The last day in Zermatt

We decided to spend our last day in Zermatt recovering and walking around the town. The 150th anniversary of the first ascent of Matterhorn inspired us to find the graves of those climbers that are located in Zermatt. In 1865 Edward Whymper, lord Francis Douglas, Charles Hudson, Douglas Hadow, Michel Croz and two Peter Taugwalders (a father and a son) reached the summit of Matterhorn. During the descent Hadow slipped and pulled three others down the mountain – leaving Taugwalders and Whymper the only ones to survive the climb.

Hudson is buried beneath the altar of the English Church and on the wall there is a memorial plaque. In addition he has a small memorial stone at the Mountaineers’ cemetery, that is located behind the church of St. Mauritius. There are also buried the survivors of the first ascent, both Taugwalders, and Michel Croz who died on descent. Hadow’s grave should be outside the English Church, but we were not able to find it (even though there are not that many graves there). Lord Douglas has no grave since his body was never found and Whymper is buried in Chamonix.

There is a Grave of the Unknown Climber at the Mountaineers’ cemetery to remind us of those who have disappeared on the mountains and of those whose remains have been fragmented beyond recognition. At the “normal” local cemetery there is a memorial for mountaineers and for the mountain guides who have died on duty. I find these interesting as a part of the cultural history of mountaineering, but also an important reminding of how dangerous my sport can be.

Dima’s photos

Viimeisen päivän Zermattissa päätimme käyttää palautumiseen ja kävelykierrokseen. Matterhornin ensinousun 150-vuotisjuhlallisuuksien kunniaksi suunnittelimme käyvämme etsimässä kaikki Zermattissa sijaitsevat ensinousijoiden haudat. Huipun saavuttivat 1865 Edward Whymper, lordi Francis Douglas, Charles Hudson, Douglas Hadow, Michel Croz ja kaksi Peter Taugwalderia (isä ja poika). Laskeutuessa kuitenkin Hadow liukastui ja veti mukanaan kolme muuta kiipeiljää – jättäen ainoiksi vuorelta hengissä selvinneiksi Taugwalderit ja Whymperin.

Hudson on haudattu Englantilaisen kirkon alttarin alle ja kirkon sisällä on asiasta kertova kyltti. Tämän lisäksi hänellä on pieni hautamuistomerkki vuorikiipeilijöiden hautausmaalla, joka sijaitsee Pyhän Maurituksen kirkon takana. Vuorikiipeilijöiden hautausmaalle on haudattuna Matterhornin valloituksesta selvinneet Taugwalderit ja laskeutuessa menehtynyt Michel Croz. Hadown hauta pitäisi olla Englantilaisen kirkon pihalla, mutta emme sitä jostain syystä löytäneet (vaikka hautoja ei ole monta). Lordi Douglasilla ei ole hautaa, koska hänen ruumistaan ei ole löydetty. Whymper puolestaan on haudattu Chamonix’in.

Vuorikiipeilijöiden hautausmaalla on myös “tuntemattoman vuorikiipeilijän hauta” muistuttamassa heistä, joita ei ole koskaan löydetty tai joiden jäännökset eivät ole tunnistettavissa. Tämän lisäksi Zermattin “tavallisella” hautausmaalla on vuorikiipeilijöiden muistomerkki ja työssään menehtyneiden vuoristo-oppaiden muistomerkki. Mielestäni nämä paikat ovat paitsi vuorikiipeilyn kulttuurihistoriallisesti kiinnostavia, myös tärkeitä muistutuksia oman harrastuksen vaaroista.

Diman kuvat

Dufourspitze Attempt

My cell phone woke me up somewhere between 1 am and 2 am. The sleep had been fragmented and Dima was as groggy as me when I nudged him awake. While we dressed up and carried our backpacks downstairs, the other people in our room carried on sleeping. All the climbers who were heading to Dufourspitze were gathered to the restaurant of Monte Rosa Hut to grab a quick breakfast. Some of them left before us, and some were still eating when we left. We put on all our clothing layers and at 02:30 am we stepped out to the night under million stars.

Somewhere in the darkness were small spots of light that were vigourosly moving up the ridge, and with our head torches we joined them. Finding the route on that rocky ridge was challenging in the dark and we were happy that we had checked the way in the daylight. We saw some of the lights climbing high up the ridge. The thought came into my mind if our choice of the route was really correct. Still, we sticked to our plan and climbed on towards the glacier.

Climbing the ridge with our backpacks on was naturally heavier than it had been without them, but I was feeling good climbing and the air was enjoyably fresh and crispy. At 04:30 am we were at the glacier and putting on our crampons. We roped together and Dima changed the batteries to my head torch that had started to blink a bit earlier. Two years ago at Großglockner climbing up the glacier had felt heavy, but now we were striding easily with our crampons. When we headed to the glacier I glanced behind me, towards Matterhorn, and saw an unforgettable sight: in the darkness the Hörnli ridge was painted with a slowly moving line of tiny lights – the Matterhorn climbers!

As a two man rope team we are everything but ideal, while I am nearly half lighter than Dima. That’s why I’m always leading on a glacier. It puts me in the greater risk of a crevasse fall, but then again Dima has better chances to self-arrest than the other way around. Of course it is still possible that a snow bridge that holds my weight will collapse under his.

The surface of the glacier started to change more uneven as we got higher. The dents in the snow were clear signs of crevasses. I was trying to find a way like I was in a labyrinth, constantly poking the snow with the spike of my ice axe to be sure I’m not stepping on a void. There was more and more dents and completely open crevasses surrounding us. The glacier was getting steeper and I progressed in the end of a rope like being on a leash. The moment, when my ice axe plunged handle-deep through the snow, was instantly engraved to my mind. I told Dima to stop and continued to probe the snow around me. There was only a few centimeters (inch or two) of hard snow and nothing underneath it. All my actions were precise and calculated. “Let’s pull back!”

We followed our own footsteps back and tried another route. There was a crevasse. Same thing again: pull back and find a new route. A crevasse. Trying to jump over the snow covered crevasses wasn’t very inviting since we had no idea how wide they might be. We kept on moving back and forth on the glacier trying to find a route. Morning was breaking. Now we should be so much further.

After 6 am we gathered to a safe spot on the glacier and had the inevitable conversation: It’s clear that we can’t climb up from here, because in front of us is crevasses, on the right we end up to Italy and on the left there is a row of seracs as big as houses. We are on the wrong route and when we return to the ridge it’s too late to take another route to the summit. We would have time to reach the summit, but crossing the glacier in afternoon sun would make the return way too risky. The decision followed the well known guidelines of many climbers: “Going to the top is optional, getting down is mandatory.” The mountain will wait and it makes no sense to take unreasonable risks. Silently we turned back.

