Ehrwalder Sonnenspitze

Me and Dima woke up at 05:30 to catch the 06:37 train – or actually a bus replacing the train – to Ehrwald in Austria. The ticket from GaPa to Bahnhof Ehrwald-Zugspitzbahn  cost 6,10 €. It took us a half an hour to walk the 3,5 km (2,2 miles) from the train station (974 m / 3195 ft) to the beginning of the trail (1038 m / 3405 ft).

Ehrwalder Sonnenspitze, unofficially known also as the Matterhorn of Ehrwald, is a 2417 m (7929 ft) high mountain in Tirol. Despite from it stunning appearance it doesn’t seem to attract a large amount of climbers or the documentation of it is just otherwise sparse. I really didn’t succeed to find any proper information about how demanding the route is and part of what I found was contradictory. Most accurate info was in the article at Bergsteigen.com, though the grading was ambiguous. In the topo it says that the route is partly 5- (in what grading system?) and I didn’t face a single move with that grade – at least in Fontainebleau or UIAA grades. That being said, I wish to succeed in offering some little bit more accurate knowledge about climbing the Sonnenspitze.

We started by ascending the Hoher Gang to Seebensee (1657 m / 5436 ft). This via Ferrata with A/B-grade is an easy one and necessarily you don’t need any climbing gear for it at all. We didn’t use any, nor did anyone other that we saw (including a pre-teenage child). Our pace was rather easy and after two and a half an hour we reached the shore of the lake Seebensee.

From there we continued towards Coburger Hütte (1917 m / 6289 ft). The ascent from the lake to the hut is a walk along a trail, but for me this part felt heavy for some reason. Perhaps it was the skimpy breakfast that was eating my strength. This section took us about two hours. At the hut we enjoyed a good and simple lunch served by very friendly staff. You can stay a night at the Coburger Hütte and I recommend this option, since the view from the hut is beautiful and the hut is reachable without any climbing skills, too. Other routes in addition to the Sonnenspitze are near the hut and there is also a Klettergärten (rock climbing area).

After the refreshing lunch we continued from Coburger Hütte towards the south ridge of Sonnenspitze. The clouds were circling around the summit, revealing and hiding it every once in a while. About an hour later we arrived to the place where the actual climbing begins. We inspected the terrain and decided that we could climb it without belaying. The ridge was steep, but the holds were good and mostly solid, offering nice stemming in some short chimneys. Very soon we reached the first anchor. South ridge has lots of new anchors with a proper structure of two glued bolts, a chain and a carabiner. In addition we found many old anchors that I named magpie’s toes and some other old anchors or combination of an old and a new anchor. Anchors are placed frequently enough that you can abseil easily with a 60 m (197 ft) rope. We had only a 30 m (98 ft) rope with us, but we didin’t plan to descend the south ridge. Anchors can serve as stands for a belayer, but if one has a decent climbing technique (I can lead 6b indoors and something around 5 outdoors) this section can be free soloed.

Surprisingly we needed the rope first time after the steeper section, when the route changed more to a trail-like. There was a place where not more than 30 cm (1 ft) wide trail had a straight drop to the emptiness on the other side and a overhanging bulge of rock on the other side. Dima was belaying while I leaded pass that rock bulge and set a few pros on the way. Actually the place wasn’t as difficult and dangerous as it first seemed, but I wasn’t able to see that behind the rock bulge.

Shortly after this we arrived to the only via Ferrata section of the south ridge. It’s a short traverse, that might have needed belaying, if there were no wires. This was the only place where we used our VF-device. That’s why I don’t recommend bringing that excess weight with you at all, because you can easily use a sling with a carabiner for this purpose. The energy absorber doesn’t bring any additional safety since the climbing is not vertical.

The climbing continued sometimes as a bit steeper scrambling sections and sometimes as a steep hike along a trail. We surprised ourselves arriving to the summit of Sonnenspitze Vorspitze (fore-summit), that is the highest peak of the mountain at 2417 m (7929 ft). In a cloudy weather and with the ridge itself blocking the view, we didn’t see the summit before we were standing on it. We arrived the Vorspitze at 15:40, meaning we spent two and a half an hour climbing the south ridge. We took a few photos and continued climbing the last sharp ridge to the main summit. This passage was quite delicate, but luckily there were placed many magpie’s toes that we could use as protection and anchors, while climbing to the main summit. I was leading and Dima was belaying me. We reached the cross at the main summit of Ehrwalder Sonnenspitze in 2416 m (7926 ft) at 16:15.

