Day 191: Zero in Monson

0 km (0 miles)
2075.3 / 2189.8 miles
Shaw’s Hiker Hostel, Monson, ME

https://youtu.be/yiGXMBw3Mh4

The last zero day, the last resupply and ahead of me was the last leg of the AT. I wasn’t completly thrilled by the food options that I Monson was offering, because there wasn’t very good selection of cold foods.

In the morning I talked with Poet and Hippy Chick, the owners of the Shaw’s Hiker Hostel. When they learned that I was from Finland, they told me that the Monson Historical Society has a museum with artefacts of Finnish immigrants.

I went to see the museum that was actually in the same building with the AT Visitor Center. At the doorway there were Finnish and Swedish flags flying. And indeed their collection had Finnish artefacts from 19th century: a traditional costume, a pair of shoes made of birch bark and a bible. I was leafing through the bible with the permit from the museum guide. Although the language was completely different from modern Finnish, it felt touching to suddlenly see a text written in my own language in this tiny village in Maine.

Me, Mojo and his friend Kate had made plans to have lunch together at the Lakeshore House. It seemed like most of my friends were staying there and at this point of my hike it felt really strange that I didn’t know anyone staying at Shaw’s. Though most of the people there seemed to be weekenders. The Lakeshore House served the absolutely best food in Monson and the place was all in all cozy. After the lunch we went outside to enjoy the view over the Lake Hebron and realised that this was possibly the last time together. Mojo and Kate were staying one more day in Monson and they were planning much slower pace for the last 100 miles than I. It felt weird to say goodbye. For last six months I could count on that my friends would always appear behind some bend in the trail.

The last 100 miles of the AT was waiting for me and north from Monson would start so called 100 Mile Wilderness, that is the most remote part of the whole AT. I had to plan my resupply so that I could get across that section. Usually I have been carrying 3-4 days of food (meaning 4-5 hiking days) and in some rare instances 5 days of food. Now I was calculating that I could do the 100 Mile Wilderness with 6 days of food. There was also an option to order a food drop to the middle of the 100 Mile Wilderness. In Monson there are a couple companies that do business by bringing the food that hiker has delivered them at a certain time to a certain place (usually to Jo-Mary Road). Shaw’s organises food drops and thus getting one would have been convenient. Still I was feeling stressful about having to be somewhere on a schedule. If I have learned anything during the last six months, at least that you can’t always predict your hiking speed. Hence I decided that I would have less stress from being hungry than from scheduling a food drop.

One of the mandatory errands was the visit to the AT Visitor Center. The northern terminus of the AT, Mount Katahdin, is in the Baxter State Park that has a limited capacity for thru-hikers. That’s why the ATC and the Baxter State Park wish that the hikers would pre-register in Monson. This means once again a vague guess about when I might be done with the 100 Mile Wilderness, but on the other hand the calendar helps to see how full the thru-hiker campsite might be. The day when I was planning to hit the Baxter was still looking good. The pre-registration is no guarantee for a spot, but the lady at the Visitor Center gave very specific instructions about the other options for the last night.

In addition to the maps, the AT Visitor Center has also a 3D model of the Mount Katahdin with all the hiking trails painted on it. I had planned to take the AT up and down the mountain, but now I realised that there were many interesting alternative routes for the descent. I discussed this with with the employee and she recommended – after hearing about my mountaineering experience – the Knife’s Edge. On the good weather it was supposed to be a very scenic route that was following the summit ridge. The Knife’s Edge would take me to the other side of the mountain where there is a campground and thus a possibility to hitch a ride to Millinocket.

The plan was now to hike through the 100 Mile Wilderness in six days and in the morning of the seventh day arrive to the Baxter State Park and camp there. After that the only thing to do anymore was to climb up the Mount Katahdin, which would allow me to join the fine company of the few that have thru-hiked the Appalachian Trail.

JFRM-2017-09-0967.jpg
JFRM-2017-09-0969-Pano.jpg
JFRM-2017-09-0974.jpg
JFRM-2017-09-0975.jpg
JFRM-2017-09-0976.jpg
JFRM-2017-09-0984.jpg
JFRM-2017-09-0977.jpg
JFRM-2017-09-0978.jpg
JFRM-2017-09-0985.jpg

Viimeinen lepopäivä, viimeinen ruokatäydennys ja edessä AT:n viimeinen etappi. En ollut aivan ihastunut Monsonista löytämälleni ruokatarjonnalle, koska kylmiä ruokia syövälle ei ollut kovin hyviä vaihtoehtoja. 

Keskustelin aamulla Shaw’s Hiker Hostellin omistajien, Poetin ja Hippy Chickin, kanssa. Kuullessaan minun olevan suomalainen he kertoivat, että Monsonissa on paikallisen historiaseuran museo, jossa on suomalaisten immigranttien esineistöä.

Kävin vierailemassa museossa, joka on itseasiassa samassa rakennuksessa kuin AT Visitor Center. Museon ovella liehuivat Suomen ja Ruotsin liput. Kokoelmassa todellakin oli 1800-luvun suomalaisia esineitä kuten kansanpuku, tuohivirsut ja raamattu. Selailin museoesittelijän luvalla raamattua ja vaikka sen kieli olikin aivan erilaista kuin nykysuomi niin tuntui jollain tapaa liikuttavalta kohdata näin yllättäen äidinkielistä tekstiä jossain Mainen pikkukylässä keskellä ei mitään.

Olin sopinut päivällä tapaavani Mojon ja hänen ystävänsa Katen lounaan merkeissä Lakeshore Housessa. Itseasiassa vaikutti, että suurin osa ystävistäni yöpyi täällä ja tässä vaiheessa reissua tuntui todella oudolta, kun en tuntenut yhtään ketään Shaw’silla. Tosin siellä asujista suuri osa vaikutti olevan viikonloppuvaeltajia. Lakeshore Housessa oli ehdottomasti Monsonin paras ruokatarjonta ja paikka vaikutti muutenkin viihtyisältä. Syötyämme ihailimme hetken maisemaa Lake Hebronin rannalla ja tajusimme, että tämä oli mahdollisesti viimeinen kerta kun tapaisimme. Mojo ja Kate aikoivat viipyä Monsonissa päivän pidemäpään kuin minä ja heidän suunnitelmissaan oli edetä viimeinen sata mailia huomattavasti hitaammin kuin minulla. Tuntui oudolta hyvästellä. Puoli vuotta oli jo voinut luottaa, että tutut ihmiset aina välillä ilmestyisivät jostain polun mutkan takaa.