When the sun got up the surrounding mountains were painted with unbelievably beautiful colours. Since we were no more in no hurry, we took our time to take as many photos as we wanted. I texted to my father who was waiting for us in Zermatt: “No summit this year. Failure finding the right route and impassable crevasse labyrinth. We come back down.” Coming back to the ridge, we packed our crampons and the rope and I took off some excess clothing layers. Being upset about our failure I just quickly attached the gear outside my backpack.

Dima was hopping effortlessly down the ridge and I was climbing slower behind him. The crampon bag was constantly banging against my torso and the whole backpack was a mess. After a while I fed up and sat down on a rock to unpack and repack the whole thing. Dima went on, heading to the Monte Rosa Hut, while I was reorganising my stuff. I arrived to the hut a bit after him and we decided to move on straight off towards Rotenboden.

Once again he was leaping downhill like the Scampermouse at the forest of Huckybucky (a Norwegian children’s story) and I was slouching evenly. Now that I had carried the full backpack for two days and all the adrenaline had drained down to the holes in the ground, I noticed that the hip belt was chafing me. I tried to adjust the backpack better, but it seemed that it wasn’t really built for a back as short as mine. While I was circling the rocks on my way down, I pondered if I should buy a new backpack.

After 9 am I reached Dima at Gornersee and we carried on together towards the point where the Grenz Glacier and the Gorner Glacier meet. Descending was hard on our knees and the sunshine started to be hard on our skins. At 11 am we sat down one last time to put on our crampons. We had bought new ice screws from Germany for crevasse rescue purposes. Luckily we didn’t end up needing them, but we still wanted to try them and drilled our srews to the ice just for our own amusement. While we were crossing the Gorner Glacier we started to meet people who were coming from Rotenboden. It was a friday and thus many people were heading to the Monte Rosa Hut. We climbed over the bergschrund and noticed that on the ridge the weather was really hot.

In front of us was still the gradually elevating hike to Rotenboden. We met more and more people and every once in a while we had to step off the trail to let the long line of hikers pass us. The temperature started to feel exhausting and the uphill never ending. I was babbling with Dima when we finally arrived to the Rotenboden station at 2 pm. The train was full of people and I asked a classy older couple if we could sit next to them. Climbers with sunburns and distinctive eau de action are not necessarily the most attractive company, but the elderly lady looked us with acceptance and asked: “Were you climbing Matterhorn?” No, not Matterhorn. Just Monte Rosa.

When we arrived to Zermatt my father met us at the train station. We walked together back to our apartment to freshen up and decided to celebrate anyway with a restaurant dinner – the only one that we had in Zermatt (the prices are so high that you just don’t go there for your own enjoyment as you might do in Bavaria). At Molino Seilerhaus pizzeria we had small pizzas that any kebab place at home would beat anytime. The price was twice as much as in Germany and the service was a half worse. Everything was mediocre, but the price. I didn’t even think to waste my money on beer and we decided to have the afterparty in our apartment.

After our failed attempt, Dufourspitze still haunts me. Me and Dima have decided to come back and to climb the highest summit of Switzerland one day. The mistake that we made is the one that Summitpost warns about – which in hindsight of course is vexing. But on the other hand, this was our second big mountain and I rather pay my education in this way than by being dragged in a leash of a climbing sherpa in Himalayas. We learned a lot about glacier travel and I feel now more secure on dry and snow covered glaciers. We will scale the summit of our first 4000er – when the time is right.

Dima’s GPS: MRH-Glacier-MRH and Monte Rosa Hütte-Rotenboden
Dima’s photos (day 1 and 2 on Monte Rosa)

Total time: 03:13:12

Kännykkäni herätti minut joskus yhden ja kahden välillä aamuyöllä. Olin nukkunut katkonaisesti ja tönin yhtä tokkuraisen Diman hereille. Muut huoneemme asukkaat jäivät nukkumaan sänkyihinsä kiskoessamme vaatteet päälle ja kantaessamme valmiiksi pakatut reppumme alas. Monte Rosa Hütten ravintolaan olivat kokoontuneet Dufourspitzelle suuntaavat kiipeilijät pikaiselle aamupalalle. Osa lähti ennen meitä, osa jäi vielä syömään lähtiessämme. Puimme kaikki mukana olleet vaatteet päällemme ja puolen kolmen aikaan astuimme ulos tähtikirkkaaseen yöhön.

Jossain kaukana pimeydessä liikkui valopisteitä ylös rinnettä ja liityimme otsalamppuinemme niiden seuraan. Reitin löytäminen kivikossa oli haastavaa pimeässä ja olimme tyytyväisiä, että teimme edellisenä päivänä tarkastuskierroksen päivän valossa. Näimme joitakin valoja nousevan korkealle harjanteelle ja mielessäni kävi oliko reittivalintamme sittenkään oikea. Pitäydyimme kuitenkin suunnitelmassa ja jatkoimme kohti jäätikköä.

Nouseminen reput selässä oli raskaampaa kuin edellisenä päivänä ilman niitä, mutta kiipeäminen tuntui hyvältä ja ilma kirpeän raikkaalta. Puoli viiden aikaan jäätikön reunalla puimme jääraudat ja viritimme köyden välillemme. Samalla Dima vaihtoi otsalamppuuni uudet patterit, koska valo oli alkanut vilkuttaa hieman aiemmin. Pari vuotta aiemmin Großglocknerilla jäätikön nouseminen oli tuntunut raskaalta, mutta nyt raudat jalassa harppominen tuntui suorastaan helpolta verrattuna kivikkoon. Lähtiessämme jäätikölle vilkaisin taakseni Matterhornille ja näin unohtumattoman näyn: pimeydessä Hörnli-harjanteella liikkuu minimaalisten valopilkkujen jono – Matterhornin nousijat!

Kahden miehen köysistönä olemme kaikkea muuta kuin ideaali minun painaessa lähes puolet vähemmän kuin Dima. Siten kuljen aina jäätiköllä edellä, jolloin olen korkeammassa riskissä pudota railoon, mutta toisaalta Diman resurssit pysäyttää putoaminen on parempi kuin tilanteen ollessa toisinpäin. Toki silti on aina mahdollista, että lumisilta joka kestää minun painoni ei kestä häntä.