We were all the time more or less inside a cloud, so there really was no view to enjoy for us. It started to rain while we were crossing the ridge between the summits and we got wet since there was no chance to change the clothes there. My father had hiked to the Coburger Hütte and I informed him that we were starting to descend and we agreed to meet at the Seebenalm (1575 m / 5167 ft). We abseiled the first section of the northeast/east -ridge, but realised then that we could move faster climbing down simul instead of abseiling with our 30 m (98 ft) rope. The rock was slippery due the rain, but this side of the mountain was less steep than the south ridge. Soon we found some glued clip-on bolts and we decided to use these and the magpie’s toes as protection while climbing simul.

When these protections run out, the route started to change less steep and more to trail-like again. We walked a short while roped together, but soon realised that the rope was only on our way and the difficult sections were behind us. We took off the rope and started to use our trekking poles instead. The rain kept coming and going. During the descend Dima started to have a pain in his back and every jolt sent a painful echo to his back. At some point, while he was leaning against his trekking pole, the pole bent from the middle and Dima fell down to the ground. Luckily he didn’t hurt himself badly, but the trekking pole broke in two and he had to continue with only one pole. While we were coming closer to Seebensee, his backpain was getting worse and he was clearly in agony.

The Seebenalm had closed at 18:00 and because it was raining my father decided to descend the straigthest route, Hoher Gang. He was heading to the parking lot at the Almbahn, where he had left the car. We arrived to Seebensee (1657 m / 5436 ft) after spending three hours descending slowly from the summit. We had planned to continue down along the Seebensee-Klettersteig, but Dima wasn’t able to climb for his back pains and we had to start walking along the road to the Ehrwalder Alm, located at the top of the Almbahn. I let my father know about the change of the plans and asked him to find out if he could drive up to the Ehrwalder Alm, because the Almbahn was no longer running.

Dima was suffering, but there was nothing else we could do but walk. We reached the Ehrwalder Alm (1500 m / 4921 ft) about hour and a half later. My father called to tell me that he succeeded to drive up approximately 150 vertical meters (492 ft), but then there was a closed gate. He would be waiting for us with the car at the gate. Darkness was falling and we put on our headtorches at Ehrwalder Alm. There are two roads down from there: looking from the top, on the left hand side of the Almbahn is a dirt road and on the right hand side is a paved road called Wiesenweg. We took the latter for another 40 minutes before we saw red rear lights glowing in the light of our headtorches in the middle of the forest. After a couple turns we finally arrived to the gate where my father was waiting for us. The car was very welcome view after a 15 hours on the mountain with aching legs and wet gear.

As a whole the Ehrwalder Sonnenspitze is a challenging route. If you take our route (in any direction), I don’t see VF-device being necessary. Using a rope depends on how difficult terraing you feel comfortable free soloing. If you plan descending the south ridge, I would recommend taking a 60 m (197 ft) rope that you can use for abseiling. There are plenty of anchors. Route finding on the south ridge can be challenging every once in a while, so climbing this mountain on a bad weather might not be the best idea. We managed without problems even while mostly climbing inside a cloud, though. The south ridge is not a clear uniform ridge, but full of versatile rock formations that makes the route everything but straightforward. I’m not very experienced on grading climbs, but my opinion is that on Fontainebleau grades the south ridge is nowhere more than 3. And by no means 5. Some of my sources graded the route as UIAA I and partly II. The NE/E-ridge is technically easier than the south ridge. In my opinion a person with decent climbing skills can manage the NE/E-ridge without a rope, especially if one wants to only climb the main summit and not traverse the sharp ridge to the hightest point. These views come from my background and knowledge and it’s crucial that everyone makes their own decicions based on their own skills. The route is steep in many places and a miscalculation, slipping or tripping might lead to death. It’s worth knowing that we were now moving very slowly even compared to our normal pace. We wasted time with camera gear and the problems in descending slowed us down remarkably. This route can be done faster easily.

My GPS
Dima’s GPS
Dima’s photos

Ehrwalder Sonnenspitze

69 photos

Nousimme Diman kanssa aamulla ylös 05:30 ehtiäksemme 06:37 junaan – tai oikeammin junaa korvaavaan bussiin – kohti Ehrwaldia Itävallassa. Lippu GaPasta Bahnhof Ehrwald-Zugspitzbahnille  maksoi 6,10 €. Kävelimme 3,5 km matkan asemalta (974 m) reilussa puolessa tunnissa varsinaisen reitin alkuun (1038 m).

