalle ja nappasin pussista pari proteiinipatukkaa mukaan. Mikä mieletön tuuri!

Jatkaessani matkaa olin iloinen ja energinen. Vaikka olin istuskellut yli tunnin nauttimassa trail magicista, tiesin saavani näillä eväillä hyvän mailimäärän kasaan. Oli siis selvää, ettei lisäpäivää tälle loppupätkälle tarvittaisi. Kuljin maisemallisen Crawford Pondin reunaa ja pysähdyin aina välillä ihailemaan näkymää. Mainessa järviä ja lampia on selvästi muita AT:n osavaltioita enemmän ja tuhansien järvien maasta tulevana tämä maisema tietysti puhuttelee erityisellä tavalla.

Tullessani Jo-Mary Roadille istahdin kivelle pitämään taukoa. Tämä hiekkatie on yksi niistä paikoista, jonne mm. Shaw’s toimittaa vaeltajille ruokapaketteja. Istuessani näin kaksi vaeltajaa istumassa joen keskellä isoilla kivillä nuotion äärellä. Toinen vilkutti minulle. Kävelin lähemmäs ja tunnistin ystäväni Toron ja Slim Chancen. “Haluatko hot dogeja?” Ei kai sellaisesta kutsusta kieltäydytä.

Jätin repun tien laitaan ja loikin joen keskellä oleville kiville. Siellä todellakin paistettiin hodareita. Toro kertoi heidän tilanneen ruokalähetyksen ja laittaneen siihen vaellusruokien lisäksi vähän erityisherkkuja. Istuin juttelemassa miesten kanssa tovin samalla kun söin heiltä yli jääneet hot dogit. He olivat päättäneet leiriytyä joen varteen, mutta minulla oli aikeena jatkaa vielä muutama maili. Maasto oli niin helppoa ja näiden ruokayllätysten energisoimana vaeltaminen rullasi mukavasti.

Niinpä laitoin otsalampun päähäni ja lähdin puskemaan illan viimeistä osuutta kohti Antler’s Campsitea. Tyytyväisyydestä hyristen taitoin päivän viimeiset mailit saaden kasaan lähes 20 mailia. Olin kuullut huhuja, että Antler’s Campsite olisi poikkeuksellisen kaunis, mutta saapuessani pimeässä ei tästä asiasta voinut oikein tehdä päätelmiä. Tilaa oli paljon enkä nähnyt muita telttoja. Pystyttäessä telttaani alkoi Spotify soittaa minulle Matt Simonsin kappaletta Catch & Release ja jotenkin se summasi osuvasti koko päivän tunnelman. Olin onnellinen.

“There’s a place I go to
Where no one knows me
It’s not lonely
It’s a necessary thing
It’s a place I made up
Find out what I’m made of
The nights I’ve stayed up
Counting stars and fighting sleep

Let it wash over me
I’m ready to lose my feet
Take me off to the place where one reveals life’s mystery
Steady on down the line
Lose every sense of time
Take it all in and wake up that small part of me
Day to day I’m blind to see
And find how far
To go”
-Matt Simons
(Catch & Release, 2014)

21,62 km (13.4 miles)
2118.5 / 2189.8 miles
Logan Brook Lean-to, ME

I woke up to a pleasantly warm morning. I was thirsty, but I drank only a little bit of water (in addition to my dish washing water) to save some for hiking. The next water was about 3 km (2 miles) away and I had a doubt that the downhill might continue as a difficult one.

I got a very welcome surprise, when the trail changed considerably better soon after my tent spot. Or maybe my hiking strength was better after the rest. Anyhow I was going with a good speed towards the West Branch Pleasant River, where I had wanted to get yesterday.

The river was wide, but shallow and the water was flowing very gently. As I was fording I saw small fishes swimming around me. When I reached the other side I filled up my water and drank a lot. The cold water felt heavenly both on the inside and on the outside of my body. My feet were refreshed by this little bath.

I started to climb the uphill that was very gentle for the first 9 km (5,6 miles). I had a lunch break at the Carl A. Newhall lean-to and as I moved on there was already someone putting up their tent. I honestly don’t understand these short days of the early birds, but as well they don’t seem to understand me hiking late in the evening. Well, whatever tickles your fancy.

The climb to the Gulf Hagas Mountain was downright criminally easy. The AT was getting more steep, but the trail was good and easy to hike. This enjoyable hiking lifted up my moods and I pressed on briskly towards the next summit. The West Peak took more effort to ascend, but even in this steep uphill I felt content. When I reached the Hay Mountain, I really started to feel that I could do the whole cluster of summits before dark. Otherwise this wasn’t important, but I really wanted to reach the summit of the White Cap Mountain before dark. That was the place where a NOBO could very first time see the northern terminus of the AT, the Mount Katahdin.