Noustessamme ylemmäs jäätiköllä alkoi pinta muuttua epätasaisemmaksi ja painaumat pinnassa kertoivat selvästi lumen alla olevista railoista. Etsin reittiä kuin labyrintissä, kokeillen jatkuvasti jäähakkuni piikillä olinko kävelemässä tyhjän päälle. Painaumat ja täysin avoimet railot lisääntyivät jäätikön muuttuessa jyrkemmäksi, joten kuljin köysi kireänä kuin talutushihnassa. Muistiini kaivertui kertaiskulla se hetki, kun tunnustellessani jään pintaa hakkuni upposi hetkessä kahvaa myöten lumeen. Käskin Dimaa takanani pysähtymään ja jatkoin ympäröivän lumen sondaamista hakullani. Jäätynyttä lunta oli vain muutamia senttejä ja sen alla oli täysin tyhjää. Kaikki toiminta oli selvää ja harkittua. “Perutetaan!”

Kuljimme samoja jälkiä alemmas ja yritimme toista reittiä. Vastaan tuli railo. Sama kuvio uudestaan: takaisin ja uusi reitti. Railo. Lumen alla olevien railojen yli ei tehnyt mieli yrittää edes hypätä, koska railon leveydestä ei ollut varmuutta. Kuljimme edestakaisin jäätiköllä aina välillä laskeutuen ja etsien uutta reittiä. Aamu alkoi sarastaa. Nyt pitäisi olla jo huomattavasti pidemmällä.

Kuuden jälkeen aamulla hakeuduimme turvalliseen kohtaan jäätiköllä ja kävimme pakollisen keskustelun: On ilmiselvää, ettei tästä pääse nousemaan, koska edessä on railoja, oikealta päätyy Italiaan ja vasemmalla on rivi talon korkuisia serakkeja. Olemme väärällä reitillä ja laskeutuessamme takaisin harjanteelle on aamu liian pitkällä yrittääksemme enää huipulle. Ehtisimme nousta ylös, mutta jäätikön laskeutuminen iltapäivän auringossa on liian suuri riski. Päätös tiivistyi monille kiipeilijöille tuttuun mottoon: “huipulle nouseminen on vapaaehtoista, alas tuleminen on pakollista”. Vuori odottaa kyllä ja kohtuuttomia riskejä ei kannata ottaa. Hiljaisina käännyimme takaisin.

Auringon noustessa ympäröivä vuoristomaisema maalautui sanoinkuvaamattoman kauniisiin sävyihin ja otimme kaikessa rauhassa valokuvia, koska kiirettä ei ollut enää mihinkään. Lähetin Zermattissa odottavalle isälleni tekstiviestin: “Ei huippua tänävuonna. Epäonnistunut reittivalinta ja läpäisemätön railolabyrintti. Palaamme alas.” Saapuessamme jäätikön reunalle riisuimme jääraudat ja pakkasimme köyden. Vähensin samalla ylimääräisiä vaatekerroksia ja harmistuneena epäonnistumisesta kiinnitin tavarat vain nopeasti repun ulkopuolelle.

Dima loikki vauhdikkaasti kivikkoa alas edelläni ja minä kapusin hitaammin perässä. Jäärautapussi hakkasi koko ajan kylkeen ja reppu oli muutenkin ihan pieleen pakattu. Hetken kuluttua hermostuin ja istahdin kivelle purkamaan reppua. Dima jatkoi matkaa kohti Monte Rosa Hütteä samalla kun pakkasin tavarat paremmin reppuuni. Saavuin majalle jonkin verran hänen jälkeensä ja päätimme jatkaa matkaa samantien kohti Rotenbodenia.

Jälleen Dima loikki alamäkeen kuin Hyppelihiiri Myökki-Pyökki -metsässä ja minä laahustin rauhalliseen tahtiin perässä. Kannettuani toista päivää täyttä reppua ja adrenaliinin valuttua pikkuhiljaa jonnekin kivenkoloihin huomasin lantiovyön hiertävän ikävästi. Asettelin reppua hieman paremmin, mutta en saanut sitä istumaan hyvin, koska selkäosa oli minulle liian pitkä. Pohdin uuden repun ostamista kierrellessäni kiviä matkalla alamäkeen.

Saavutin yhdeksän jälkeen Diman Gornerseellä ja jatkoimme yhdessä kävelyä kohti Grenzgletscherin ja Gornergletscherin yhtymäkohtaa. Laskeutuminen tuntui polvissa ja aurinko porotti kokoajan kuumemmin taivaalla. Yhdentoista aikaan istuimme taas pukemassa jäärautoja ja päätimme samalla koeajaa railopelastustuksen varalle Saksasta ostamamme jääruuvit. Kulkiessamme Gornergletscherin yli aloimme myös kohdata vastaan tulevaa liikennettä. Oli perjantai ja Monte Rosa Hüttelle suuntasi paljon väkeä. Reunarailon ylitettyämme kallioharjanteella oli suoraansanoen kuuma.

Edessä oli vielä hitaasti ylämäkeen viettävä vaellus Rotenbodenille. Vastaan tuli kokoajan enemmän väkeä ja välillä seisoimme nurmikolla päästääksemme pitkän jonon vastaantulevia ihmisiä ohi. Kuuma ilma väsytti ja loiva ylämäki tuntui kestävän ikuisuuden. Puhelimme niitä näitä saapuessamme Rotenbodenin asemalle kahden aikoihin iltapäivällä. Junassa oli täyttä ja kysyin siististi pukeutuneelta vanhalta pariskunnalta saammeko istuutua viereen. Auringonpolttamat ja terveen liikunnallisuuden sulotuoksua levittävät kiipeilijät eivät ole unelmaseuraa, mutta rouva katseli meitä hyväksyvästi ja kysyi: “Olitteko Matterhornilla?” Ei, ei oltu Matterhornilla. Monte Rosalla.

Saapuessamme Zermattiin isäni oli vastassa asemalla. Lähdimme siistiytymään kämpälle ja päätimme joka tapauksessa juhlistaa iltaa käymällä aiemmin suunnittelemamme ainoan kerran Zermattissa ulkona syömässä. (Hinnat ovat niin korkeat, ettei ravintolaan mene ihan vain ilokseen kuten Baijerissa.) Keskustan Molino Seilerhaus -pizzeriassa saimme pienet, minkä tahansa Kebab-puljun mennen tullen pieksemät, lätyt ja maksoimme ateriasta kaksinkertaisesti verrattuna Saksaan. Reissun ilo irtosi lähinnä siitä että kaikki oli huonoa keskitasoa paitsi hinta. Olutta ei tullut mieleenkään tilata ja päätimme mennä jatkoille omaan kämppään.