Ehrwalder Sonnenspitze, joka tunnetaan epävirallisesti myös nimellä Ehrwaldin Matterhorn, on 2417 m korkea vuori Tirolissa. Näyttävästä muodostaan huolimatta se joko ei houkuta valtavasti kiipeilijöitä tai on muuten vain huonosti dokumentoitu. Onnistuin löytämään melko vähän tietoa reitin vaatimuksista ja osittain tiedot olivat hyvin ristiriitaisia. Tarkinta informaatiota tarjosi Bergsteigen.comin artikkeli, jonka greidaukset tosin herättivät kysymyksiä. Topokuvassa sanotaan greidin olevan vaikeimmillaan 5- (millä asteikolla?) ja itse en kyllä hyvällä tahdollakaan löytänyt yhtään sellaista kohtaa ainakaan UIAA- tai Fontainebleau-asteikolla. Toivonkin nyt tässä yhteydessä pystyväni tarjoamaan hieman tarkempaa tietoa Sonnenspitzen kiipeämisestä.

Aloitimme nousemalla Hoher Gangia pitkin Seebenseelle (1657 m). A/B-greidattu via Ferrata on helppo ja ei vaadi välttämättä kiipeilyvälineitä ollenkaan. Itse emme niitä tällä osuudella käyttäneet ja eivät myöskään ketkään vastaantulleet (mukaanlukien ala-asteikäinen lapsi). Etenimme rauhallisesti ja saavuimme noin kahden ja puolen tunnin päästä 1657 m korkeudessa sijaitsevan Seebenseen rantaan.

Tästä jatkoimme kohti Coburger Hütteä (1917 m). Nousu järveltä majalle menee polkua pitkin kävellen, mutta itselleni tämä osuus oli yllättävän raskas. Ehkä vaatimaton aamupala verotti voimia. Tämä osuus vei noin kaksi tuntia. Söimme majalla ja ruoka oli tavanomaisesti yksinkertaista ja hyvää. Palvelu oli myös todella ystävällistä. Coburger Hüttellä voi myös yöpyä ja suosittelen tätä vaihtoehtoa lämpimästi, koska maja on hienolla paikalla ja sinne on mahdollista vaeltaa myös ilman kiipeilytaitoja. Majan lähettyvillä on myös useita muita kiipeilyreittejä sekä Klettergärten (kalliokiipeilyalue).

Ruokatauko piristi kummasti ja jatkoimme Coburger Hütteltä kohti Sonnenspitzen eteläharjannetta. Pilvet pyörivät huipun ympärillä välillä peittäen sen kokonaan näkyvistä. Noin tunnin päästä saavuimme eteläharjanteella kohtaan, josta varsinainen kiipeäminen alkaa. Katselimme maastoa ja totesimme, että kyllä tätä kiipeää ihan hyvin varmistamattakin. Kivikko oli ajoittain jyrkähköä, mutta otteita oli hyvin ja välillä tarjolla oli hauskaa stemmailua lyhyissä chimney-pätkissä. Hyvin pian vastaan tuli ensimmäinen ankkuri. Eteläharjanteelle on laitettu uusia laadukkaita ankkureita, joissa on asianmukaisesti kaksi liimapulttia, ketju ja klippiankkuri. Lisäksi vastaan tuli ajoittain harakanvarpaiksi nimittämiäni vanhanaikaisia ankkureita ja muutama muu vanha tai vanhan ja uuden ankkurin yhdistelmä. Ankkureita on tarpeeksi tiuhaan eteläharjanteella, että köydellä laskeutuminen sujuu ongelmitta, jos mukana on 60m köysi. Meillä oli vain 30m köysi, mutta emme olleet suunnitelleetkaan laskeutuvamme samaa reittiä. Tietysti ankkureita voi hyödyntää myös ständeinä, mutta jos on kohtalainen kiipeilytekniikka (itselläni sisällä liidaten 6b, ulkona jotain viitosen paikkeilla) pärjää tällä osuudella ilman köyttä.