Edessäni olisi siis AT:n viimeiset reilu sata mailia ja Monsonista pohjoiseen alkaisi niin sanottu 100 Mile Wilderness, sadan mailin erämaa, joka on koko AT:n syrjäisin alue. Ruokatäydennys piti siis suunnitella niin, että tuon sadan mailin etapin onnistuisi ylittämään. Yleensä olen pyrkinyt kantamaan 3-4 päivän ruuat (mikä tarkoittaa 4-5 vaelluspäivää) ja joskus harvoin viiden päivän ruuat. Nyt laskin, että voisin selvitä 100 Mile Wildernessin yli kuuden päivän ruuilla. Optiona olisi ollut tilata food drop, ruokalähetys, keskelle 100 Mile Wildernessiä. Monsonissa on pari toimijaa, jotka maksusta tuovat vaeltajan itse hankkimat ruuat hänelle sovittuna aikana sovittuun paikkaan (yleensä Jo-Mary Roadille). Shaw’s myös järjestää food dropeja, joten organisointi olisi ollut helppoa. Kuitenkin minusta tuntui stressaavalta ajatus, että minun pitäisi olla tietyssä paikassa tietyllä kellonlyömällä. Jos olen jotain oppinut viimeisen puolen vuoden aikana niin ainakin sen, että vaellusvauhtiaan ei aina pysty ennakoimaan. Niinpä päätin, että olisin vähemmän stressaantunut nälästä kuin food dropin ajoittamisesta.

Päivän pakollisiin kuvioihin kuului myös käynti AT Visitor Centerissä. AT:n pohjoinen päätepiste, Mount Katahdin, sijaitsee Baxter State Parkissa, jossa on rajallinen yöpymisresurssi läpivaeltajille. Siksi ATC ja Baxter State Park toivovat, että vaeltajat ennakkorekisteröityisivät Monsonissa. Tietysti tämä tarkoitti taas epämääräistä arvausta siitä milloin olisi kulkenut 100 Mile Wildernessin läpi, mutta toisaalta kalenterista saattoi katsoa miten täyttä läpivaeltajien teltta-alueella olisi. Minun suunnittelemalleni päivälle oli vielä hyvin tilaa. Ennakkorekisteröityminen ei takaisi paikkaa, mutta AT Visitor Centerin työntekijä opasti hyvin selkeästi myös muista vaihtoehdoista viimeistä yötä varten.

AT Visitor Centerissä on karttojen lisäksi hyvä kolmiulotteinen pienoismalli Mount Katahdinista, johon on piirretty vuorella kulkevat vaellusreitit. Olin suunnitellut meneväni AT:a ylös ja samaa reittiä alas, mutta nyt tajusinkin, että Katahdinilta olisi myös monta kiinnostavaa vaihtoehtoista reittiä alas. Keskustelin työntekijän kanssa ja hän suositteli – kuultuaan vuorikiipeilykokemuksestani – Knife’s Edgeä. Se olisi kuulemma hyvällä säällä todella näyttävä reitti pitkin terävää huippuharjannetta. Knife’s Edgeä pitkin pääsisi laskeutumaan vuoren toiselle puolelle, jossa olevalta leirintäalueelta voisi sitten yrittää liftata Millinocketiin.

Suunnitelmana on nyt siis vaeltaa kuuden päivän aikana 100 Mile Wildernessin läpi ja saapua seitsemännen päivän aamuna Baxter State Parkiin majoittuakseni sinne. Sen jälkeen edessä olisi enää nousu Mount Katahdinin huipulle, jonka myötä liittyisin Appalachian Trailin läpivaeltaneiden harvalukuiseen joukkoon.

Day 190: Monson

18,70 km (11.6 miles)
2075.3 / 2189.8 miles
Shaw’s Hiker Hostel, Monson, ME

https://youtu.be/cLr3F4SVkiI

While I was taking my first steps in the sunny morning I met a small brown mouse on the AT. Instead of running away it just froze and waited me to go away.

Quite soon I arrived to the West Branch of Piscataquis River that had been in my mind yesterday. And indeed there was my first fording to do. Yes, I had forded a few streams after heavy rains in Virginia (near Wood’s Hole, McAfee Knob and Waynesboro), but those were exceptional conditions. This river was too wide and deep to cross using rocks at any weather. There was a rope pulled across the river that one can use for support, but I thought that my hiking poles were far more useful. When not using the rope, it’s still usually a reliable indicator of a good place to cross.

So I changed to Crocs, attached my hiking boots to my backpack and opened the hip belt and the chest strap. It’s possible to drown even to a shallow river. When everything in your backpack sucks in the water and thus gets heavier, once you have fallen you might not be able to get up. That’s why it’s important that all the straps are open, that in a case of a fall you can get rid of your backpack as fast as possible. With my stubby legs the water was up to my knees. The current was pushing me a bit, but didn’t make fording too difficult and the rocks weren’t too slippery. When I got to the other side I dried my feet and put on my socks and shoes. I saw that some absent-minded hiker had left their shoes on the shore. I left them there, because I presumed that this hiker was south bounding.

The AT followed the river and as the terrain was easy my hiking went also briskly. When I came to the East Branch of Piscataquis River there was once again some fording to do. However there had formed a dam of sticks and branches right where I should be crossing the river. And it looked like it might just hold the weight of a human (of my size). I decided to take the risk and try it. I started to balance along the dam using my poles to take off some of my weight. Momentarily I felt like the dam would break underneath me, but taking every step very carefully I succeeded to inch myself to the other side. My shoes got wet from the outside, but not from the inside. Also while I was crossing the river it had started to rain, but it remained as a light drizzle.

After crossing a road I found a pleasant surprise from the woods: trail magic! Someone had left a cooler full of soda cans and I grabbed one to go. I hiked on for a while and then sat down for my lunch break and drank the coke.

I had two options of how to get to Monson. I could either take a two mile side trail from the AT and walk all the way to the village or hike along the AT for three more miles and call a ride from a road crossing. Because there was time and I was in no hurry, I decided to hike further and have those three miles done.

