Day 191: Zero in Monson

0 km (0 miles)
2075.3 / 2189.8 miles
Shaw’s Hiker Hostel, Monson, ME

https://youtu.be/yiGXMBw3Mh4

The last zero day, the last resupply and ahead of me was the last leg of the AT. I wasn’t completly thrilled by the food options that I Monson was offering, because there wasn’t very good selection of cold foods.

In the morning I talked with Poet and Hippy Chick, the owners of the Shaw’s Hiker Hostel. When they learned that I was from Finland, they told me that the Monson Historical Society has a museum with artefacts of Finnish immigrants.

I went to see the museum that was actually in the same building with the AT Visitor Center. At the doorway there were Finnish and Swedish flags flying. And indeed their collection had Finnish artefacts from 19th century: a traditional costume, a pair of shoes made of birch bark and a bible. I was leafing through the bible with the permit from the museum guide. Although the language was completely different from modern Finnish, it felt touching to suddlenly see a text written in my own language in this tiny village in Maine.

Me, Mojo and his friend Kate had made plans to have lunch together at the Lakeshore House. It seemed like most of my friends were staying there and at this point of my hike it felt really strange that I didn’t know anyone staying at Shaw’s. Though most of the people there seemed to be weekenders. The Lakeshore House served the absolutely best food in Monson and the place was all in all cozy. After the lunch we went outside to enjoy the view over the Lake Hebron and realised that this was possibly the last time together. Mojo and Kate were staying one more day in Monson and they were planning much slower pace for the last 100 miles than I. It felt weird to say goodbye. For last six months I could count on that my friends would always appear behind some bend in the trail.

The last 100 miles of the AT was waiting for me and north from Monson would start so called 100 Mile Wilderness, that is the most remote part of the whole AT. I had to plan my resupply so that I could get across that section. Usually I have been carrying 3-4 days of food (meaning 4-5 hiking days) and in some rare instances 5 days of food. Now I was calculating that I could do the 100 Mile Wilderness with 6 days of food. There was also an option to order a food drop to the middle of the 100 Mile Wilderness. In Monson there are a couple companies that do business by bringing the food that hiker has delivered them at a certain time to a certain place (usually to Jo-Mary Road). Shaw’s organises food drops and thus getting one would have been convenient. Still I was feeling stressful about having to be somewhere on a schedule. If I have learned anything during the last six months, at least that you can’t always predict your hiking speed. Hence I decided that I would have less stress from being hungry than from scheduling a food drop.

One of the mandatory errands was the visit to the AT Visitor Center. The northern terminus of the AT, Mount Katahdin, is in the Baxter State Park that has a limited capacity for thru-hikers. That’s why the ATC and the Baxter State Park wish that the hikers would pre-register in Monson. This means once again a vague guess about when I might be done with the 100 Mile Wilderness, but on the other hand the calendar helps to see how full the thru-hiker campsite might be. The day when I was planning to hit the Baxter was still looking good. The pre-registration is no guarantee for a spot, but the lady at the Visitor Center gave very specific instructions about the other options for the last night.

In addition to the maps, the AT Visitor Center has also a 3D model of the Mount Katahdin with all the hiking trails painted on it. I had planned to take the AT up and down the mountain, but now I realised that there were many interesting alternative routes for the descent. I discussed this with with the employee and she recommended – after hearing about my mountaineering experience – the Knife’s Edge. On the good weather it was supposed to be a very scenic route that was following the summit ridge. The Knife’s Edge would take me to the other side of the mountain where there is a campground and thus a possibility to hitch a ride to Millinocket.

The plan was now to hike through the 100 Mile Wilderness in six days and in the morning of the seventh day arrive to the Baxter State Park and camp there. After that the only thing to do anymore was to climb up the Mount Katahdin, which would allow me to join the fine company of the few that have thru-hiked the Appalachian Trail.

JFRM-2017-09-0967.jpg
JFRM-2017-09-0969-Pano.jpg
JFRM-2017-09-0974.jpg
JFRM-2017-09-0975.jpg
JFRM-2017-09-0976.jpg
JFRM-2017-09-0984.jpg
JFRM-2017-09-0977.jpg
JFRM-2017-09-0978.jpg
JFRM-2017-09-0985.jpg

Viimeinen lepopäivä, viimeinen ruokatäydennys ja edessä AT:n viimeinen etappi. En ollut aivan ihastunut Monsonista löytämälleni ruokatarjonnalle, koska kylmiä ruokia syövälle ei ollut kovin hyviä vaihtoehtoja. 

Keskustelin aamulla Shaw’s Hiker Hostellin omistajien, Poetin ja Hippy Chickin, kanssa. Kuullessaan minun olevan suomalainen he kertoivat, että Monsonissa on paikallisen historiaseuran museo, jossa on suomalaisten immigranttien esineistöä.