Jyrkemmän osion jälkeen reitti muuttui välillä polkumaiseksi ja yllättäen tällä osuudella kaivoimme ensimmäisen kerran köyden käyttöön. Korkeintaan 30 cm leveän polun toisesta reunasta alkoi pystysuora jyrkänne ja polun eteen pullistui lyhyeltä matkalta negatiivinen kivipaasi. Dima varmisti minun liidatessani paikan ohi ja asettaessa muutaman kalliovarmistuksen matkalle. Paikka lopulta ei ollut niin vaikea kuin miltä näytti, mutta kivipaaden toiselta puolelta ei nähnyt kuinka pitkään tämä kohta jatkui.

Vähän tämän jälkeen tuli eteläharjanteen ainoa via Ferrata -pätkä. Kyseessä oli lyhyt poikkikulku, joka olisi vaatinut varmistamista ilman vaijereita. Tämä oli ainoa kohta, jossa käytimme VF-laitetta. Siten en suosittelisi ottamaan tuota lisäpainoa mukaan ollenkaan vaan poikkikulun voi ongelmitta mennä vaikka “lehmänhännällä” (slingi + lukittava sulkurengas). Nykäyksenvaimennin ei tuo lisähyötyä, kun kiipeäminen ei ole vertikaalisuuntaista.

Kiipeäminen jatkui ajoittain jyrkempinä skrämbläyksinä ja ajoittain polkumaisena kulkuna. Saavuimme hieman yllättäen Sonnenspitze Vorspitzelle (etu/esihuippu), joka on siis vuoren korkein kohta 2417 metrissä. Pilvisessä säässä ja muutenkin harjanteen peittäessä näkyvyyden emme nähneet huippua ennen kuin totesimme seisovamme sillä. Saavutimme Vorspitzen noin kello 15:40 eli olimme kiivenneet eteläharjannetta noin kaksi ja puoli tuntia. Otimme muutamia valokuvia ja lähdimme vielä kiipeämään viimeisen ohuen harjanteen varsinaiselle päähuipulle. Tämä pätkä oli kiitettävän ilmava. Tarjolla oli kuitenkin tiuhaan asteltuja harakanvarpaita ja käytimme niitä välivarmistuksina, kiiveten päähuipulle toisen varmistaessa ja toisen liidatessa tai kakkostellessa. Nousimme huippuristille 2416 m korkeuteen noin kello 16:15.

Olimme kokoajan enemmän tai vähemmän pilven sisällä, joten näköalaa ei tarjoutunut oikeastaan mihinkään suuntaan. Vesisade myös alkoi kiivetessämme huippujen välissä ja kastuimme aika nopeasti, koska emme voineet siinä vaiheessa vaihtaa varusteita. Ilmoitin Coburger Hüttelle vaeltaneelle isälleni lähtevämme laskeutumaan ja sovimme tapaavamme Seebenalmilla (1575 m). Laskeuduimme ensimmäisen pätkän koillis-itä -suuntaista harjannetta köydellä, mutta totesimme sen jälkeen, että liikumme nopeammin simulina kuin laskeutumalla 30 m köydellämme. Kallio oli muuttunut liukkaaksi sateesta, mutta tämä puoli vuoresta oli loivempaa kuin eteläpuoli ja kulku siten helpompaa. Pian vastaamme alkoi tulla erikoisia liimapultteja, joissa oli toinen klipattava puoli. Näiden ja harakanvarvas-ankkureiden avulla saatoimmekin kiivetä alas simulina käyttäen kiinteitä rakenteita välivarmistuksina.

Kiinteiden varmistusten loputtua rinne alkoi muuttua taas loivemmaksi ja reitti enemmän polkumaiseksi. Kuljimme hetken köysi välillämme, mutta totesimme pian sen olevan vain tiellä ja luovuimme köydestä sekä otimme vaellussauvat takaisin käyttöön. Vesisade taukosi välillä ja toisinaan satoi enemmän ja toisinaan vähemmän. Laskeutumisen aikana Diman selkä oli alkanut kipeytyä ja tärähtelyt eivät yhtään helpottaneet oloa. Jossain vaiheessa hänen nojatessa voimakkaasti vaellussauvaansa, sauva taittui keskeltä ja Dima kaatui selälleen rinteeseen. Kolhuja lukuunottamatta suurempia henkilövahinkoja ei tässä kärsitty, mutta sauva meni poikki ja Dima joutui jatkamaan laskeutumista yhdellä sauvalla. Lähestyessämme Seebenseetä Diman selkäkivut pahenivat ja hänen olonsa alkoi olla silminnähden tuskainen.

