Day 196: Nahmakanta Lake

25,53 km (15.9 miles)
2155.4 / 2189.8 miles
Stealth campsite, ME

Behind the tent door was revealed a sunny morning and the landscape was nothing short of breathtaking. Of course I knew that I had camped by a lake in the evening, because I went to take water, but I didn’t really have a chance to see much more than that. Between the high pine trees I saw the invitingly glittering Lower Jo-Mary Lake.

Like in the last 194 mornings, today also the first thing was to walk to the bushes nearby to empty my bladder that was filled pretty much up to my forehead. As I was standing there elegantly doing my morning pee I was looking to the lake and saw something moving. I had heard some strange noise throughout the morning, but haven’t really paid attention to it. Perhaps it was someone cruising on a motor boat. But the thing that was moving slowly towards me was no boat. The noise grew louder and after a moment the floatplane took off from the lake moving faster to my direction.

The morning was somehow so magically beautiful that I decided to enjoy the idleness for a while and go swimming. Usually I have been wearing my boxers while swimming – mostly for to be considerate towards the American hikers. Now there was no-one to be seen, I was in the most remote boondocks of Maine and then again I have already presented my family jewels to the air passengers first thing in the morning, so I decided to go skinny dipping in the old-fashioned way.

The water got deeper very gradually and I got to walk quite far before I could swim. The temperature was just perfectly refreshing, but not too cold. Having showered last time five days ago in Monson, it felt quite nice to wash myself, too.

Hiking started very briskly, but as the noon came closer and the temperature was rising closer to 30°C (around 80°F) the exhaustion begun to creep in. The weather was exceptionally warm at this time of the year and it was sucking all the energy out of me. Toro and Slim Chance passed me in the morning and we talked for a while at the Tumbledown Dick Stream.

Today I passed the side trail that goes to the boat dock which is the pickup location for the White House Landing. This is the only place where you can stay overnight and dine in 100-Mile Wilderness, but after my good performance in past two days there was no need for that.

All afternoon felt like pain. Not like real physical pain, but I was really done and hiking was sticky. Nothing felt good and I sat down every once in a while to rest. The trail was flat and the landscape beautiful as the AT followed the shore of Nahmakanta Lake, but I started to feel like I have really given my all.

I had a small break at the Wadleigh Stream lean-to and talked with Lanky, who I met there. He agreed with me that at this point one is so ready to be done with the trail. I was climbing the Nesuntabunt Mountain as the darkness fell, but I wanted to get it done and go all the way to the next water, to the Crescent Pond.

I needed rest and my speed kept getting slower and slower. Finally I stepped on an open rock slab that was sloping to the Crescent Pond. I took off my backpack and laid down on the rock. I stayed there for a while just stargazing and suddenly I saw a shooting star. Somehow I felt that it had happened just for me. Like I was completely alone in the universe.

Some canoes had been pulled up to the shore and I walked between them to find a tent spot. Nothing flat was available, but finally I chose a slightly tilted site where my tent might just fit. I would be probably sliding all night to a corner of my tent, but at least I could get some rest.

Teltan oven takaa paljastui aurinkoinen aamu ja aivan silmiä hivelevän kaunis maisema. Tiesin toki illan pimeydessä saapuneeni järven rantaan, koska olin käynyt ottamassa vettä, mutta kovin hyvää käsitystä en ollut ympäristöstäni saanut. Korkeiden mäntyjen välistä kimmelsi kutsuvana Lower Jo-Mary Lake.

Kuten jo 194 aamuna, tänäänkin kävelin ensimmäisenä lähistöllä olevaan pusikkoon tyhjentämään jotakuinkin otsaa myöten täynnä olevan rakkoni. Seistessäni siinä elegantisti aamupissalla katselin järvelle ja huomasin jotain liikettä. Olin kyllä kuullut outoa ääntä koko aamun, mutta en ollut kiinnittänyt siihen huomiota. Ehkä joku oli vain ajelemassa moottoriveneellä. Mutta pikkuhiljaa minua kohti tuleva asia ei ollut mikään vene. Ääni kasvoi kovemmaksi ja hetken kuluttua vauhdikkaammin lähenevä vesitaso irtosi järven pinnasta ja nousi lentoon.

Aamu oli jotenkin niin maagisen kaunis, että päätin nauttia joutilaisuudesta vielä hetken ja lähteä aamu-uinnille. Yleensä olen käynyt lähinnä huomaavaisuudesta amerikkalaisvaeltajia kohtaan uimassa bokserit jalassa. Nyt näkyvillä ei ollut ketään, olin jossain Mainen syrjäisimmässä ryteikössä ja toisaalta jo ensitöikseni aamulla esitellyt sukukalleuteni lentomatkustajille, joten päätin mennä perinteiselle naku-uinnille.

Ranta oli hyvin loiva, joten sain kävellä aika pitkälle ennen kuin pystyin uimaan. Vesi oli juuri sopivan virkistävää, mutta ei liian kylmää. Peseydyttyäni viimeeksi viisi päivää sitten Monsonissa oli myös pieni puhdistautuminen ihan tervetullutta.

Vaeltaminen lähti kulkemaan aamusta rivakasti, mutta keskipäivän lähentyessä ja lämpötilan kiivetessä lähemmäs kolmeakymmentä astetta minua alkoi uuvuttaa. Sää oli vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen lämmin ja se tuntui imevän energiaa. Toro ja Slim Chance ohittivat minut aamun aikana ja juttelimme pienen hetken Tumbledown Dick Streamilla.

Tänään ohitin sivupolun, jota pitkin olisi päässyt White House Landingin noutopaikkana toimivalle laiturille. Tämä on siis ainoa saatavilla oleva ruoka/yöpaikkapalvelu 100-Mile Wildernessissä, mutta hyvin sujuneiden edeltävien päivien jälkeen sille ei ollut enää tarvetta.

Koko iltapäivä tuntui olevan yhtä tuskaa. Mihinkään ei niinkään sattunut, mutta olin todella puhki ja vaellus ei vain kulkenut. Mikään ei tuntunut hyvältä ja istuin aina välillä lepäämään. Reitti oli tasaista ja maisema kaunis AT:n seuraillessa Nahmakanta Laken rantaa, mutta minulla alkoi olla todellakin jo kaikkeni antanut olo.

Pysähdyin hetkeksi Wadleigh Stream -laavulla ja keskustelin siellä kohtaamani Lankyn kanssa. Hän oli samaa mieltä kanssani, että tässä vaiheessa alkaa olla aivan kypsä siihen, että vaeltaminen loppuu pian. Pimeä alkoi tulla noustessani kohti Nesuntabunt Mountainia. Halusin päästä vielä huipun yli ja seuraavalle vedelle, Crescent Pondille.

Kaipasin lepoa ja vauhtini tuntui hidastuvan hidastumistaan. Lopulta astuin avoimelle kalliorannalle ja huomasin tulleeni Crescent Pondille. Otin repun pois selästäni ja kellahdin pitkälleni kalliolle. Jäin tuijottamaan ylläni olevia tähtiä uupuneena ja yhtäkkiä näin tähdenlennon. Jotenkin se tuntui tapahtuneen vain minua varten. Kuin olisin yksin koko universumissa.

Maalle oli vedetty muutamia kanootteja ja etsin niiden välistä teltalle sopivaa paikkaa. Mitään tasaista ei ollut tarjolla, mutta päädyin lopulta hieman kaltevaan kohtaan, johon telttani ehkä juuri ja juuri mahtuisi. Valuisin varmasti koko yön johonkin teltannurkkaan, mutta saisinpahan ainakin hetken levätä.