Kävin vierailemassa museossa, joka on itseasiassa samassa rakennuksessa kuin AT Visitor Center. Museon ovella liehuivat Suomen ja Ruotsin liput. Kokoelmassa todellakin oli 1800-luvun suomalaisia esineitä kuten kansanpuku, tuohivirsut ja raamattu. Selailin museoesittelijän luvalla raamattua ja vaikka sen kieli olikin aivan erilaista kuin nykysuomi niin tuntui jollain tapaa liikuttavalta kohdata näin yllättäen äidinkielistä tekstiä jossain Mainen pikkukylässä keskellä ei mitään.

Olin sopinut päivällä tapaavani Mojon ja hänen ystävänsa Katen lounaan merkeissä Lakeshore Housessa. Itseasiassa vaikutti, että suurin osa ystävistäni yöpyi täällä ja tässä vaiheessa reissua tuntui todella oudolta, kun en tuntenut yhtään ketään Shaw’silla. Tosin siellä asujista suuri osa vaikutti olevan viikonloppuvaeltajia. Lakeshore Housessa oli ehdottomasti Monsonin paras ruokatarjonta ja paikka vaikutti muutenkin viihtyisältä. Syötyämme ihailimme hetken maisemaa Lake Hebronin rannalla ja tajusimme, että tämä oli mahdollisesti viimeinen kerta kun tapaisimme. Mojo ja Kate aikoivat viipyä Monsonissa päivän pidemäpään kuin minä ja heidän suunnitelmissaan oli edetä viimeinen sata mailia huomattavasti hitaammin kuin minulla. Tuntui oudolta hyvästellä. Puoli vuotta oli jo voinut luottaa, että tutut ihmiset aina välillä ilmestyisivät jostain polun mutkan takaa.

Edessäni olisi siis AT:n viimeiset reilu sata mailia ja Monsonista pohjoiseen alkaisi niin sanottu 100 Mile Wilderness, sadan mailin erämaa, joka on koko AT:n syrjäisin alue. Ruokatäydennys piti siis suunnitella niin, että tuon sadan mailin etapin onnistuisi ylittämään. Yleensä olen pyrkinyt kantamaan 3-4 päivän ruuat (mikä tarkoittaa 4-5 vaelluspäivää) ja joskus harvoin viiden päivän ruuat. Nyt laskin, että voisin selvitä 100 Mile Wildernessin yli kuuden päivän ruuilla. Optiona olisi ollut tilata food drop, ruokalähetys, keskelle 100 Mile Wildernessiä. Monsonissa on pari toimijaa, jotka maksusta tuovat vaeltajan itse hankkimat ruuat hänelle sovittuna aikana sovittuun paikkaan (yleensä Jo-Mary Roadille). Shaw’s myös järjestää food dropeja, joten organisointi olisi ollut helppoa. Kuitenkin minusta tuntui stressaavalta ajatus, että minun pitäisi olla tietyssä paikassa tietyllä kellonlyömällä. Jos olen jotain oppinut viimeisen puolen vuoden aikana niin ainakin sen, että vaellusvauhtiaan ei aina pysty ennakoimaan. Niinpä päätin, että olisin vähemmän stressaantunut nälästä kuin food dropin ajoittamisesta.

Päivän pakollisiin kuvioihin kuului myös käynti AT Visitor Centerissä. AT:n pohjoinen päätepiste, Mount Katahdin, sijaitsee Baxter State Parkissa, jossa on rajallinen yöpymisresurssi läpivaeltajille. Siksi ATC ja Baxter State Park toivovat, että vaeltajat ennakkorekisteröityisivät Monsonissa. Tietysti tämä tarkoitti taas epämääräistä arvausta siitä milloin olisi kulkenut 100 Mile Wildernessin läpi, mutta toisaalta kalenterista saattoi katsoa miten täyttä läpivaeltajien teltta-alueella olisi. Minun suunnittelemalleni päivälle oli vielä hyvin tilaa. Ennakkorekisteröityminen ei takaisi paikkaa, mutta AT Visitor Centerin työntekijä opasti hyvin selkeästi myös muista vaihtoehdoista viimeistä yötä varten.

AT Visitor Centerissä on karttojen lisäksi hyvä kolmiulotteinen pienoismalli Mount Katahdinista, johon on piirretty vuorella kulkevat vaellusreitit. Olin suunnitellut meneväni AT:a ylös ja samaa reittiä alas, mutta nyt tajusinkin, että Katahdinilta olisi myös monta kiinnostavaa vaihtoehtoista reittiä alas. Keskustelin työntekijän kanssa ja hän suositteli – kuultuaan vuorikiipeilykokemuksestani – Knife’s Edgeä. Se olisi kuulemma hyvällä säällä todella näyttävä reitti pitkin terävää huippuharjannetta. Knife’s Edgeä pitkin pääsisi laskeutumaan vuoren toiselle puolelle, jossa olevalta leirintäalueelta voisi sitten yrittää liftata Millinocketiin.

Suunnitelmana on nyt siis vaeltaa kuuden päivän aikana 100 Mile Wildernessin läpi ja saapua seitsemännen päivän aamuna Baxter State Parkiin majoittuakseni sinne. Sen jälkeen edessä olisi enää nousu Mount Katahdinin huipulle, jonka myötä liittyisin Appalachian Trailin läpivaeltaneiden harvalukuiseen joukkoon.

Leave a comment

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.