The last peak in the row, the White Cap Mountain, was treeless and as I was approaching the summit the a strong and chilly evening wind was blowing. When I stood on the summit I saw a stunningly beautiful view opening below me. The sun was starting to set and the horizon being painted with its colours. All around me were mountains sinking into deepening shades of blue. I walked through small shrubs to the other side and there it was. That view that I had been walking for the last six months: the Mount Katahdin. Far in the horizon I could see this distinctively higher mountain, and as I stood there watching it there was nothing to do to stop the tears from flowing. That is IT. The northern terminus of the Appalachian Trail – close enough to see.

The sunset developed to the most gorgeous shades of red, but it was time for me to start the descent. I put the head torch ready for the action and begun my climb down the rocky hillside as the cold wind was blowing. When I reached the treeline the conditions got much nicer and I gladly rolled on to downhill. I stopped at the Logan Brook lean-to for water and hiked on. I knew that there were tent sites north from the lean-to, but I had prepared that these might be full. I succeeded to find an empty spot a bit further from the AT and put up my tent. I did still have energy to hike further, but maybe one doesn’t need to go for such an overkill level on daily basis. I had reached my goal anyway and was very happy with the day.

“Story of your life
Time of solitude and strife
Freedom of an open road
Hope and many miles to go
Promises to keep
Countless gold fields to reap
To be rich is to seek
To relive a memory”
-Tuomas Holopainen
(A Lifetime of Adventure, 2014)

Heräsin miellyttävän lämpimään aamuun. Minulla oli jano, mutta join vain vähän vettä tiskiveteni lisäksi säästääkseni pienestä määrästä jotain aamun vaellukseenkin. Seuraavalle varmalle vedelle olisi matkaa kolmisen kilometriä ja epäilin alamäen olevan eilisen mukaan vaikeakulkuista.

Yllätyin kuitenkin iloisesti alamäen muuttuessa pian telttapaikkani jälkeen huomattavasti eilistä polkua paremmaksi. Tai ehkä voimanikin olivat paremmat saatuani levätä. Joka tapauksessa kuljin vauhdilla kohti West Branch Pleasant Riveriä, jonka varrelle olin eilen tavoitellut pääseväni.

Joki oli leveä, mutta matala ja rauhallisesti virtaava. Kahlatessani sen yli uivat pienet kalat jalkojeni ympärillä. Toiselle rannalle päästyäni täytin vesivarastot ja join runsaasti. Eilisen jälkeen kylmä vesi tuntui taivaalliselta niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Jalkaterät tuntuivat virkistyneen tästä pienestä kylvystä.

Lähdin nousemaa ylämäkeen, joka osoittautui ensimmäisen 9 km matkalta hyvin loivaksi. Pidin lounastauon Carl A. Newhall -laavulla ja lähtiessäni oli joku vaeltaja jo teltanpystytyspuuhissa. En käsitä näiden aamuvirkkujen aikaisin päättyviä päiviä, mutta eivät hekään aina ymmärrä minun iltaan asti jatkuvaa vaeltamistani. Jokainen tyylillään.

Gulf Hagas Mountainille nousu oli suorastaan rikollisen helppo. Reitti toki jyrkkeni, mutta polku oli hyvässä kunnossa ja helppokulkuista. Ilahduin tästä hyvältä tuntuvasta etenemisestä ja painelin reippaasti kohti seuraavaa huippua. West Peak oli työläämpi nousu, mutta mielialani pysyi jyrkässäkin mäessä hyvänä. Tullessani tämän jälkeen Hay Mountainille minusta alkoi vaikuttaa, että ehtisin todellakin vetää kaikki huiput läpi ennen pimeää. Tällä ei muuten olisi ollut suurta merkitystä, mutta halusin päästä White Cap Mountainille ennen pimeää, koska huipulta voisin nähdä ensimmäisen kerran AT:n pohjoisen päätepisteen, Mount Katahdinin.

Jonon viimeinen huippu, White Cap Mountain, oli puuton ja lähestyessäni korkeinta kohtaa illan viilenevä tuuli puhalsi melko voimakkaasti. Huipulle päästyäni avautui eteeni huikean kaunis näköala. Aurinko alkoi juuri laskeutua ja taivaanranta saada värejään. Joka puolella oli sinisiksi tummenevia vuoria. Kävelin matalan pusikon läpi toiselle puolelle ja siellä oli viimein edessäni tuo puolen vuoden ajan tavoittelemani maisema: Mount Katahdin. Aivan kaukaisuudessa erottui tämä muita selvästi korkeampi huippu, eikä sitä katsellessa voinut estää kyyneliä valumasta. Siinä se nyt on. Appalachian Trailin pohjoinen päätepiste näköetäisyydellä.