In spite of the relatively easy terrain my speed started to decrease towards the afternoon. Anyway it was still light when I arrived to the ME 15 and called my hostel for a shuttle ride. The person from Shaw’s Hiker Hostel promised to come in 15 minutes and I sat down on a rock to wait. An elderly couple on the parking lot was reading a sign telling about the AT and giving me a suspicious look – if not a disgusted one. Perhaps thru-hiking sounded more glamorous on the sign than what it looked (or smelled) in the reality.

After my ride arrived I got to settle in to my room in Monson. The dining options in this tiny village were pretty limited and I ended up going to Spring Creek BBQ. I had a combination of two strangely named American classics: grilled cheese (which is actually a sandwich, the grilled cheese inside it) and chili (which is much more than just chili). I don’t know if was as relaxed as usually when I came into a town. Maybe I was in my mind already so focused to the last 100 miles of the AT, that it was difficult to switch myself to off-mode. Also I have seen quite a few small towns during the last six months that really start to feel ready to just stop moving.

JFRM-2017-09-0950.jpg
JFRM-2017-09-0952.jpg
JFRM-2017-09-0954.jpg
JFRM-2017-09-0956.jpg
JFRM-2017-09-0957.jpg
JFRM-2017-09-0959.jpg
JFRM-2017-09-0960.jpg
JFRM-2017-09-0961.jpg
JFRM-2017-09-0962-Pano.jpg
JFRM-2017-09-0965.jpg

Ottaessani ensimmäisiä askeleita aurinkoisessa aamussa tuli minua AT:lla vastaan pieni ruskea hiiri. Pakenemisen sijaan se jähmettyi paikalleen ja odotti, että poistuisin.

Saavuin varsin pian eilen mielessäni olleelle West Branch of Piscataquis Riverille. Ja todellakin edessä oli ensimmäinen joen yli kahlaaminen. Olin toki kahlannut muutaman joen yli kovien sateiden jälkeen Virginiassa (lähellä Wood’s Holea, McAfee Knobia ja Waynesboroa), mutta ne olivat poikkeustilanteita. Tämä joki oli selvästi leveydeltään ja syvyydeltään sellainen, että kuivallakaan säällä ei kiviä pitkin ylittäminen onnistuisi. Joen yli oli viritetty köysi, josta voisi ottaa tukea, mutta vaellussauvat olivat mielestäni huomattavasti hyöyllisemmät. Vaikka köyttä ei käyttäisikään, on se kuitenkin yleensä luotettava indikaattori hyvästä ylityskohdasta.

Vaihdoin siis Crocsit jalkaan, kiinnitin kengät reppuun sekä avasin lantio- ja rintavyön. Matalaankin jokeen voi hukkua kaatuessaan, kun repun sisältö kastuessaan saa lisäpainoa eikä sen kanssa enää pääse pystyyn. Siksi kaikkien remmien on tärkeää olla auki, että repun saa nopeasti pois selästään, jos kaatuu jokeen. Vettä oli minun lyhyillä jaloillani hieman yli polven. Virtaus työnsi vähän, mutta ei vaikeuttanut etenemistä liikaa eikä pohja ollut hirveän liukas. Toiselle puolelle päästyäni kuivasin jalat ja puin sukat sekä kengät takaisin. Huomasin jonkun hajamielisen ylittäjän jättäneen kenkänsä joen rantaan, mutta annoin niiden jäädä siihen, koska tämä vaeltaja oli luultavammin mennyt vastakkaiseen suuntaan.

AT seuraili jokivartta ja maaston ollessa helppokulkuista myös vaellukseni eteni rivakasti. Saapuessani East Branch of Piscataquis Riverille oli tarjolla taas kahlaamista. Ylityspaikan lähelle oli kuitenkin muodostunut risupato, joka näytti mahdollisesti saattavan kestää kokoiseni ihmisen painon. Päätin ottaa riskin ja kokeilla. Lähdin tasapainoilemaan patoa pitkin keventäen askellustani vaellussauvojen avulla. Hetkittäin pato tuntui hajoavan allani, mutta varovasti edeten onnistuin hivuttautumaan pikkuhiljaa toiselle puolelle. Kenkäni kastuivat ulkopuolelta, mutta vesi ei tullut läpi asti. Lisäksi ylittäessäni oli alkanut tihkuttaa vettä, mutta sade ei yltynyt kovemmaksi.

Erään tien ylitettyäni löytyi metsästä iloinen yllätys: trail magicia! Joku oli jättänyt kylmälaukun täynnä limpparitölkkejä ja nappasin sieltä yhden mukaani. Jatkoin vielä jonkin matkaa ennen kuin pidin lounastauon ja samalla join mukaani ottamani cokiksen.

Minulla oli kaksi vaihtoehtoista reittiä Monsoniin. Voisin joko kävellä AT:lta vajaat kaksi mailia sivupolkua suoraan kylään tai voisin jatkaa AT:ta pitkin noin kolme mailia pidemmälle ja soittaa kyydin tienristeyksestä. Koska aikaa oli ja minulla ei ollut kiire, päätin vaeltaa pidemmälle, jolloin nuokin kolme mailia olisivat sitten jo tehty.

Suhteellisen helposta maastosta huolimatta vauhtini alkoi iltapäivää kohden hiipua. Saavuin kuitenkin vielä valoisan aikaan ME 15 -tielle ja soitin yöpaikkaani shuttle-kyytiä varten. Shaw’s Hiker Hostellista luvattiin tulla hakemaan noin vartin päästä ja istuin kivelle odottamaan. Parkkipaikalla ollut vanhempi pariskunta luki kiinnostuneena AT:a esittelevää kylttiä ja katseli minua epäluuloisesti – ellei jopa inhoten. Ehkä läpivaeltaminen kuulosti kyltissä jotenkin glamourikkaammalta kuin miltä todellisuus näytti (tai haisi).