Tämän epäonnistuneen yrityksen jälkeen Dufourspitze on jäänyt kaivelemaan mieltä. Olemme Diman kanssa päättäneet palaavamme vielä valloittamaan Sveitsin korkeimman huipun. Teimme sen virheen, josta Summitpostin reittikuvaus varottaa – mikä tietysti jälkiviisaana harmittaa. Toisaalta kyseessä on toinen oikeasti iso vuoremme ja maksan mielummin oppirahoja tässä muodossa kuin yhtenä osaamattomista turisteista kiipeilijäsherpan talutusnuorassa Himalajalla. Opimme jäätiköllä liikkumisesta paljon ja oma luottamus niin kuivalla kuin lumisella jäätiköllä kulkemiseen kasvoi. Ensimmäisen nelitonnisen huipulle nousemme sitten kun aika on kypsä.

Minun GPS-tiedot
Diman GPS-tiedot: MRH-Glacier-MRH and Monte Rosa Hütte-Rotenboden
Diman kuvat (1. ja 2. päivä Monte Rosalla)

Monte Rosa Hütte

After reaching the summit of Großglockner in 2013, I have been dreaming about my next big mountain – the top of Switzerland, Dufourspitze. This was the mountain that brought us to Switzerland and finally we had the weather window: two days of sunshine. My skin that got sunburns at Jubiläumsgrat was starting to peel off and no issues had emerged, meaning we were ready to give this mountain a go.

We woke up early, ate a nice big breakfast and headed to the Gornergrat Bahn station to catch the 8 am train. Me and Dima got return tickets (76 CHF) to Rotenboden station and my father took a one-way ticket (38 CHF) since he wasn’t climbing the mountain, but planning to hike back to Zermatt. I had made a reservation for me and Dima at the Monte Rosa Hut – our first destination.

The train took us through the beautiful landscape to the Rotenboden station (2815 m / 9236 ft), where we jumped off with all our gear. From the station there is a stunning panorama over Breithorn massif and you can see Matterhorn in its full glory. Also we saw the first time the whole Monte Rosa massif and our final destination – Dufourspitze. At 9 am all three of us started to hike along the trail towards Monte Rosa. The trail that goes along the ridge follows Gorner Glacier and descends during the 3,5 km (2,2 miles) hike more than 200 altitude meters (600 ft) to the glacier.

The sun was warming us when we arrived to the bergschrund at 11 am. The glacier was completely dry and full of crevasses. Me and Dima put on our crampons and dug out our ice axes, but since all the crevasses were clearly visible, we didn’t feel the need for a rope. We met a group of carefree tourists hiking the glacier wearing only trainers and without any gear, but the idea of slipping and sliding down into a crevasse is not that inviting for me. My father didn’t have any glacier gear so he headed back to Rotenboden and all the way down to Zermatt. There was a ladder laid over the bergschrund, but it was easier to reach the glacier by climbing under them. We were finding our way in the labyrinth of crevasses and having a good time crossing the glacier.

After we reached the moraine in between Gorner Glacier and Grenz Glacier, we took off our crampons. We reached the lowest part of the trail while circling boulders that were a size of a house to find the route. There are painted signs on the rocks, but the glacier lives all the time and the route keeps changing. We crossed a tiny part of Grenz Glacier, but it was smooth enough to travel without crampons. The rocks and the sand from the moraine also provided some extra friction on the ice.

Finally at 2470 meters (8103 ft) we started to head towards Monte Rosa Hut, after leaving Grenz Glacier behind us. The hillside was eaten away by the erosion, but the trail got better when we got a bit higher. The weather was hot and while we hiked to the small lake Gornersee you really didn’t need anything more than a t-shirt (though I had long sleeves to protect my burned skin). With determination we kept on hiking uphill and after 1 pm the shining silver Monte Rosa Hut appeared behind the hill.

The new Monte Rosa Hut was built in 2009 and it obtains 90% of its energy needs with solar panels. The hut was planned to be as nature friendly as possible to avoid any harm to the delicate glacier environment. We left our backpacks to the gear room and went to upstairs to register ourselves. Even though the hut is maintained by the Swiss Alpine Club (SAC) we were allowed to stay and have a half-pension with the reduced (membership) price (30 + 40 CHF), since we are members of the German Alpine Association (DAV). We bought something to drink and sat down to the terrace that was bathing in sunlight at 2883 meters (9459 ft). Monte Rosa Hut offers a splendid view to Monte Rosa massif, Lyskamm, Breithorn and Matterhorn, not to mention all the surrounding glaciers. The glacier trek to the hut is a wonderful trip even for a non-climber, but one should have crampons and an ice axe for crossing the glacier. For unexperienced hikers hiring a mountain guide is a good idea.

After resting for a while, we took our belonings to our room and headed once again uphill – now equipped only with our hiking poles. The article at the Summitpost recommends to check the route to the glacier during the daylight, so that no time would be wasted at the beginning of the summit day. We hiked to 3100 meters (10 170 ft) along the ridge and saw a route on our right hand side that leaded to the glacier. We went all the way to the edge of the glacier and there was a distinctive trail going up in the snow. The route seemed completely clear and the glacier didn’t look bad either. (We suffered from this misjudgement the next day.) We returned to the ridge and hiked our way back down to the hut.

The rest of the afternoon we had time to rest and wait for the dinner. We enjoyed the sun at the terrace. Even though it was very warm in the sunshine, if you stepped to the shade the temperature turned instantly freezing. At 7 pm we had a generous three course dinner and everyone hungry enough were allowed to have seconds. The sun disappeared behind the summit of Matterhorn creating magical shades. We went to bed early, since the wake-up would be before 2 am.

My GPS: Rotenboden-Monte Rosa Hütte and MRH-Glacier-MRH
Dima’s GPS: Rotenboden-Monte Rosa Hütte and MRH-Glacier-MRH
Dima’s photos (day 1 and 2 on Monte Rosa)

Route to Monte Rosa Hütte

Total time: 20:33:23

Route to glacier and back

Total time: 18:01:05

Saavutettuani Großglocknerin huipun vuonna 2013, olen tähyillyt seuraavaa isoa kohdettani – Sveitsin korkeinta huippua Dufourspitzeä. Tämä vuori oli tuonut meidät Sveitsiin ja nyt kovasti odotettu sääikkunakin näytti viimein aukeavan: kaksi päivää auringonpaistetta. Jubiläumsgratilla polttamani iho oli kuoriutunut ja ongelmia ei näyttänyt ilmenevän, joten olimme kaikin puolin valmiita lähtöön.

Heräsimme aikaisin, söimme tukevan aamupalan ja lähdimme reppuinemme kävelemään Gornergrat Bahnin asemalle ehtiäksemme kello kahdeksan junaan. Minä ja Dima ostimme meno-paluu -liput (76 CHF) Rotenbodenin asemalle ja isäni osti pelkän menolipun (38 CHF), koska hän ei ollut tulossa kanssamme vuorelle vaan suunnitteli vaeltavansa takaisin Zermattiin. Minun ja Diman ensimmäisenä kohteena oli Monte Rosa Hütte, josta olin varannut meille yöpaikat nettisivujen kautta.