Auringonlasku kehittyi upean punaiseksi, mutta minun oli aika lähteä vuorelta alas. Laitoin otsalampun valmiiksi päähän ja ryhdyin kulkemaan kivikkoista rinnettä tuulen puhaltaessa kylmästi. Päästyäni puurajan ohi olosuhteet muuttuivat mukavammiksi ja rullasin iloisena alamäkeen. Pysähdyin Logan Brook -laavulla ottamassa vettä ja jatkoin matkaa. Tiesin laavun pohjoispuolella olevan telttapaikkoja, mutta olin varautunut näiden mahdollisesti olevan täynnä. Löysin kuitenkin hieman peremmältä tyhjän paikan ja pystytin telttani. Olisin jaksanut vielä pidemmällekin, mutta ehkä itseään ei tarvitse joka päivä ajaa ihan loppuun. Olin kuitenkin päässyt tavoitteeseeni ja päivästä jäi hyvä mieli.

“Story of your life
Time of solitude and strife
Freedom of an open road
Hope and many miles to go
Promises to keep
Countless gold fields to reap
To be rich is to seek
To relive a memory”
-Tuomas Holopainen
(A Lifetime of Adventure, 2014)

20,25 km (12.6 miles)
2103.5 / 2189.8 miles
Stealth campsite, ME

I wrapped myself into my sleeping bag while eating the breakfast. The weather was cold, although the forecast was showing 20°C (68°F) for today. However when I started hiking it was warm enough to strip down to a long sleeve shirt.

The plan was to traverse all the summits of the Chairback Mountain and do about 16,5 mile day. The northernmost (the “first”) of the Chairback summits is the actual Chairback Mountain. It’s followed by the Columbus Mountain, the Third Mountain, the Mount Three and a Half, the Fourth Mountain and the Barren Mountain. For me these were of course in reverse order because I was hiking NOBO.

The first climb up to the Barren Mountain was already a tough one. The weather was hot and the terrain difficult in all kinds of ways. And the things weren’t getting any better during the day. There were rocks, suction cap kind of mud, sinking kind of mud and large roots. Nowhere could I just walk, but all the time I had to balance and shamble forward. I started to feel tired and frustrated. The whole AT was pushing my buttons. Why this has to be like this again?

I was painfully aware of my slow pace and losing the daylight. When I descended to the saddle between the Columbus Mountain and the Chairback it was already dark. I passed the Chairback Gap lean-to, because I wanted to stick to my plan to get down from the mountain.

On the summit of the Chairback Mountain the AT was following the edge of a cliff. The view must have been spectacular, but in the darkness the only thing that I saw was a black void. In addition the wind was very strong above the treeline and I wanted to be sheltered by the trees as fast as possible. That was wishful thinking, because the descent from the Chairback meant climbing down a boulder field. I move quite smoothly with my head torch even in difficult terrain, but now I started to think that this was not really a great idea. I had overestimated my speed and underestimated the terrain. I was tired and everything felt overwhelming and hard.

After I got down from the steepest section, the AT ascended to a small hill. I sat down on the rocky summit to have a break. I keeled over to my back and stayed there stargazing. Two planes flew over me and the milky way was showing as a pale mist. I enjoyed of this moment. Of the solitude, silence and stillness. I was thinking those stars that were thousands and millions light years away, and that I was actually seeing their history. All the way to that time how long it took the light to travel here.

I allowed myself to give up my goal. I calculated that I would reach the river in downhill around 11 pm and that felt completely unreasonable. The only problem was the lack of water, but I thought that I might have enough, if I use it sparingly. I started to look for a tent spot. I had seen several excellent spots between the summits, but of course now there was nothing. I shambled forward feebly and tried to scan through the surrounding forest. I found couple possible sites, but they were too small and uneven.

Finally when it was almost 10 pm I saw right next to the trail, a bit lower, an open flat spot just large enough for my tent. It was covered by thin sheet of moss and soft in a pleasant way. I cleaned the place from pine cones and felt relieved putting up my tent. I was exhausted. My feet hurt and head ached. I was two miles short from my goal, but I had been hiking almost 13 hours and in that time gained more than 1500 m (5000 ft) of elevation and descended more than 1100 m (3600 ft). Timewise the day was the longest that I had done on the AT.

