Day 197: Rainbow Lake

22,12 km (13.7 miles)
2171.2 / 2189.8 miles
Hurd Brook Lean-to, ME

https://youtu.be/iQfkZHdMAFI

I rolled from my stomach on to my back and decided to get up in a minute. I don’t fall asleep again lying on my back, but it allowed me to linger for a while. I was thinking about the hiking day that was waiting for me and it didn’t feel inviting. All the thru-hikers that I have talked with recently have said that they are completely ready to be done with the trail and I don’t disagree. Sure I will miss the life on the trail, but after hiking six months over the Appalachian mountains I am also very tired and need to have some actual rest.

The project for the day was about 15 miles to the last shelter of the 100-Mile Wilderness. The terrain was easy, but I knew that this day was going to be once again a hot one and that was eating away the enthusiasm. But as that already notorious proverb says: “The trail is not going to hike itself.”

I started to descend the gently sloping downhill and took a small detour to look down to the Pollywog Gorge from an outlook. Though there were trees covering the direct view all the way down from the ledge to the gorge. The day was truly getting warmer, but the Pollywog Stream that was rumbling next to the AT took the temperature down a bit. Still I took a very moderate pace, because I felt generally exhausted.

Most of the day I followed the shore of the Rainbow Lake. There was a gentle wind blowing from the lake that alleviated my weary state. I sat down by the Doughnut Stream to have a lunch and to fill up my water. I was almost done, when I heard someone coming. To my pleasant surprise it was Toro and Slim Chance, who I thought being ahead of me. However they had camped earlier yesterday and hence started behind me. We talked about the hot weather and Toro sighed with a relief when he heard that he wasn’t the only one that was sucked dry by the heat. We pondered the intake of electrolytes and its effects on stamina. I mentioned being low on food. That was when Toro offered me a bag of almonds. I told him that I would love to take it, if it was excess, but I wouldn’t take anything that he needed himself. Toro convinced me that he wouldn’t offer it, if he hadn’t have enough for himself.

I continued my hike and after a while Toro passed me. A bit later I saw him standing by the Rainbow Lake and looking for a tent spot.  We talked for a while, but then it was time for me to move on. There was still the climb to the Rainbow Ledges to be done.

The uphill was fortunately gentle and as the evening rolled in the temperature was also getting nicer. I felt refreshed and hiking was better. When I reached the Rainbow Ledges the sun was starting to set and slowly all the fall colours in the woods seemed to get more saturated. On the top there was a small opening between the trees and through it I saw straight to the Mount Katahdin. The sight made me speechless.

As the dusk was setting in I rolled on to downhill with a good pace and felt satisfied with the day. I had my small struggles with the heat, but otherwise I felt pretty fine. Before 8 pm I arrived to the Hurd Brook lean-to and put up my tent. Like always, I was reading a book while I was having my dinner and suddenly realised that my evening routines in my tent were soon at the end. After this there was only one night left on the AT.

JFRM-2017-09-1105.jpg
JFRM-2017-09-1107.jpg
JFRM-2017-09-1108.jpg
JFRM-2017-09-1109.jpg
JFRM-2017-09-1110.jpg
JFRM-2017-09-1111.jpg
JFRM-2017-09-1112.jpg
JFRM-2017-09-1113.jpg
JFRM-2017-09-1114.jpg
JFRM-2017-09-1115.jpg
JFRM-2017-09-1117.jpg
JFRM-2017-09-1118.jpg

Käännyin vatsalta selälleni ja päätin nousta kohta. En nimittäin selälläni nukahda uudestaan, mutta voin vielä hetken makoilla rauhassa. Mietin edessä olevaa vaelluspäivää ja se ei tuntunut houkuttelevalta. Kaikki läpivaeltajat, joiden kanssa olen lähipäivinä jutellut ovat sanoneet olevansa täysin kypsiä saamaan AT:n päätökseen ja allekirjoitan itsekin tämän tuntemuksen. Varmasti vaelluselämää tulee kaipaamaan, mutta puoli vuotta käveltyään Appalakkien yli on myös hyvin väsynyt ja kaipaa kunnon lepoa.

Päivän projekti oli noin 15 mailin matka 100-Mile Wildernessin viimeiselle shelterille. Maasto oli helppoa, mutta tiesin tästäkin päivästä tulevan kuuman ja se tuntui vievän vaellusintoa. Mutta kuten tuo jo surullisen tutuksi tullut lausahdus kertoo, “the trail is not going to hike itself”, AT ei vaella itse itseään.

Lähdin laskeutumaan loivaa alamäkeä ja kävin kurkistamassa näköalapaikalta Pollywog Gorgeen. Puut kuitenkin peittivät suoran näköyhteyden jyrkältä kalliokielekkeeltä alas rotkoon. Päivä alkoi todellakin lämmetä, mutta AT:n vieressä kohiseva Pollywog Stream onneksi viilensi hieman. Kuljin kuitenkin hyvin maltillista vauhtia, koska oloni tuntui yleisestiottaen uupuneelta.

Suuren osan päivästä kuljin Rainbow Laken rantaviivaa seuraillen. Järveltä tuli kevyttä tuulta, joka helpotti oloa huomattavasti. Istuin Doughnut Streamin varteen lounastauolle ja täyttämään vesivarastojani. Olin melkein valmis, kun kuulin jonkun olevan tulossa. Iloisena yllätyksenä tulija osoittautui Toroksi, jonka olin ajatellut olevan edelläni. Hän oli kuitenkin leiriytynyt eilen jo aiemmin ja siten aloittanut kauempaa kuin minä. Keskustelimme kuumasta säästä ja Toro huokaisi helpotuksesta kuullessaan, ettei ollut ainoa, josta lämpö oli imenyt mehut. Mietimme elektrolyyttien saannin vaikutusta jaksamiseen ja valittelin eväideni vähyyttä. Silloin Toro tarjosi minulle yhtä mantelipusseistaan. Sanoin ottavani sen mielelläni, jos se oli hänelle ylimääräinen, mutta en haluaisi ottaa mitään mitä hän tarvitsisi itse. Toro vakuutteli, ettei olisi tarjonnut, jos hänellä ei olisi riittävästi.

Jatkoin matkaani ja jonkin ajan kuluttua Toro tuli ohitseni. Hetkeä myöhemmin näin hänet Rainbow Laken rannalla, josta hän katseli telttapaikkaa. Juttelimme vielä hetken ja sitten minun oli aika lähteä eteenpäin. Edessä oli vielä nousu Rainbow Ledgesille.

Ylämäki oli onneksi loiva ja illan viileneminen auttoi etenemistä selvästi. Olin virkeämpi ja vaeltaminen tuntui paremmalta. Tullessani Rainbow Ledgesille alkoi aurinko laskea ja pikku hiljaa ruskan sävyihin hakeutuvassa metsässä kaikki värit tuntuivat korostuvan. Kallion päällä oli puissa pieni aukko ja näin suoraan edessäni seisovan massiivisen Mount Katahdinin. Näky veti hyvin hiljaiseksi.

Hämärän tullessa kuljin hyvällä vauhdilla alamäkeen ja olin tyytyväinen päivän kulkuun. Olin saanut hieman tuskailla kuumuuden kanssa, mutta tunsin oloni muuten varsin hyväksi. Saavuin ennen kahdeksaa Hurd Brook -laavulle ja pystytin telttani. Luin tapani mukaan iltaruuan äärellä kirjaa ja samalla tuli mieleeni, että nämä illat teltassa alkavat olla ohi. Tämän jälkeen olisi enää yksi yö AT:lla.

Map

Total Time: 10:08:33

Leave a comment

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.