Juna nousi kauniiden maisemien ympäröimänä 2815 metrin korkeuteen Rotenbodenille, jossa purkauduimme tavaroinemme pois kyydistä. Asemalta avautuu kaunis panoraama Breithornin massiivin suuntaan sekä myös Matterhorn näkyy koko komeudessaan. Saimme myös ensimmäistä kertaa kunnon näkymän Monte Rosan massiiviin ja kohteeseemme Dufourspitzeen. Yhdeksän aikoihin lähdimme kaikki kolme yhdessä vaeltamaan polkua pitkin kohti Monte Rosaa. Harjanteen reunaa kulkeva polku seuraa Gornergletscher-jäätikköä ja laskeutuu 3,5 km matkalla pikkuhiljaa reilun 200 korkeusmetriä jäätikön tasalle.

Aurinko paistoi lämpimästi saapuessamme puolen yhdentoista aikaan reunarailolle. Jäätikkö oli täysin kuiva ja railottunut. Aloimme pukemaan jäärautoja ja otimme jäähakut esiin, mutta köysi ei vaikuttanut tarpeelliselta, koska kaikki railot olivat selkeästi nähtävissä. Jäätiköltä kyllä tuli hieman epämääräisen näköisiä turisteja lenkkareissa ja ilman minkäänlaisia varusteita, mutta itseäni liukastuminen ja luisuminen railoon ei houkutellut. Isälläni ei ollut jäätikkövarusteita, joten hän lähti tässä vaiheessa takaisin kohti Rotenbodenia ja sieltä alas Zermattiin asti. Reunarailon yli oli laitettu tikkaat, mutta pääsimme helpommin jäätikölle kiipeämällä niiden alta. Kiertelimme railoja kuin labyrintissa ja tunnelma oli korkealla.

Gornergletscherin ja Grentzgletscher-jäätikön risteykseen muodostuneelle moreenille päästyämme riisuimme jääraudat ja jatkoimme taas matkaa vaeltaen. Olimme reitin matalimmassa kohdassa ja kiertelimme parhaimmillaan talon kokoisia kivenjärkäleitä etsien sopivaa reittiä eteenpäin. Matkalle on maalattu merkkejä ja pystytetty keppejä, mutta jäätikön eläessä jatkuvasti merkattu reitti on lähinnä suuntaa-antava. Ylitimme pienen alueen Grenzgletscheriä, mutta se ei tasaisuutensa ja moreenihiekoituksen ansiosta vaatinut jäärautoja.

Noin 2470 metrin korkeudesta, päästyämme Grenzgletscheriltä, lähdimme vihdoin nousemaan ylöspäin kohti Monte Rosa Hütteä. Rinne oli aluksi eroosion syömä ja irtonainen, mutta päästyämme hieman ylemmäs muuttui polku helpommin kuljettavaksi. Sää oli kuuma ja pienelle Gornersee-järvelle noustessa tarkeni aivan hyvin t-paidassa (tosin minulla oli pitkät hihat palaneen ihoni suojana). Jatkoimme määrätietoisesti matkaa ja kello yhden jälkeen ilmestyi mäen takaa hopeisena hohtava moderni Monte Rosa Hütte.

Vuonna 2009 valmistunut uusi Monte Rosa Hütte on 90%:sti omavarainen energian suhteen aurinkopaneeliensa ansiosta. Maja on muutenkin suunniteltu mahdollisimman ympäristöystävälliseksi, ettei sen asiakkaiden tuottamat jätteet vahingoittaisi herkkää jäätikköaluetta. Jätimme reput ja kengät alakerran varustehuoneeseen ja menimme ravintolan puolelle ilmoittautumaan majanpitäjälle. Vaikka maja on Sveitsin alppiklubin (SAC) ylläpitämä, niin saimme yöpymisen ja puolihoidon jäsenhintaan (30 + 40 CHF) Saksan alppiyhdistyksen (DAV) jäseninä. Ostimme samalla juotavaa ja istahdimme 2883 metrin korkeudessa auringonpaisteessa kylpevälle terassille. Monte Rosa Hütteltä on upea näkymä Monte Rosan massiivin lisäksi Lyskammille, Breithornille ja Matterhornille sekä sitä sitä ympäröiville jäätiköille. Vaellus majalle on hieno retki myös kiipeilytaidottomalle, mutta jäätikön ylittämiseen on syytä olla jääraudat ja hakku. Kokemattomille vuoristossa liikkujille on hyvä vaihtoehto palkata mukaan opas.

Levättyämme hetken ja vietyämme ylimääräiset tavarat huoneeseemme lähdimme pelkin vaellussauvoin varustettuna nousemaan moreeniharjannetta ylöspäin. Summitpostin artikkeli oli suositellut käymään tarkastamassa reitin jäätikölle päivänvalossa, jolloin aamuyöllä säästyisi aikaa. Nousimme noin 3100 metrin korkeuteen harjannetta pitkin ja näimme reitin kulkusuuntaamme katsoen oikealla menevän jäätikölle. Kävelimme jäätikön laitaan ja näimme selkeän polun nousevan jäätikköä ylös. Reitti näytti varsin selkeältä ja jäätikkö ongelmattomalta. (Tämä virhearvio kostautui meille seuraavana päivänä.) Palasimme harjanteelle ja kävelimme takaisin alas majalle.

Loppuiltapäivä meillä oli aikaa levätä ja odotella iltaruokaa. Nautiskelimme auringosta Monte Rosa Hütten terassilla. Vaikka auringonpaisteessa oli hyvin lämmin, varjoisissa paikoissa oli suoraansanoen kylmä. Seitsemän aikaan söimme täyttävän kolmen ruokalajin illallisen, jota sai halutessaan santsikierroksiakin. Aurinko katosi Matterhornin huipun taakse luoden maagisia varjoja ja me vetäydyimme hyvissä ajoin nukkumaan. Herätys olisi ennen kahta aamuyöllä.

Minun GPS-tiedot: Rotenboden-Monte Rosa Hütte ja MRH-Jäätikkö-MRH
Diman GPS-tiedot: Rotenboden-Monte Rosa Hütte ja MRH-Jäätikkö-MRH
Diman kuvat (1. ja 2. päivä Monte Rosalla)

Mammut Klettersteig Route C

The first sunny day in Zermatt we decided to climb something fun and laid-back, since we didn’t quite succeed doing an alpine start. In addition I had burned my arms pretty badly while climbing the Jubiläumsgrat and my skin was full of small blisters from upper arms to wrists. I was a bit concerned that those might get infected, why staying near the human habitation was generally a good idea. On the rock face directly above our apartment is set probably the only (or at least one of the few) via Ferrata route in the area. It is a project that was originally sponsored by Mammut. It’s likely that the route was built the (non-climbing) tourists in mind, who usually hire a professional guide. Since for independent climbers there are plenty of mountains to go around.