When I was getting ready to sleep, I kept thinking if I should prepare myself for one additional day. I had planned my food rations very tightly, but I could eat more sparingly and stretch the amount to cover one more day. Or I could spend a night at the White House Landing, that I would pass in few days. That would get me an additional dinner and breakfast. I didn’t make any decisions though, because I wanted to see how tomorrow was going to be. I wasn’t especially consoled by the fact that tomorrow would be no easier. I would have yet another bunch of mountains to traverse.

Kietouduin makuupussiin syödessäni aamiaista. Ilma tuntui viileältä, vaikka päiväksi oli luvattu 20°C lukemia. Lähtiessäni vaeltamaan oli kuitenkin lämmennyt tarpeeksi, että tarkenin pitkähihaisessa.

Suunnitelmanani oli kulkea Chairback Mountainin kaikkien huippujen yli ja tehdä noin 16,5 mailin päivä. Chairbackin pohjoisin, ensimmäinen, huippu on itse Chairback Mountain. Sitä seuraa Columbus Mountain, Third Mountain, Mount Three and a Half, Fourth Mountain ja Barren Mountain. Minulle nämä asettuivat tietysti vastakkaiseen järjeestykseen, koska kuljen etelästä pohjoiseen.

Jo ensimmäinen nousu Barren Mountainille oli raskas. Sää oli kuuma ja maasto kaikin tavoin hankalaa. Eikä asia muuttunut yhtään paremmaksi päivän edetessä. Oli kivikkoa, imukuppimutaa, upottavaa mutaa ja isoja juurakoita. Missään ei tuntunut voivan kävellä helposti vaan koko ajan piti tasapainoilla ja keplotella itseään eteenpäin. Minua alkoi väsyttää ja turhauttaa. Koko AT ärsytti. Miksi tämän pitää olla nyt taas tällaista?

Olin hyvin tietoinen hitaasta etenemisestäni ja päivänvalon hupenemisesta. Laskeutuessani Columbus Mountainilta sen ja Chairbackin väliseen satulaan oli jo pimeä. Kävelin ohi Chairback Gap -laavusta, koska pidin yhä tavoitettani päästä alas vuorelta.

Chairback Mountainin huipulla AT kulki pitkin jyrkänteen reunaa. Näköalat olisivat varmasti olleet hienot, mutta minulle avautui vain pimeydessä mustana ammottava rotko. Lisäksi tuuli oli puurajan yläpuolella hyvin voimakas, joten halusin nopeasti metsän suojaan. Sinne en kuitenkaan päässyt, koska laskeutuminen Chairbackilta oli valtavien kivenlohkareiden päällä kapuamista. Liikun kyllä ongelmitta vaikeassakin maastossa otsalampun turvin, mutta nyt aloin todella pohtia, että tämä ei ollut hyvä idea ollenkaan. Olin yliarvioinut nopeuteni ja aliarvioinut maaston. Olin väsynyt ja kaikki tuntui ylivoimaiselta ja vaikealta.

Päästyäni jyrkimmän rinteen alas AT nousi pienelle mäelle, jonka kallioiselle laelle istahdin pitämään taukoa. Kellahdin selälleni ja jäin katselemaan tähtien koristamaa taivasta. Ylitseni kulki pari lentokonetta ja linnunrata alkoi näkyä hyvin haaleana utuna. Nautin hetken tästä olotilasta. Yksinäisyydestä, hiljaisuudesta ja pysähtymisestä. Mietin noita tuhansien ja miljoonien valovuosien päässä olevia tähtiä sekä sitä, että oikeastaan katselin niiden historiaa. Niin pitkän ajan päähän kuin valon oli kestänyt sieltä tulla.

Annoin itselleni luvan luovuttaa tavoitteestani. Laskeskelin olevani alamäen joella vasta yhdentoista aikoihin ja se tuntui täysin kohtuuttomalta. Ongelmana oli vain veden vähäisyys, mutta ajattelin selviäväni käyttäessäni vettä säästeliäästi. Aloin siis etsiä aktiivisesti telttapaikkaa. Olin nähnyt lukuisia aivan erinomaisia paikkoja huippujen väleissä, mutta nyt niitä ei tietenkään tullut vastaan. Laahustin eteenpäin voimattomana ja yritin vilkuilla ympäröivää metsää. Löysin pari mahdollista paikkaa, mutta ne näyttivät liian pieniltä ja epätasaisilta.

Lopulta kellon ollessa jo lähes kymmenen näin aivan polun vieressä, hieman alempana, juuri telttani kokoisen tasaisen alueen. Se oli ohuen sammalen peittämä ja miellyttävän pehmeä olematta upottava. Siivosin paikalta kävyt pois ja helpottuneena pystytin teltan. Olin uupunut. Jalkoja pakotti ja päätä särki. Jäin kaksi mailia tavoitteestani, mutta olin vaeltanut lähes 13 tuntia ja sinä aikana noussut yli 1500 korkeusmetriä ja laskeutunut yli 1100 metriä. Päivä oli ajallisesti luultavasti kaikkien pisin tekemäni.