Kyytini saavuttua pääsin asettumaan huoneeseeni Monsonissa. Pikkuisen kylän ruokavaihtoehdot olivat rajalliset, joten lähdin katsomaan illallismahdollisuuksia Spring Creek BBQ:sta. Päädyin yhdistämään kaksi oudosti nimettyä amerikkalaista klassikkoa: grilled cheese (joka on siis oikeastaan leipä, grillattua juustoa siellä välissä) ja chili (jossa on kaikkea muutakin kuin chiliä). En tiedä olinko niin rentoutunut kuin yleensä kaupunkiin saapuessani. Ehkä mielessäni olin jo niin keskittynyt AT:n viimeiseen sataan mailiin, että lepovaihdetta oli vaikea saada päälle. Lisäksi olen viimeisen puolen vuoden aikana ehtinyt nähdä aika monta pikkukylää ja alan olla henkisesti jo valmis oikeasti pysähtymään jonnekin.

Map

Total time: 08:26:54

Day 189: Moxie Bald Mountain

26,53 km (16.5 miles)
2062.9 / 2189.8 miles
Marble Brook, ME

https://youtu.be/plz-FwkyLB4

After filling up my water at the lean-to I started to climb towards the Pleasant Pond Mountain through the misty morning. My goal was to traverse this and the next summit, the Moxie Bald Mountain, today in order to have relatively flat terrain tomorrow on my way to Monson. Also I wanted to get done as much as possible of the remaining 31 miles today.

As I reached the summit of the Pleasant Pond Mountain I was completely inside the mist and quite convinced that the rain in the forecast was really about to fall. The day didn’t seem like the perfect one for any big miles.

When descending towards the Moxie Pond I saw small cracks appearing to the clouds and slowly the blue skies unshrouded timidly and let some light through. The river to be forded (according the guide book) near Moxie Pond was peaceful and I was able to easily hop across using the rocks. The easy terrain and the fading clouds got me to better mood.

I decided to have a lunch break at the Bald Mountain Brook that is right before the Moxie Bald Mountain. I got to fill up my water and next to the brook there was a fire pit for the lean-to nearby and thus good places to sit. As I was devouring my cold oatmeal, a familiar looking woman appeared from the other side of the brook. Mother Nature had caught me up and she sat down with me. She told that her ankle was still hurting and that’s why she was trying to do smaller mileages. She was planning to stay the night at the lean-to, but I was sticking to my own plan and continued up the mountain.

I might have mentioned that for some incomprehensible reason I find all kinds of tunnels and bridges enjoyable. And on the uphill there was indeed one interesting rock formation. If not really a tunnel, but still the trail went between large boulders and beneath a mushroom-like rock formation. On the top of a high rock pillar there was sitting a big slab just like a cap. Between the boulders there were some inviting corridors – just wide enough to squeeze through – but I decided not to push myself between the rock and the hard place right now.

A bit before reaching the summit of Moxie Bald Mountain I first heard a strange sound and then I saw something moving in the forest. I remembered that Kickstand had told me that he saw a grouse somewhere near the state line of New Hampshire and Maine, but now there was one strutting quite close to me right next to the trail.  The bird looked like a female wood grouse, we call it “koppelo”, but it had to be some other grouse hen, because there are no wood grouse in US.

When I was getting closer to the summit of the Moxie Bald Mountain, the beautiful landscape started to open up behind my back. The sun was shining low and from the bald I could see really far, because the scrubby trees didn’t obstruct the view. Especially in Maine I have seen a lot of wind turbines and there they were once again: in the horizon stood the white wind turbines silently using the source of renewable energy.

As the sun was setting, I also took the route downhill. I reached the Moxie Bald Mountain lean-to when the darkness fell. There were several tents near the lean-to, but I still felt energetic and willing to do some miles and hence put the head torch on and continued my hike.

I was tempted by the idea of reaching the West Branch Piscataquis River, because it should be forded according to my guide book. It would allow me to ford the river first thing in the morning and after that to put my shoes on, which would save some time. But it was five miles away and I wasn’t convinced that I could get so far.

The terrain was flat and mostly fast to hike. I was listening to music and marched on rapidly in the dark forest. At some point the trail turned to a wet puddle with rocks and I had to keep balancing not to get my feet wet. I was getting tired and after a few times slipping to the water my mental state had gone from medium raw to well done. I wasn’t up to focus on the balance act, even though my shoes had kept my feet dry.

I started to look for a possible campsite, but I wanted to get close enough for a water source. Near the Marble Brook I suddenly saw an opening in the woods large enough for one tent. It didn’t take me too long to decide if I wanted to hike the remaining 0.5 miles to the Piscataquis River. There were no promise of a tent site there, meaning that the bad case scenario was that the river would be too dangerous to ford in dark and I would have to return here. So after more than 18 miles I called it a day and put up my tent. I felt tired, but content with my accomplishment. Tomorrow there would be about ten miles to Monson and I would get to have my last zero day in the last village of the AT.

JFRM-2017-09-0925.jpg
JFRM-2017-09-0926.jpg
JFRM-2017-09-0927.jpg
JFRM-2017-09-0928.jpg
JFRM-2017-09-0929.jpg
JFRM-2017-09-0930.jpg
JFRM-2017-09-0931.jpg
JFRM-2017-09-0932.jpg
JFRM-2017-09-0933-Pano.jpg
JFRM-2017-09-0937.jpg
JFRM-2017-09-0939.jpg
JFRM-2017-09-0940-Pano.jpg
JFRM-2017-09-0947.jpg
JFRM-2017-09-0948.jpg
JFRM-2017-09-0949.jpg

Täytettyäni vesivarastoni laavulla lähdin nousemaan usvaisessa aamussa kohti Pleasant Pond Mountaina. Tavoitteenani oli päästä tämän ja sitä seuraavan Moxie Bald Mountainin yli, jotta huomenna jäljellä oleva matka Monsoniin olisi tasaisempaa maastoa. Lisäksi halusin taittaa jäljellä olevasta 31 mailin matkasta mahdollisimman paljon tänään.

Tullessani Pleasant Pond Mountainin huipulle olin täysin usvapilven sisällä ja olin melko vakuuttunut sääennusteen iltapäiväksi lupaamasta sateesta. Päivä ei vaikuttanut aivan ihanteelliselle isoja maileja ajatellen.