The trail that leads to the beginning of the actual climbing route starts from few blocks away from the train station, from the curve of the Bodmenstrasse. After a short hike the trail divides to the left, over the river Triftbach and to the Pension Edelweiss that stands on a cliff, and to the right towards the via Ferrata. There is a large sign that has all the three VF-routes drawn over the images of the rock face: the route A is graded as easy, and the route B and route C are medium difficulty (follow the links to get route descriptions in PDF format or routes as GPX/KML files for navigation). I will write more about the grades later. Route A has also an abseiling spot, where seems to be an auto-belay device, but it’s only allowed to use when accompanied by a guide. Since the route C was the longest and most difficult and covered the most of the routes A and B, it was the obvious choice for us.

Surrounded by curious butterflies me and Dima started to climb the first wall. We paid attention to the detail that the wires were considerably thinner and looser than the ones we have seen in Germany. Loose wires are not necessarily a problem, but ill-stretched wires tend to move in quite unexpected manner. Another weakness of the construction was the anchor points that attach the wire to the rock. The ones in Austria and Germany are usually a simple thick iron bar with a loop where the wire runs through. This route has a thin rod with a some kind of tightener for the wire. During the day, especially on vertical sections, I got stuck with the anchor dozens of times (after already passing it). At least my Black Diamond Easy Rider (that I consider as the best VF kit) has large enough carabiners to slip over the anchor and stuck in it. Sometimes I was able to release it by yanking the strings or by nudging it with my foot, but often I had to down climb to the anchor and “escort” the carabiners until I was far enough from the anchor. Even though the carabiners have the safety lock, I wish not to kick them in order to be able to proceed.

After the first section there was slope with loose dirt to walk. In a dry weather it is ok, but even a slightest rain changes it into a mud bath. We reached a flat meadow where there is the abseiling point that I mentioned earlier and Beresina-Haus that was built in 1811. This barn, built as a reward to a Napoleon’s soldier, still waits for its owner to return from war and is filled with miscellaneous junk. After a short walk in the forest we continued climbing. There is a traverse section that offers quite spectacular views. There is also a longer vertical climb secured with excitingly wobbly ladders.

Finally we left the routes A and B behind, proceeding to the actual C route. Short walk in a forest and then in front of us raised the first step: a long vertical section. Climbing had been basic VF fun, but this step was clearly a bit more physical. Suddenly, while climbing the vertical wall, I saw the virgin Mary in front of me. This wasn’t a religious enlightenment, but a wooden statue attached to the rock. There was a sign saying that this statue was carved by a mountain guide called Hugo Lehner in 1948.

On the top of the first step we found a flat area that finally started to offer a nice panorama over Zermatt. Even though you can see Matterhorn from the village, the Monte Rosa massive and most of the summits of Breithorn are shaded by the other hills. Me and Dima took some panorama pictures, because we didn’t know that the view would still improve. There was the second step waiting for us.

We continued climbing straight up and the houses of Zermatt were getting smaller and smaller beneath us. While climbing the second step, I found another surprise: a water tap on the rock wall. A sign indicated that this was no drinking water, but I couldn’t resist the temptation to try the tap. I opened the faucet, but nothing happened. Later we found out that this tap is not connected to a water line at all. Perhaps this is some weird Swiss sense of humour? The last section offered one more VF speciality: a wire ladder. Though this was more of a novelty than an actually convenient structure.

The beautiful mountain panorama really opened to us when we reached the top of the second step. We were able to see Dom, the summit of Dufourspitze, part of Lyskamm, “the twins” Castor and Pollux, the Breithorn massive in its full grace and of course Matterhorn. This meadow had a small cave kind of structure that would have been a great place to stay the night, if we weren’t planning to descend the same day. Though the route was constantly gaining elevation, we didn’t need to climb down. We hiked briskly down hill following the trail that leads behind the train station to get in time to Zermatt to get some evening snack from Coop.

The via Ferrata routes that I have climbed earlier have all been more about mountaineering. Those have led to a summit and the routes have included approach hiking, crossing glaciers and other essentials of mountaineering. This one was the first purely VF route and that mean a completely different nature. The route is not built to make some place more accessible, but just to create a low level climbing experience. Many sections of the route are airy, since there are several vertical ladders. These are not technically difficult, but need a bit strength. My own grading for this route in alphabetical VF scale would be that the A route is about B level, B is B/C and C is C. The guides from the Zermatt website state the grades as B, C/D and C/D, respectively. No section is truly hard to climb since there are plenty of wires and ladders. Still all the ladders are not bolted to the rock on their full length, making them more like a rope ladder. An important observation made while climbing the Mammut Klettersteig is that the VF is not maintained adequately. The condition of the VF is ok, but not good. The wire has eaten part of the anchors almost through and the wire is often loose and rusty. Some of the ladders have quite long span between the anchors meaning that you might take a long fall. I recommend taking a sling and a carabiner in addition to the VF kit. That allows you to rest and anchor yourself to take photos. The route is more about hanging on a wire than actually “pure” climbing, but still an entertaining alternative for a more relaxed climbing day.

The approach to VF is said to take a half an hour, climbing the C route 3 h 30 min and the hike back to Zermatt 1h 15 min. The was about our total time, but we hiked to valley in less than hour and spend a bit longer climbing, since we took a lot of photos. According the PDF guide route starts at 1603 m / 5259 ft and the highest point is in 2164 m / 7100 ft, making the elevation 791 m / 1841 ft. The descending trail is naturally also ascendable, if you want to get to the top by hiking to enjoy the view or to meet climbers at the end of the C route.

My GPS: Movescount
Dima’s GPS: Movescount
Dima’s photos

Total time: 21:45:42

Ensimmäisen aurinkoisen päivän koittaessa Zermattissa emme saaneet aivan alppistarttia aikaiseksi, joten päätimme lähteä kiipeämään jotain hauskaa ja vaivatonta. Lisäksi olin polttanut käsivarteni pahasti Jubiläumsgratilla ja ihoni oli täynnä pieniä rakkuloita olkavarresta ranteisiin. Olin hieman huolissani niiden mahdollisesta tulehtumisesta, joten siinäkin mielessä oli hyvä pysytellä ihmisasutuksen lähistöllä. Asuntomme yläpuolella nousevassa kallionseinässä on ehkä alueen ainoa (tai ainakin yksi harvoista) via Ferrata -reitti, joka on Mammutin sponsoroima hanke. Reitti on luultavasti rakennettu mielessä oppaiden kanssa kulkevat (ei-kiipeilijä) turistiryhmät, koska itsenäisille kiipeilijöille ympäristö tarjoaa runsaasti vuoria.