Ajattelin nukkumaan käydessä paljon sitä pitäisikö minun mahdollisesti varautua yhteen lisäpäivään. Olin suunnitellut ruokamäärät hyvin tiukasti, mutta voisin yrittää säästämällä venyttää ruokia yhden päivän pidemmälle. Tai voisin viettää yhden yön muutaman päivän päässä olevassa White House Landingissa, jolloin saisin sieltä ruuat illaksi ja aamuksi. En tehnyt kuitenkaan mitään päätöstä asiasta vaan ajattelin katsoa miten huominen sujuisi. Erityisesti minua ei lohduttanut se tosiasia, että huominen ei olisi yhtään helpompi. Silloinkin edessä olisi yhden vuorijonon ylitys.

20,23 km (12.6 miles)
2089.0 / 2189.8 miles
Vaughn Stream, ME

I felt being under stress leaving Monson. I knew that my daily food rations for the last leg were small, but I wanted to carry the optimal weight. It was clear that I would suffer some hunger, but that wasn’t anything new. I was packing my pack with a pensive mood.

Poet and Hippy Chick promised to mail my bounce box to Millinocket and also the box that was arriving on Monday. I felt content that I was able to deal this so easily and I didn’t have to wait for the next workday. Around ten Poet took me and another hiker to the AT.

Ahead of me was the 100-Mile Wilderness. It’s not actually hundred miles long and neither really a wilderness, but that’s what this most remote part of the AT is called anyway. However from the ME 15 the next paved road is about hundred miles away. The AT crosses a few private gravel roads and a railroad, but that’s about all the signs of civilisation in the 100-Mile Wilderness. Along the side trails there can be found some parking lots nearby, so it’s not completely impossible to get away should there be any problems. Still there is a sign on the trail that informs the hikers that during the next 100 miles there are no resupplies or help available. They recommend people to prepare with ten days of food.

And there I went with my musty smelling green backpack, carrying far less than ten days of food. I hiked on with a steady pace in the warm morning and tried to grasp the idea of the last section of this hike. It felt so utterly strange, that there would be no more resupply, no more calculating food and no more planning the next section. This was it. Only one place to go anymore: the Mount Katahdin.

The AT kept going up and down the small hills in rooty terrain. I was walking with an autopilot mode. With routine. At the Little Wilson Falls I took a moment to admire the beautiful waterfall and decided to have a lunch break. Though I was fed up with all kinds of bars already months ago, I had some protein bars with me for this section. And actually the Probar I was eating tasted pretty good.

The Little Wilson Stream was crossable using the rocks, but later I arrived to the Big Wilson Stream and had to face an inevitable fording. I took off my shoes, rolled the legs above my knees and put the Crocs on. The stream was quite wide and I tried to find a place where the water looked most shallow and the current more gentle. The fording ended up being the most challenging one that I have done. The water was up to mid-thigh at times, the rocks were slippery and difficult to see through the flowing water. I kept probing the river floor with my hiking poles like a blind person and took tiny inching steps extremely carefully. Only when I knew completely sure that the rock beneath my foot was not moving I dared to put my weight on it. The current kept pushing me constantly and I had to use every bit of my concentration to simply stand up. When I got to the other side I felt relieved. The legs of my pants were partly wet, but otherwise that hair-raising wading went well.

I continued my hike calculating that I wouldn’t reach my planned tent site before dark. I still wanted to stick to my plan, because in order to have my food rations to last long enough I should be disciplined when it came to my daily mileages. Hence I kept hiking about an hour with the light of my head torch and around 8 pm I arrived to the Vaughn Stream. The next shelter wasn’t far, but the water there was unreliable and tenting might also be limited, therefore I had chosen this place close to the water to spend my night at. While I was having my dinner I checked my calendar and realised that if everything will go according my plans, this adventure would end in a week. That was the time that I had to keep on hiking.

Lähteminen Monsonista tuntui stressaavalta. Tiesin, että päivittäiset ruoka-annokseni viimeiselle vaelluspätkälle olivat pieniä, mutta halusin optimoida painon. Tulisin varmasti olemaan nälkäinen, mutta se nyt ei varsinaisesti olisi mitään uutta. Pakkasin tavaroita mietteliäänä.

Poet ja Hippy Chick lupasivat lähettää bounce boxini Millinocketiin sekä myös maanantaina saapuvan paketin. Olin tyytyväinen, että asia hoitui helposti ja en joutunut jäämään odottamaan arkipäivää. Kymmenen aikaan Poet lähti viemään minut ja toisen vaeltajan AT:lle.