Laskeutuessani kohti Moxie Pondia pilvipeitteeseen alkoi kuitenkin ilmestyä rakoja ja pikkuhiljaa sininen taivas näyttäytyi arasti laskien valoa läpi. Moxie Pondilla opaskirjassa kahlattavaksi merkattu joki oli rauhallinen ja saatoin loikkia helposti yli kiviä pitkin. Helppo maasto ja pilvien väistyminen sai minut hyvälle tuulelle.

Päätin pitää lounastauon juuri ennen Moxie Bald Mountainia olevalla Bald Mountain Brookilla. Sain samalla otettua vettä ja joen varrella oli läheisen laavun tulentekopaikka ja siten hyviä istumapaikkoja. Syödessäni kylmää puuroani ilmestyi joen toiselta puolelta tutun näköinen nainen. Mother Nature oli saavuttanut minut ja istui seuraani. Hän kertoi nilkkansa olevan yhä kipeä ja pysyttelevänsä siksi pienehköissä mailimäärissä. Hän aikoi jäädä yöksi laavulle, mutta minä jatkoin suunnitelmani mukaisesti ylös vuorenrinnettä.

Olen ehkä maininnut ilahtuvani jostain käsittämättömästä syystä kaikenlaisista tunneleista ja silloista. Ja ylämäestä löytyikin eräs mielenkiintoinen kivimuodostelma. Jos ei nyt aivan tunnelia, mutta pääsin kulkemaan kivenlohkareiden välistä suuren sienimäisen kivimuodostelman alle. Korkean kivipaaden päälle oli jäänyt suuri tasainen kivilaatta kuin hatuksi päälle. Kivien välissä olisi ollut houkuttelevia juuri ja juuri ihmisen mentäviä koloja, mutta en jäänyt kuitenkaan kokeilemaan niihin tunkeutumisen mahdollisuutta.

Hieman ennen Moxie Bald Mountainin huippua kuulin ensin erikoisen äänen ja sitten näin jotain liikkuvan metsässä. Muistin Kickstandin maininneen nähneensä jonkinlaisen metsäkanan New Hampshiren ja Mainen rajamailla, mutta nyt sellainen tepasteli aivan lähelläni polun vieressä. Lintu näytti rouvametsolta, siis koppelolta, mutta oli ilmeisesti jokin muu naaraspuolinen metsäkana, koska metsoja ei ole Yhdysvalloissa.

Saapuessani Moxie Bald Mountainin laelle alkoi kaunis näköala pikkuhiljaa avautua selkäni takana. Aurinko paistoi matalalta ja nimensä mukaisesti baldin (kaljun) vuoren päältä näki helposti kauas, kun korkeintaan kitukasvuisen kokoiset puut eivät olleet esteenä. Erityisesti Mainessa olen nähnyt paljon tuulivoimaloita ja nytkin taivaanrannassa valkoinen tuulivoimalapuisto tahkoi hiljaisena uusiutuvaa energiaa.

Auringon laskiessa laskeuduin minäkin vuorelta ja pimeä tuli juuri saavuttaessani vuoren juurella olevan Moxie Bald Mountain -laavun. Näin useamman teltan laavun luona, mutta minulla oli vielä hyvin energiaa sekä haluja saada maileja, joten vedin otsalampun päähän ja jatkoin matkaa.

Minua houkutteli mahdollisuus päästä West Branch Piscataquis Riverin varrelle, koska tämä oli merkattu opaskirjaan kahlattavaksi. Silloin voisin aamulla kahlata joen ja vasta sen jälkeen pukea kengät jalkaan säästäen näin hieman aikaa. Matkaa oli kuitenkin yli viisi mailia, joten en ollut aivan vakuuttunut jaksaisinko niin pitkälle.

Maasto oli tasaista ja suurelta osaa nopeakulkuista. Kuuntelin musiikkia ja marssin menemään vauhdikkaasti pimeässä metsässä. Jossain vaiheessa polku alkoi kuitenkin muuttua vetiseksi kivikoksi, jossa piti tasapainoilla ettei kastelisi jalkojaan. Muutaman kerran väsyneenä jalkani lipsahdettua veteen aloin olla henkisesti jo aika kypsä. En oikein jaksanut enää keskittyä kivillä keikkumiseen, vaikka kengät kyllä onneksi pitivät jalat yhä hyvin kuivina.

Aloin katsella mahdollisia telttapaikkoja, mutta halusin myös päästä jonnekin suhteellisen lähelle vedenottopaikkaa. Lähellä Marble Brookia näin yllättäen metsässä yhden teltan kokoisen avoimen läntin. En jäänyt kovin pitkäksi aikaa miettimään kävelisinkö vielä jäljellä olevan puoli mailia Piscataquis Riverille. Mitään takeita telttapaikan löytämisestä sieltä ei nimittäin ollut, joten pahimmassa tilanteessa pimeässä kahlaaminen olisi liian vaarallista ja joutuisin palaamaan tänne. Niinpä totesin reilun 18 mailin päivän olevan pulkassa ja pystytin telttani. Olo oli väsynyt, mutta kuitenkin tyytyväinen päivän suoritukseen. Huomenna olisi jäljellä kymmenisen mailia Monsoniin ja pääsisin viettämään viimeistä lepopäivääni AT:n viimeisessä kylässä.

Map

Total time: 12:20:42

Day 188: Kennebec River

23,33 km (14.5 miles)
2044.3 / 2189.8 miles
Pleasant Pond Lean-to, ME

https://youtu.be/TmJhvlJuw6o

I had prepared mentally for a full day of hiking in the rain. And it did rain all night, but in the morning the rain ended. I woke up after 5 am and around seven I was ready to go. I didn’t get to sleep very long, but I wanted to be sure that I would reach the Kennebec River in time.

I kept on rolling steadily that flat and mainly well maintained trail that had been laid under my feet. I noticed that first time in a looong while I got my 4 km / hour (2,5 miles / hour) pace on and I was feeling content. I had almost lost my belief in that I could actually do any long days anymore or keep a good hiking pace.

The rain started falling before noon, but it was intermittent and light. Still I decided to have my umbrella attached to my backpack, because it also offered some cover from the water dipping down from the trees.

When I arrived to the Pierce Pond it started to rain more heavily and the terrain changed to more challenging. Not like there was any big changes in elevation, but the trail was rocky and the wet rocks were of course slippery. I noticed that I was a bit annoyed by this, because I already got used to the easy terrain.