Polku reitin alkuun lähtee muutaman korttelin päästä juna-asemalta, Bodmenstrassen mutkasta. Lyhyen nousun jälkeen polku haarautuu vasemmalle, Triftbach-joen yli kohti kallionnokassa tönöttävää Pension Edelweissia, ja oikealle kohti via Ferratan alkua. Polun varrella on kyltti, johon on havainnollisesti piirretty kolmen eri reitin kulku kalliolla: reitti A on määritelty helpoksi ja reitti B sekä reitti C ovat keskivaikeita (linkkien kautta on saatavilla reittitiedot myös PDF-muodossa sekä reitit GPX/KML-tiedostoina). Palaan greideihin vielä tämän tekstin lopussa. A-osuuden varrella on myös laskeutumispaikka, jossa on ilmeisesti itsevarmistava laite, mutta sitä on lupa käyttää vain oppaan kanssa. Koska reitti C oli pisin ja vaativin sekä kattoi myös suurelta osalta reitit A ja B, oli se meille ilmiselvä valinta.

Perhoset seuranamme lähdimme nousemaan Diman kanssa ensimmäistä seinämää. Heti alussa huomasimme, että saksalaisiin VF-rakennelmiin verrattuna vaijerit olivat selvästi ohuempia ja huomattavasti löysempiä. Löysyys ei välttämättä ole ongelma, mutta huonosti pingotettu vaijeri liikkuu melko arvaamattomasti. Toinen rakenteellinen haaste oli ankkuripisteet, joiden kohdalta vaijeri on kiinnitetty kallioon. Aiemmin tapaamani (Saksassa ja Itävallassa) ovat olleet usein mallia yksittäinen paksu rautatanko, jonka kolosta vaijeri menee läpi. Tällä reitillä ankkurissa oli ohuehko tanko, jossa oli jonkinlainen mutterikiristin vaijerille. Päivän kiipeilysession aikana jäin pystysuorilla osioilla ankkurin jo ohitettuani varmasti kymmeniä kertoja jumiin ankkuriin. Ainakin Black Diamondin Easy Riderin (joka on mielestäni paras VF-laite) sulkurenkaat ovat niin suuret, että ne helposti menevät puoliksi ankkuripisteen yli ja sitten jäävät siihen kiinni. Toisinaan sulkurenkaan sai irti heilauttamalla sen naruista tai tönäisemällä sitä kengällä, mutta usein piti kiivetä alaspäin ja “saatella” sulkurenkaita kädessään kunnes ne eivät enää roikkuneet yltäen ankkuriin. Vaikka sulkurenkaissa on turvalukitus, olisi tietysti toivottavaa, ettei niitä tarvitsisi potkia päästäkseen etenemään.

Ensimmäisen nousun jälkeen edessä oli hieman multaista rinnettä, joka oli kulunut hyvin irtonaiseksi. Kuivalla säällä se ei aiheuttanut ongelmia, mutta pienikin kosteus muuttaa rinteen varmasti mutavelliksi. Saavuimme tasaiselle töyräälle, jonka päällä on mainitsemani laskeutumispaikka ja 1811 rakennettu Beresina-Haus. Napoleonin sotilaalle palkkioksi rakennettu lato odottaa yhä palaamatta jäänyttä omistajaansa ja on täynnä sekalaista roinaa. Pienen metsäkierroksen jälkeen lähdimme poikkikulkemaan seinämää, jolta tarjoutui varsin kauniit näkymät. Reitiltä löytyi myös melko pitkä pystynousu jännittävän huteria tikkaita pitkin.

Tämän osion jälkeen erkanimme täysin A- ja B-reiteistä. Kuljimme taas hetken metsässä, kunnes edessämme näyttäytyi ensimmäinen porras: hieman pidempi suoraan ylös nouseva osio. Kiipeäminen oli tähän astikin ollut kivaa perus VF-menoa, mutta porrasmainen pätkä oli selvästi myös hieman fyysisempi kiivettävä. Yllättäen, kesken pystysuoran nousun, näin edessäni itse neitsyt Marian. Eikä kyseessä nyt ollut mikään uskonnollinen herääminen vaan kallioon oli kiinnitetty puinen patsas. Kyltin mukaan vuoristo-opas Hugo Lehnerin tekemä veistos on vuodelta 1948.

Päästyämme ensimmäisen portaan päälle saavuimme hieman tasaisemmalle aluellee, josta alkaa viimein avautua hienompi panoraama Zermattin yli. Vaikka Matterhorn näkyy kauniisti kylään niin Monte Rosan massiivi sekä Breithornin useimmat huiput jäävät rinteiden katveeseen. Innostuimme Diman kanssa ottamaan panoraamakuvia, koska emme tienneet maiseman vielä paranevan tästä pykälän verran. Edessä oli siis toinen porras.

Kiipesimme taas suoraan ylöspäin ja Zermattin talot muuttuivat kokoajan pienemmiksi allamme. Toista porrasta kiivetessäni löysin taas yllätyksen: vesihana kallion seinämässä. Kyltti kertoi, ettei hanasta saa juomavettä, mutta pitihän sitä kuitenkin kokeilla. Käänsin hanan auki, mutta sieltä ei tullut mitään. Myöhemmin meille selvisi, ettei koko hana ole edes liitetty minnekään. Sveitsiläisten outoa huumorintajua? Reitin VF-erikoisuuksista viimeisellä osuudella on tarjolla yhdet vaijeritikkaat, jotka ovat ehkä enemmän kuriositeetti kuin käytännölliset.

Noustuamme toisen portaan päälle näyttäytyi kaunis vuoristopanoraama meille entistä paremmin. Näimme nyt Domin, Dufourspitzen huipun, osan Lyskammia, “kaksoset” Castorin ja Polluxin, Breithornin massiivin kokonaisuudessaan ja tietysti Matterhornin. Niittytasanteelta löytyi pieni kalliosyvennys, joka olisi ollut mainio yönviettopaikka, jos meillä ei olisi ollut tarvetta palata vielä samana iltana takaisin laaksoon. Vaikka reitti oli ollut koko matkan nouseva, ei alas tarvitse kuitenkaan kiivetä. Reippailimme ripeään tahtiin aseman taakse johtavaa polkua pitkin takaisin Zermattiin ehtiäksemme käymään vielä iltapalaostoksilla Coopissa.