Edessäni oli 100-Mile Wilderness, 100 mailin erämaa. Joka ei kyllä ole ihan sataa mailia eikä aivan oikeaa erämaatakaan, mutta tämä AT:n syrjäisin osuus kuitenkin tunnetaan tällä nimellä. ME 15 -tieltä lähtiessä seuraava tienristeys on nimittäin noin sadan mailin päässä. AT kulkee muutaman yksityisen hiekkatien ja junaradan yli, mutta muita sivistyksen merkkejä ei 100-Mile Wildernessissä ole. Sivupolkujen kautta pääsee parille parkkipaikalle, joten täysin mahdotonta poispääsy ei ole ongelmatilanteen tullessa. Polun varressa on silti kyltti, jossa ilmoitetaan, ettei seuraavan 100 mailin matkalla ole saatavissa varustetäydennyksiä eikä apua. Osiolle suositellaan varautuvan 10 päivän ruokamäärällä.

Sinne minä siis lähdin tunkkaiselle haiseva vihreä reppu selässäni ja mukanani huomattavasti vähemmän kuin 10 päivän ruuat. Kävelin tasaista tahtia lämpimässä aamupäivässä ja yritin mahduttaa päähäni ajatusta vaelluksen viimeisestä osiosta. Tuntui aivan oudolta, ettei edessä olisi enää varustetäydennyksiä, ei ruokamäärien laskemista, eikä seuraavan osion suunnittelua. Tämä olisi nyt tässä. Enää olisi yksi kiintopiste edessä: Mount Katahdin.

AT kulki juurakkoisessa maastossa pieniä mäkiä ylös ja alas. Kävelin jotenkin kuin automaattiohjauksella. Rutiinilla. Little Wilson Fallsilla ihailin hetken upeaa vesiputousta ja päätin pitää ruokatauon. Vaikka olen kyllästynyt syömään kaikenlaisia patukoita jo kuukausia sitten, olin nyt tälle pätkälle ottanut mukaan proteiinipatukoita. Ja itseasiassa valitsemani Probar oli aivan hyvänmakuinen.

Little Wilson Streamin yli pääsi kiviä pitkin, mutta hieman myöhemmin Big Wilson Streamilla oli väistämättä edessä kahlaaminen. Riisuin kengät, käärin lahkeet polven yläpuolelle ja laitoin Crocsit jalkaan. Virta oli leveähkö ja yritin etsiä paikan, jossa vesi näyttäisi matalimmalta ja virtaus rauhallisimmalta. Ylitys osoittautui hankalimmaksi tähän mennessä. Vettä oli ajoittain minua puoleen reiteen, kivet olivat liukkaita ja virtaavassa vedessä niitä oli hankala nähdä kunnolla. Sondasin pohjaa vaellussauvoilla kuin sokea ja otin pieniä hivuttautuvia askelia erittäin varovasti. Vasta kun tunsin astuvan jalan alla varmasti paikallaan olevan kiven, uskalsin siirtää painoni sille. Virtaus puski minua koko ajan ja sain käyttää kaiken keskittymiseni pysyäkseni pystyssä. Päästyäni toiselle puolelle olin helpottunut. Housujen lahkeet olivat hieman kastuneet, mutta muuten tuo jännittävä ylitys sujui hyvin.

Jatkoin matkaani laskeskellen, että en ehtisi suunnittelemaani yöpaikkaan ennen pimeää. Halusin kuitenkin pitää kiinni suunnitelmasta, koska ruuan riittävyyden kannalta päivämatkojen suhteen pitäisi nyt olla kurinalainen. Niinpä vaelsin noin tunnin verran otsalampun valossa ja saavuin kahdeksan aikaan Vaughn Streamille. Seuraava shelter ei olisi ollut kaukana, mutta siellä oli epävarma vesilähde ja huonosti telttapaikkoja, joten olin valinnut tämän kohteen veden äärellä. Iltaruokaa syödessäni katselin kalenteria ja totesin, että kaiken menessä suunnitelmien mukaan tämä seikkailu tulisi päätökseen viikon kuluttua. Sen verran pitäisi vielä jaksaa kävellä.

0 km (0 miles)
2075.3 / 2189.8 miles
Shaw’s Hiker Hostel, Monson, ME

The last zero day, the last resupply and ahead of me was the last leg of the AT. I wasn’t completly thrilled by the food options that I Monson was offering, because there wasn’t very good selection of cold foods.

In the morning I talked with Poet and Hippy Chick, the owners of the Shaw’s Hiker Hostel. When they learned that I was from Finland, they told me that the Monson Historical Society has a museum with artefacts of Finnish immigrants.