I reached the west bank of the Kennebec River somewhere around noon. Back in the days the AT hikers used to ford across the wide river. But in upstream there are several hydroplants, that release water every now and then and the level of water might change rapidly. In 1985 a hiker who was crossing the river, Alice Ference, got drowned and the ATC decided that they should start the Kennebec River Ferry Service for the hikers. Since then the ATC had hired a ferryman who takes hikers across the river during the season. The service is free for all AT hikers. The ferry schedules can be found from the internet (check the previous link), guide books and from multiple posters on the AT when getting closer to the river. To make sure that the puritists wouldn’t refuse using the ferry, the ATC has made it an official part of the Appalachian Trail: on the bottom of the canoe there is that well known AT trail sign, a white blaze.

As I arrived to the river I saw the canoe on the other side. I waved my hand to the ferryman and soon he saw me and started to paddle to my side. When he reached me the ferryman Greg Caruso from Maine Guide Service had me sign a release form, where I agreed taking the ferry with my own risk and to understand that the ATC is not responsible on any harm that might happen to me or my belongings. Then I put on the mandatory life jacket, we hauled my backpack into the canoe and hopped in. Me to the prow and ferryman Caruso to the stern. Together we started to paddle across the Kennebec and I enjoyed enormously of that short boat trip. On the other side I thanked Caruso for the ride and continued my travel with the usual manner, on my two feet.

Right north from Kennebec is a teeny weeny town of Caratunk. Only about 100 m (300 ft) from the AT is the Caratunk House B&B, where I had planned to visit. This hostel has a resupply store and I was thinking it might offer some variation to my lunch. The resupply store turned out to be an exceptionally good one and I grabbed a big bun, chocolate and two cans of Pepsi to have at the veranda. While at it I was also allowed to use the wifi and to charge my phone and powerbank, which made my visit quite sublime. To my surprise I also met 77 and Mother Nature at the hostel. 77 was just passing through like me, but Mother Nature was staying the night, because she had hurt her ankle. Other hikers kept on coming as a steady current, because most wanted to get out of the rain.

I did stick to my plan and continued my hike, because I wanted to get far enough to reach Monson in two days. 77 had similar plans, but he left a bit later than me.

The next shelter was still 10 km (6,2 miles) away, but the recent boost of calories gave me also and extra push for hiking. About 3 km (2 miles) before the shelter I sat down to have a break and 77 passed me. Soon after he was gone I got up and moved on.

When I stepped on a bog bridge that the rain had made slippery, the thing happened that I had been trying to avoid all day. My foot slipped from the slimy wood and I flew lickety-split on my stomach and landed on the bog bridge. My hand hit a rock. One of my hiking boots sunk between the boards of the bog bridge and got stuck. I was laying on my stomach and couldn’t move. The weight of my backpack compressed my body against the bog bridge, my foot was stuck, the only thing that my left hand reached was soft mud and the right hand had that rock nearby, but my hand was aching. I wasn’t able to release my foot. The situation was at the same time very absurd and slightly concerning. I tried to push myself up with the aching hand, but I couldn’t get enough force to move my upper body with the backpack’s weight on it. I tried to get my foot unstuck, but it didn’t move a bit. After a while trying different things I was somehow able to lift up my pelvis a bit, which allowed me to have more leverage to prize my foot and finally it was free. Then after a series of vague swings I was able to get on all fours and eventually up without falling to the mudpit underneath me. I continued my hike and noted that the hand I banged against the rock was sore, but not otherwise injured. The fall had also knocked the wind out of me.

At the Pleasant Pond lean to 77 set his camp in the lean-to and I put up my tent as usual. I had just put all my things inside when the light drizzle changed into a pouring rain. I retreated to my tent to have my dinner. Once again the timing had been quite ideal. When the rain subsided I sat a while at the lean-to to talk with 77, but quite soon I felt ready to hit the hay. The long day and the short sleep last night made my warm sleeping bag once again a very homey and inviting place.

“It’s so strange when you’re down and lying on the floor
How you rise, shake your head, get up and ask for more
Clear-headed and open-eyed
With nothing left untried
Standing calmly at the crossroads, no desire to run
There’s no hurry any more when all is said and done”
-ABBA
(When All Is Said And Done, 1981)

JFRM-2017-09-0904.jpg
JFRM-2017-09-0905.jpg
JFRM-2017-09-0907-Pano.jpg
JFRM-2017-09-0913.jpg
JFRM-2017-09-0914.jpg
JFRM-2017-09-0916-Pano.jpg
JFRM-2017-09-0921.jpg
JFRM-2017-09-0922.jpg
JFRM-2017-09-0923.jpg

Olin varautunut henkisesti koko päivän kestävään sateeseen. Yön ajan olikin satanut vettä, mutta aamulla sade loppui. Heräsin viiden jälkeen ja seitsemän aikoihin tein lähtöä. Yöunet olivat jääneet hieman lyhyiksi, mutta halusin varmista ehtiväni Kennebec-joelle ajoissa.

Rullasin vaivattomasi tasaista ja suurelta osin hyväkuntoista polkua eteenpäin. Saatoin pitkästä aikaa huomata eteneväni tunnin aikana neljä kilometriä ja myhäilin tyytyväisenä. Olin nimittäin jo meinannut menettää uskoni siihen, että pystyisin yhä tekemään pitkiä päiviä ja pitämään yllä hyvää vauhtia.

Sade alkoi aamupäivällä, mutta se ei ollut kovin voimakasta eikä jatkuvaa. Pidin kuitenkin sateenvarjoani viritettynä reppuuni, jolloin olin suojassa myös sateen tauotessa puista tippuvalta vedeltä.

Pierce Pondille tullessani sade alkoi taas kiihtyä ja AT muuttui hankalakulkuisemmaksi. Suuria korkeuseroja ei ollut, mutta polku oli kivikkoista ja märät kivet tietysti liukkaita. Huomasin hieman ärsyyntyväni tästä, koska olin jo päässyt helpon maaston makuun.