Seebensee Almin sulkeuduttua ja sateen takia isäni oli päättänyt lähteä laskeutumaan suorinta reittiä eli Hoher Gangia alas Almbahnin ala-asemalle, jonne hän oli jättänyt auton. Saavuimme Seebenseelle (1657 m) hitaan laskeutumisen jälkeen noin kolme tuntia huipulta lähdettyämme. Olimme suunnitelleet laskeutuvamme Seebensee-Klettersteigia, mutta Diman selkäongelman takia päätimme lähteä kävelemään tietä pitkin Almbahnin yläasemalla sijaitsevaa Ehrwalder Almia. Ilmoitin isälleni suunnitelmanmuutoksesta ja pyysin häntä selvittämään autolle päästyään voisiko hän ajaa yläasemalle, koska hissi ei ollut enää käynnissä.

Dima kärsi selkäkivusta, mutta emme voineet muuta kuin jatkaa kävelyä. Saavuimme Ehrwalder Almille (1500 m) noin puolitoista tuntia myöhemmin. Isäni soitti minulle kertoakseen päästyään ajamaan noin 150 korkeusmetriä hissin ala-asemalta, kunnes vastaan tuli suljettu portti. Hän jäi portille odottamaan auton kanssa. Puimme Ehrwalder Almilla otsavalot, koska ilta alkoi jo pimentyä tässä vaiheessa. Yläasemalta menee alas kaksi tietä: ylhäältä katsottuna hissin vasemmalla puolella päällystämätön hiekkatie ja oikealla puolella asfaltoitu Wiesenweg. Kuljimme siis tätä jälkimmäistä alas vielä noin 40 min, kunnes otsavalon loisteessa alkoivat pilkottaa punaiset valot jostain metsän keskeltä. Käveltyämme vähän matkaa saavuimme viimein portille, jonka luona isäni odotti auton kanssa. Väsyneinä, märkinä ja jalat kipeinä tämä oli hyvin tervetullut näky lähes 15 tunnin päivän päätteeksi.

Kokonaisuutena katsoen Ehwalder Sonnenspitze on paljon voimia vaativa kiipeilyreissu. Jos kulkee meidän reittejämme mihin tahansa suuntaan, ei VF-laite ole mielestäni tarpeellinen. Köyden käyttäminen riippuu siitä miten vaikeaa maastoa uskaltaa free solota. Jos aikoo laskeutua eteläharjannetta, suosittelisin siihen 60 m köyttä, jolloin laskeutuminen varmasti nopeutuu – ankkureita on tarjolla runsaasti. Reitin löytäminen eteläharjanteella on ajoittain haasteellista, joten erittäin huonolla ilmalla en suosittele Sonnenspitzelle kiipeämistä. Me kuitenkin pärjäsimme ongelmitta, vaikka kuljimme suurelta osin pilven sisällä. Harjanne ei ole selkeä yhtenäinen harjanne vaan täynnä hyvin monimuotoista kiveä, minkä vuoksi reitti ei ole täysin suoraviivainen. En ole kokenut greidien määrityksessä, mutta sanoisin kiipeämisen eteläharjanteella olevan Fontsugreidillä korkeintaan kolmosta – ei missään nimessä viitostasoa. Jotkin lähteet arvioivat eteläharjanteen UIAA I-tasolle ja paikoittain II. Koillis-itä -suuntainen harjanne on teknisesti helpompi kuin eteläharjanne. Kiipeilytaitoinen voi mielestäni pärjätä ilman köyttä koillis-itä -harjanteella etenkin jos haluaa vain kiivetä päähuipun ristille asti eikä kapean harjanteen erottamalle korkeimmalle kohdalle. Nämä ovat omaan kiipeilyyni suhteuteuttuja näkemyksiä, ja jokaisen täytyy tehdä tietenkin päätökset itse ja suhteessa omiin taitoihinsa. Reitti on monin paikoin jyrkkä ja virhearvio, liukastuminen tai kompastuminen voi johtaa kuolemaan. Huomionarvoista on se, että me liikuimme itsellemmekin poikkeuksellisen hidasta tahtia tällä reissulla. Askartelimme jossain määrin aikaa vievästi kameroiden kanssa ja toisaalta laskeutumiseen vaikuttaneet ongelmat hidastivat etenemistä merkittävästi. Reitti on siis helposti mentävissä huomattavasti nopeammin.

Minun GPS-tiedot
Diman GPS-tiedot
Diman valokuvat