I went to see the museum that was actually in the same building with the AT Visitor Center. At the doorway there were Finnish and Swedish flags flying. And indeed their collection had Finnish artefacts from 19th century: a traditional costume, a pair of shoes made of birch bark and a bible. I was leafing through the bible with the permit from the museum guide. Although the language was completely different from modern Finnish, it felt touching to suddlenly see a text written in my own language in this tiny village in Maine.

Me, Mojo and his friend Kate had made plans to have lunch together at the Lakeshore House. It seemed like most of my friends were staying there and at this point of my hike it felt really strange that I didn’t know anyone staying at Shaw’s. Though most of the people there seemed to be weekenders. The Lakeshore House served the absolutely best food in Monson and the place was all in all cozy. After the lunch we went outside to enjoy the view over the Lake Hebron and realised that this was possibly the last time together. Mojo and Kate were staying one more day in Monson and they were planning much slower pace for the last 100 miles than I. It felt weird to say goodbye. For last six months I could count on that my friends would always appear behind some bend in the trail.

The last 100 miles of the AT was waiting for me and north from Monson would start so called 100 Mile Wilderness, that is the most remote part of the whole AT. I had to plan my resupply so that I could get across that section. Usually I have been carrying 3-4 days of food (meaning 4-5 hiking days) and in some rare instances 5 days of food. Now I was calculating that I could do the 100 Mile Wilderness with 6 days of food. There was also an option to order a food drop to the middle of the 100 Mile Wilderness. In Monson there are a couple companies that do business by bringing the food that hiker has delivered them at a certain time to a certain place (usually to Jo-Mary Road). Shaw’s organises food drops and thus getting one would have been convenient. Still I was feeling stressful about having to be somewhere on a schedule. If I have learned anything during the last six months, at least that you can’t always predict your hiking speed. Hence I decided that I would have less stress from being hungry than from scheduling a food drop.

One of the mandatory errands was the visit to the AT Visitor Center. The northern terminus of the AT, Mount Katahdin, is in the Baxter State Park that has a limited capacity for thru-hikers. That’s why the ATC and the Baxter State Park wish that the hikers would pre-register in Monson. This means once again a vague guess about when I might be done with the 100 Mile Wilderness, but on the other hand the calendar helps to see how full the thru-hiker campsite might be. The day when I was planning to hit the Baxter was still looking good. The pre-registration is no guarantee for a spot, but the lady at the Visitor Center gave very specific instructions about the other options for the last night.

In addition to the maps, the AT Visitor Center has also a 3D model of the Mount Katahdin with all the hiking trails painted on it. I had planned to take the AT up and down the mountain, but now I realised that there were many interesting alternative routes for the descent. I discussed this with with the employee and she recommended – after hearing about my mountaineering experience – the Knife’s Edge. On the good weather it was supposed to be a very scenic route that was following the summit ridge. The Knife’s Edge would take me to the other side of the mountain where there is a campground and thus a possibility to hitch a ride to Millinocket.

The plan was now to hike through the 100 Mile Wilderness in six days and in the morning of the seventh day arrive to the Baxter State Park and camp there. After that the only thing to do anymore was to climb up the Mount Katahdin, which would allow me to join the fine company of the few that have thru-hiked the Appalachian Trail.

Viimeinen lepopäivä, viimeinen ruokatäydennys ja edessä AT:n viimeinen etappi. En ollut aivan ihastunut Monsonista löytämälleni ruokatarjonnalle, koska kylmiä ruokia syövälle ei ollut kovin hyviä vaihtoehtoja. 

Keskustelin aamulla Shaw’s Hiker Hostellin omistajien, Poetin ja Hippy Chickin, kanssa. Kuullessaan minun olevan suomalainen he kertoivat, että Monsonissa on paikallisen historiaseuran museo, jossa on suomalaisten immigranttien esineistöä.

Kävin vierailemassa museossa, joka on itseasiassa samassa rakennuksessa kuin AT Visitor Center. Museon ovella liehuivat Suomen ja Ruotsin liput. Kokoelmassa todellakin oli 1800-luvun suomalaisia esineitä kuten kansanpuku, tuohivirsut ja raamattu. Selailin museoesittelijän luvalla raamattua ja vaikka sen kieli olikin aivan erilaista kuin nykysuomi niin tuntui jollain tapaa liikuttavalta kohdata näin yllättäen äidinkielistä tekstiä jossain Mainen pikkukylässä keskellä ei mitään.