Saavuin Kennebec-joen rantaan joskus puolenpäivän jälkeen. Aiemmin AT:n vaeltajat kahlasivat leveän Kennebecin yli. Joen yläjuoksulla on kuitenkin useita vesivoimaloita, jotka ajoittain laskevat vettä ja joen pinta voi nousta hyvin äkisti. Vuonna 1985 jokea ylittänyt vaeltaja Alice Ference hukkui, jonka jälkeen ATC päätti järjestää paikalle lautturipalvelun, Kennebec River Ferry Servicen. Siitä lähtien on ATC:n työntekijä ollut sesonkiajan kuljettamassa vaeltajia ilmaisella kanoottikyydillä joen yli. Lautan aikataulut löytyvät netistä (edellinen linkki), opaskirjoista sekä useista julisteista AT:lla jokea lähestyessä. Varmistuakseen siitä, etteivät puritistit kieltäytyisi kulkemasta lautalla ATC on merkinnyt sen viralliseksi osaksi Appalachian Trailia: kanootin pohjassa on nimittäin AT:n tuttu reittimerkki, valkoinen viiva.

Tullessani joelle oli kanootti vastarannalla. Vilkutin lautturille ja pian hän huomasi minut ja meloi luokseni. Saavuttuaan luokseni lautturi Greg Caruso Maine Guide Servicesta allekirjoitutti minulla vastuuvapauslomakkeen, jossa myönsin kulkevani lautalla omalla riskilläni ja jossa tehtiin selväksi, ettei ATC ota vastuuta minulle tai omaisuudelleni tapahtuvista vahingoista. Sitten puin päälleni pakolliset pelastusliivit, lastasimme repun kanoottiin ja istuimme kyytiin. Minä kokkaan ja lautturi Caruso perään. Yhdessä lähdimme melomaan Kennebecin yli ja nautin valtavasti tuosta lyhyestä vesimatkasta. Toisella puolella kiitin kyydistä ja lähdin jatkamaan matkaa totutulla tavalla, kävellen.

Heti Kennebecin pohjoispuolella on pikkuinen Caratunkin kylä. Vain noin sata metriä AT:lta sijaitsee The Caratunk House B&B, jossa olin päättänyt pistäytyä. Kyseinen hostelli myy ruokatäydennyksiä, joten ajattelin ehkä löytäväni sieltä jotain vaihtelua lounaaksi. Hostellin kauppa osoittautuikin poikkeuksellisen monipuoliseksi ja nappasin itselleni ison pullan, suklaata ja pari tölkkiä Pepsiä ja istuin kuistille niitä nauttimaan. Samalla saatoin käyttää hostellin wifiä ja ladata powerbankini, joten olin aivan poikkeuksellisen tyytyväinen tähän visiittiin. Yllätyksekseni kohtasin myös 77:n ja Mother Naturen. 77 oli myöskin vain ohikulkumatkalla, mutta Mother Nature oli yöpymässä, koska hän oli satuttanut nilkkansa. Muitakin vaeltajia tuntui ilmestyvän tasaisena virtana, koska moni halusi pois sateesta.

Minä kuitenkin jatkoin suunnitelman mukaisesti matkaani, koska halusin päästä tarpeeksi pitkälle selvitäkseni kahdessa päivässä Monsoniin. Samanlaiset suunnitelmat oli 77:lla, joka lähti hieman jälkeeni.

Matkaa seuraavalle shelterille oli vielä 10 km, mutta äskeinen kaloritankkaus antoi mukavasti vauhtia. Istahdin noin 3 km ennen shelteriä tauolle ja 77 kulki ohitseni. Lähdin pian hänen jälkeensä jatkamaan matkaani.

Noustessani sateen jäljiltä liukkaille pitkospuille tapahtui se, mitä olin yrittänyt koko päivän varoa. Jalkani lipesi limaiselta puupinnalta ja lensin vauhdilla suoraan vatsalleni pitkospuille. Löin käteni vieressä olevaan kiveen. Toinen vaelluskenkäni upposi pitkospuiden väliin ja jäi jumiin. Makasin mahallani pystymättä liikkumaan. Reppu painoi vartaloani vasten pitkospuita, jakani oli jumissa puiden välissä, vasemman käden ulottuvilla oli vain mutaa, ja oikean käden kohdalla oli kivi, mutta käteen sattui. En saanut jalkaa irti. Tilanne oli samaan aikaan absurdi ja hieman huolestuttava. Yritin työntää kipeällä kädellä itseäni ylös, mutta en saanut siihen sellaista voimaa mikä olisi saanut ylävartalon nousemaan repun painon alla. Yritin saada jalkaa irti pitkospuiden välistä, mutta se ei liikahtanutkaan. Hetken askarreltuani sain jotenkin kohotettua hieman lantiotani, jolloin sain enemmän vipuvoimaa jalan kampeamiseen ja se viimein vapautui. Sitten epämääräisten keikautusten avulla sain itseni nostettua kontilleen ja lopulta ylös putoamatta alla olevaan mutavelliin. Jatkoin kävelyä todeten, että käsi oli ilmeisesti saanut vain kovan tärskyn ja kaatuminen oli löynyt ilmat pihalle, mutta muilta vammoilta olin välttynyt.

Pleasant Pond -laavulla 77 asettui laavuun, mutta minä pystytin tapani mukaan teltan. Ehdin juuri saada tavarat sisälle, kun tihkutus muuttui kaatosateeksi. Vetäydyin siis telttaan syömään iltaruokaani ja totesin ajoituksen olleen tänäänkin poikkeksellisen hyvä. Sateen laannuttua istuin hetken laavulla juttelemassa 77:n kanssa, mutta pian väsymys vei voiton. Pitkä päivä ja edellisen yön lyhyet unet tekivät lämpimästä makuupussista jälleen kerran hyvin kotoisan ja houkuttelevan paikan.

“It’s so strange when you’re down and lying on the floor
How you rise, shake your head, get up and ask for more
Clear-headed and open-eyed
With nothing left untried
Standing calmly at the crossroads, no desire to run
There’s no hurry any more when all is said and done”
-ABBA
(When All Is Said And Done, 1981)

Map

Total time: 10:05:00

Day 187: Little Bigelow Mountain

24,96 km (15.5 miles)
2028.8 / 2189.8 miles
East Carry Pond, ME

https://youtu.be/z5iohOWMsIA

In the evening the weather forecast had shown rain for all day. When I woke up I rechecked and now it seemed like the rain wouldn’t start before noon. Not that I was extremely excited about the afternoon in the rain either.

