Day 42: Beauty Spot

16,49 km (10.2 miles)
354.5 / 2189.8 miles
Beauty Spot Gap, NC

Even though I like my current routine breakfast of cheddar crackers, it was festive to have the motel’s small scale, but good breakfast of orange juice, toast, and waffles. The harder task was to try getting my overly stuffed food sack into my backpack. I’ve now learned to eat a lot in the cities, but smartly. Next I will try to apply this same focused restraint to grocery shopping. For the first time during my hike I had to pack my tent on the outside of my pack, because it didn’t fit inside. I didn’t know if I should laugh or cry.

As I got back to the trail on a shuttle, I was happily surprised to meet Scoop, and Puddle Jumper, who had been in the same group with me before I got sick. They were both staying in Erwin for another day, though. I was tempted to have a zero, too, because my heavy pack was oppressive. I decided to stick to my plans though, and continue hiking.

The start went surprisingly lightly, and I celebrated not collapsing under the weight of my pack. As the day got warmer hiking uphill was exhausting business, though. Somehow the relaxed feel of the hikers I met in the morning had been contagious, and as I sat on a fallen log I realized that I’m not in a hurry to get anywhere. I’m already making decent distances each day, and today’s 12 miles didn’t need to be rushed. So I took it easy. Sitting occasionally for long stretches listening to the birds singing or just the quiet.

I had a tent site near Beauty Spot Gap in my sights. As I ascended to Beauty Spot I saw The Dude with his tent and went to talk to him. I heard from him that the official site was quite full, so I decided to stay with The Dude and tent by the great view. Other people arrived with their cars to admire the sunset, but as darkness fell the fuss quieted down and all that could be heard in the night was the squeaking of an air mattress as the tent neighbor shifted in his sleep.

Vaikka pidänkin vakioaamupalakseni muodostuneista cheddar-kekseistä, oli juhlallista saada motellin pienimuotoisella, mutta hyvällä aamiaisella appelsiinimehua, paahtoleipää ja vohveleita. Tuskallisempi projekti oli yrittää saada kauhistuttaviin mittoihin paisunut ruokasäkkini reppuun. Olen nyt oppinut syömään kaupungissa runsaasti, mutta järkevästi. Seuraavaksi yritän opetella samaa fokusoitua kohtuullisuutta ruokaostoksiin. Jouduin ensimmäisen kerran sitten vaelluksen alun pakkaamaan teltan repun ulkopuolelle, koska se ei mahtunut sisään. En tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa.

Päästyäni shuttle-kyydillä takaisin polun varteen kohtasin iloiseksi yllätyksekseni Scoopin sekä ennen sairastumistani samassa porukassa kanssani pyörineen Puddle Jumperin. Molemmat olivat jäämässä kuitenkin vielä päiväksi Erwiniin. Minullakin oli kiusaus jäädä viettämään zeroa, koska painava reppuni ahdisti minua. Päätin kuitenkin pysyä suunnitelmassani ja jatkaa vaellusta.

Alkumatka meni yllättävän kevyesti ja iloitsin kun en luhistunutkaan reppuni painon alle. Päivän lämmetessä oli ylämäkeen tarpominen kuitenkin uuvuttavaa hommaa. Jotenkin muiden aamulla tapaamieni vaeltajien rentous oli tarttunut minuun ja istahtaessani kaatuneen puun rungolle tajusin, että ei tässä mihinkään ole kiire. Teen jo varsin hyvän mittaisia päivämatkoja ja tämän päivän 12 mailisen kanssa ei ole mitään hoppua. Niinpä etenin hyvin rauhallisesti. Istuen välillä pitkiä aikoja kuuntelemassa linnunlaulua tai hiljaisuutta.

Tähtäimessäni oli Beauty Spot Gapin lähellä oleva telttailualue. Noustessani Beauty Spotille näin The Duden telttoineen ja menin juttelemaan hänelle. Sain kuulla teltta-alueen olevan melko täynnä, joten päätin jäädäkin The Duden kanssa telttailemaan upean näköalan äärelle. Paikalle ilmaantui autoillaan muitakin ihmisiä ihailemaan auringonlaskua, mutta pimeän tullen hälinä hiljeni ja yöhön jäi kuulumaan vain hiljainen ilmapatjan natina telttanaapurin kääntäessä kylkeä.