Olin sopinut päivällä tapaavani Mojon ja hänen ystävänsa Katen lounaan merkeissä Lakeshore Housessa. Itseasiassa vaikutti, että suurin osa ystävistäni yöpyi täällä ja tässä vaiheessa reissua tuntui todella oudolta, kun en tuntenut yhtään ketään Shaw’silla. Tosin siellä asujista suuri osa vaikutti olevan viikonloppuvaeltajia. Lakeshore Housessa oli ehdottomasti Monsonin paras ruokatarjonta ja paikka vaikutti muutenkin viihtyisältä. Syötyämme ihailimme hetken maisemaa Lake Hebronin rannalla ja tajusimme, että tämä oli mahdollisesti viimeinen kerta kun tapaisimme. Mojo ja Kate aikoivat viipyä Monsonissa päivän pidemäpään kuin minä ja heidän suunnitelmissaan oli edetä viimeinen sata mailia huomattavasti hitaammin kuin minulla. Tuntui oudolta hyvästellä. Puoli vuotta oli jo voinut luottaa, että tutut ihmiset aina välillä ilmestyisivät jostain polun mutkan takaa.

Edessäni olisi siis AT:n viimeiset reilu sata mailia ja Monsonista pohjoiseen alkaisi niin sanottu 100 Mile Wilderness, sadan mailin erämaa, joka on koko AT:n syrjäisin alue. Ruokatäydennys piti siis suunnitella niin, että tuon sadan mailin etapin onnistuisi ylittämään. Yleensä olen pyrkinyt kantamaan 3-4 päivän ruuat (mikä tarkoittaa 4-5 vaelluspäivää) ja joskus harvoin viiden päivän ruuat. Nyt laskin, että voisin selvitä 100 Mile Wildernessin yli kuuden päivän ruuilla. Optiona olisi ollut tilata food drop, ruokalähetys, keskelle 100 Mile Wildernessiä. Monsonissa on pari toimijaa, jotka maksusta tuovat vaeltajan itse hankkimat ruuat hänelle sovittuna aikana sovittuun paikkaan (yleensä Jo-Mary Roadille). Shaw’s myös järjestää food dropeja, joten organisointi olisi ollut helppoa. Kuitenkin minusta tuntui stressaavalta ajatus, että minun pitäisi olla tietyssä paikassa tietyllä kellonlyömällä. Jos olen jotain oppinut viimeisen puolen vuoden aikana niin ainakin sen, että vaellusvauhtiaan ei aina pysty ennakoimaan. Niinpä päätin, että olisin vähemmän stressaantunut nälästä kuin food dropin ajoittamisesta.

Päivän pakollisiin kuvioihin kuului myös käynti AT Visitor Centerissä. AT:n pohjoinen päätepiste, Mount Katahdin, sijaitsee Baxter State Parkissa, jossa on rajallinen yöpymisresurssi läpivaeltajille. Siksi ATC ja Baxter State Park toivovat, että vaeltajat ennakkorekisteröityisivät Monsonissa. Tietysti tämä tarkoitti taas epämääräistä arvausta siitä milloin olisi kulkenut 100 Mile Wildernessin läpi, mutta toisaalta kalenterista saattoi katsoa miten täyttä läpivaeltajien teltta-alueella olisi. Minun suunnittelemalleni päivälle oli vielä hyvin tilaa. Ennakkorekisteröityminen ei takaisi paikkaa, mutta AT Visitor Centerin työntekijä opasti hyvin selkeästi myös muista vaihtoehdoista viimeistä yötä varten.

AT Visitor Centerissä on karttojen lisäksi hyvä kolmiulotteinen pienoismalli Mount Katahdinista, johon on piirretty vuorella kulkevat vaellusreitit. Olin suunnitellut meneväni AT:a ylös ja samaa reittiä alas, mutta nyt tajusinkin, että Katahdinilta olisi myös monta kiinnostavaa vaihtoehtoista reittiä alas. Keskustelin työntekijän kanssa ja hän suositteli – kuultuaan vuorikiipeilykokemuksestani – Knife’s Edgeä. Se olisi kuulemma hyvällä säällä todella näyttävä reitti pitkin terävää huippuharjannetta. Knife’s Edgeä pitkin pääsisi laskeutumaan vuoren toiselle puolelle, jossa olevalta leirintäalueelta voisi sitten yrittää liftata Millinocketiin.

Suunnitelmana on nyt siis vaeltaa kuuden päivän aikana 100 Mile Wildernessin läpi ja saapua seitsemännen päivän aamuna Baxter State Parkiin majoittuakseni sinne. Sen jälkeen edessä olisi enää nousu Mount Katahdinin huipulle, jonka myötä liittyisin Appalachian Trailin läpivaeltaneiden harvalukuiseen joukkoon.