Aiemmat kiipeämäni via Ferrata -reitit ovat olleet kaikki jollain tapaa vuorikiipeilyllisiä. Ne ovat johtaneet huipulle ja reittiin on liittynyt myös lähtestymismarssia, jäätikön ylitystä ja muuta monimuotokiipeilyä. Tämä oli siis ensimmäinen puhtaasti pelkkä VF-reitti ja sen luonne on selvästi erilainen. Reitti ei ole rakennettu helpottamaan jonnekin pääsyä vaan pelkästään matalan kynnyksen kiipeilykierrokseksi. Monin paikoin reitti on hyvin ilmava, koska pystysuoria tikasosuuksia on useampi. Nämä eivät sinällään ole teknisesti vaikeita, mutta vaativat hieman voimaa. Oma arvioni reitistä olisi, että A- osio on ehkä B-tason reitti, B on B/C ja C on nimensä mukaisesti C. Zermattin sivuilta ladattavat oppaat antavat reiteille greidit B, C/D ja C/D. Kiipeilyllisesti kovin vaikeita kohtia ei ole, koska varmistuksia ja tikkaita on runsaasti. Toisaalta osa tikkaista ei ole pultattu koko matkaltaan kallioon eli toimivat enemmän köysitikkaiden tapaan. Merkittävä huomio Mammut Klettersteigista on, ettei sitä ole mielestäni huollettu aivan asianmukaisesti. Reitti on kuljettavassa, mutta ei hyvässä kunnossa. Vaijeri on syönyt osan ankkureista lähes puhki, vaijeri on monin paikoin löysä ja ruosteessa. Osassa tikkaita ankkureiden väli on pitkä eli putoamismatkat voivat olla suuria. VF-laitteen lisäksi mukana kannattaa olla slingi ja sulkurengas tai muunlainen lehmänhäntä, jolloin on helpompi levätä tai ankkuroitua valokuvaamaan. Reitti on selvästi enemmän vaijerissa roikkumista kuin “rehellistä” kiipeilyä, mutta aivan viihdyttävä vaihtoehto rennomman kiipeilypäivän ohjelmaksi.

C-reitin lähestymisnousun on reittiohjeessa arvioitu kestävän puoli tuntia, kiipeämisen 3 h 30 min ja laskeutumisen 1 h 15 min.  Me käytimme suunnilleen tämän kokonaisajan, mutta laskeuduimme alle tunnissa ja käytimme kiipeämiseen enemmän aikaa, koska valokuvasimme runsaasti. Lähtökorkeus Zermattista on oppaan mukaan 1603 m ja korkein kohta reitillä on  2164 m eli korkeuseroa kertyy 791 m. Laskeutumispolkua voi toki myös nousta, jos haluaa päästä vaeltamalla C-reitin loppuun ihailemaan maisemia tai tulla vastaan kiipeilijöitä.

Minun GPS-tiedot: Movescount
Diman GPS-tiedot: Movescount
Diman valokuvat

Walking Around Zermatt

Monday came with grey skies and thick clouds in Zermatt. Since the weather didn’t allow us to go to the mountains, we decided to walk around our new home town. The town itself is over 1600 m / 5300 ft above the sea level, so our “valley day” offered still a decent altitude. Zermatt is advertised being a car free town, but that sounds a wee bit too ideal comparing to the truth. I had wished for a peaceful street filled with pedestrians, but quite often I found myself dodging the electric cars (taking tourists with excessive luggage from the train station to the hotels) that silently scurried by.

Quite fast we became familiar with the Swiss prices and therefore were happy that we did our gear shopping in Germany. Also the restaurant menus looked so expensive that we decided to mainly cook our own dinners at the apartment. Luckily the Coop that’s across the road from the train station has good selection of everything (including a bag of potato chips that can win you a trip to Finland…).

We visited the English Church that is near our flat and found a small cemetery with tomb stones and memorial plaques repeating the story of falling off the mountain and getting lost in storm. In the church there is a small bookshelf that serves as a library. You can borrow books (in English) from there, if you need some entertainment for a rainy day.

The 150th anniversary of the first ascent of Matterhorn is a big business in the town and it shows in the window of every shop. There are stickers and t-shirts and chronicles and open air theatre. And I don’t say that I’m not interested. But the thing is that from the first moment Zermatt feels much more like a product than many other villages in the Alps that are as much tourist attractions.

Maanantai koitti pilvisenä ja harmaana Zermattissa. Sää ei suosinut vuorille lähtemistä, joten päätimme käydä kävelyssä uudessa kotikylässämme. Aivan alangolla emme joutuneet silti liikkumaan, koska Zermattin kylä sijaitsee yli 1600 metrin korkeudessa. Autottomana itseään mainostava Zermatt antaa itsestään hieman idyllisemmän kuvan kuin kadulla kulkeminen todellisuudessa on. Olin elätellyt toiveita rauhallisista jalankulkijoiden täyttämistä kaduista, mutta äänettömästi kaahaavia sähköautoja, jotka kuljettavat turistien tavaroita juna-aseman ja hotellien väliä, saa väistellä tuon tuostakin.

Sveitsin hintataso tuli myös nopeasti tutuksi ja olimme hyvin tyytyväisiä, että suoritimme varustehankintoja Saksan puolella. Myös ravintoloiden ruokalistoissa numerot olivat sitä luokkaa, että päätimme kokkailla sapuskat pääasiassa kämpillä. Aseman vastapäätä sijaitsevassa Coopissa oli onneksi hyvät valikoimat (mm. sipsejä, joita ostamalla saattoi voittaa matkan Suomeen…).

Kävimme kurkistamassa myös kämppämme lähellä sijaitsevaan englantilaiseen kirkkoon, jonka pikkuinen hautausmaa ja muistotaulut toistivat tarinaa vuorilta pudonneista ja lumimyrskyyn kadonneista. Kirkon aulassa on itseasiassa pieni kirjahylly, josta saa lainata (englanninkielistä) kirjallisuutta eli sateisena päivänä matkalukemisensa unohtanut voi hakea sieltä ajanvietettä.

Kylän keskustassa ja jokaikisessä kaupassa näkyi selvästi, että Matterhornin ensinousun 150-vuotisjuhla on osattu valjastaa bisnekseen. On tarroja, paitoja, historiikkeja ja ulkoilmateatteria. Enkä väitä, etteikö aihe kiinnostaisi. Zermatt tuntuu kuitenkin heti ensikohtaamisella huomattavasti enemmän tuotteelta kuin moni muu yhtälailla turisteja vetävä alppikylä.