I started hiking around nine. The terrain was getting less rocky, but ascending the Little Bigelow Mountain I got to do some climbing, too. I was looking down from the summit to the landscape that was covered with a veil of mist and was thinking that those clouds didn’t look like rain clouds to me. Yet another check of the forecast and the rain was postponed to 3 pm.

The downhill from this last Bigelow summit was first rocky and I was wondering where that flat and easy northern Maine terrain was that had been promised to me. The half-way down I stopped at the shelter and after that the trail finally changed more flat. The rocks and roots disappeared and I got that nice hiking pace that I had been missing. I met a SOBO, who told me with a heavy foreign accent that at the next road crossing there would be amazing trail magic. I got very excited, because I was hungry and the previous amazing trail magic was eons ago.

And the SOBO wasn’t just blowing smoke. A group of men had set up a real hiker oasis to a parking lot. They were grilling hamburgers and serving cold drinks, pasta salad, greens, fruits, potato chips and variety of Little Debbie’s baked goods (these hiker favourites contain pretty much only fat and sugar – and I mean lot of it). As the cherry on the top they had an awesome cake with a frosting that had a picture of Mount Katahdin, the map of Maine and text saying “174 miles to go!”. I sat down for quite a while to enjoy the ice cold Pepsi and the amazing food. Toro had arrived to the site just before me and told me that he was planning to go to the next shelter.

After the energizing food party I continued my hike with burst of speed. It was almost 3 pm and it slowly started to rain. I attached the umbrella to my backpack, but to my surprise the rain ended quite quickly. Once more I checked the forecast and it showed me clear skies until the evening. Well, can’t complain. I took off the umbrella and hiked on. And I was like a steam train. Not just with my determined progress, but there was also a steam cloud rising from me in the humid afternoon.

I came over couple of hills, but mostly the trail was flat. And in a good condition. I reached the West Carry Pond lean-to before 6 pm and decided to move on. Toro was staying the night at the lean-to and we discussed crossing the Kennebec River tomorrow. The river has a ferry (okay, it’s a canoe, but called a ferry) that is operated by the ATC and it takes hikers across the river from 9 am to 2 pm during the high season. That means you must be at the river before 2 pm to catch the ferry. I said that 14 miles would be way too much for me in the morning, but Toro was convinced that he could do it if he got up early enough. My plan was to get at least within 10 miles from Kennebec River or hike until it starts to rain.

The trail stayed flat and I was able to keep a good pace. When the sun was setting after seven, I put the head torch on. I felt energetic and was on a great mood. Listening to my ABBA playlist I went on dancing on the bog bridges that took me across some wetlands.

As I arrived to the north end of East Carry Pond I saw an excellent tent spot right next to the trail. It was half past eight and I was pondering if I would like to hike some more or not. There was rain on the forecast for tomorrow, but also for tonight. I was a little less than 10 miles from the Kennebec River, which meant that with an early start I should get there easily when the terrain was so flat. I wasn’t sure if there would be any good tent spots coming, so I finally decided to put up the camp. I had to accommodate one rock and a tree stump to my vestibule, but otherwise my campsite was terrific. It shouldn’t be flooding either, if it would be raining heavily during the night.

In the warm evening I sat for a while in the doorway of my tent and massaged my numb foot soles with a spiky ball. Just when I closed the tent door it started to rain. My timing and decision to camp had been perfect.

JFRM-2017-09-0899-Pano.jpg
JFRM-2017-09-0903.jpg

Sääennuste oli illalla näyttänyt sadetta koko päiväksi. Herätessäni tarkistin asian ja sateen alku oli siirtynyt puoleen päivään. En ollut kuitenkaan erityisen innoissani iltapäivästäkään vesisateessa.

Lähdin vaeltamaan yhdeksän aikoihin. Maasto muuttui hieman vähemmän kivikkoiseksi, mutta noustessa Little Bigelow Mountainille sai vielä pariin otteeseen kiivetäkin. Katselin huipulta usvaharson peittämää maisemaa ja mietin, etteivät pilvet olleet sadepilvien näköisiä. Vilkaisin taas sääennustetta ja sateen alku oli siirtynyt kolmen paikkeille.

Alamäki tältä viimeiseltä Bigelow-huipulta oli alkuun kallioista ja mietin, etteikö se pohjoisen Mainen mainostettu helppo maasto ala milloinkaan. Pysähdyin rinteen puolivälissä shelterillä ja sieltä jatkaessani muuttui polku tasaisemmaksi. Kivet ja juurakot katosivat ja pääsin kaipaamaani hyvään vaellusvauhtiin. Vastaan tuli SOBO, joka voimakkaalla aksentilla puhuen kertoi seuraavalla tiellä olevan erinomaista trail magicia. Innostuin valtavasti, koska minulla oli nälkä ja edellisestä kunnon trail magicista oli aikaa.

Eikä mainostus ollut turhaa. Miesporukka oli pystyttänyt parkkipaikalle kunnon keitaan, jossa he paistoivat hampurilaisia sekä tarjosivat kylmiä juomia, pastasalaattia, vihanneksia, hedelmiä, sipsejä ja erilaisia Little Debbie’s -leivonnaisia (nämä vaeltajien vakioherkut sisältävät luultavasti vain rasvaa ja sokeria – paljon). Kaiken kruunasi aivan upea täytekakku, jonka kuorrutuksessa oli kuvattu Mount Katahdin, Mainen kartta ja teksti “174 miles to go!”. Istuin nauttimassa kylmästä Pepsistä ja monipuolisesta ruokatarjonnasta. Hieman minua ennen paikalle oli tullut myös Toro, joka kertoi tähtäävänsä seuraavalle shelterille.

Energisoivan ruokahetken jälkeen lähdin aivan uusi vaihde päällä puskemaan eteenpäin. Kello alkoi tulla kolme ja taivaalta rupesi ripsimään vettä. Kiinnitin sateenvarjon reppuun, mutta yllätyksekseni sade loppuikin hyvin pian. Vilkaisin taas sääennustetta, joka näytti nyt poutaa iltaan asti. No, hyvä näin. Irrotin sateenvarjon ja jatkoin matkaa. Olin kuin höyryjuna. Enkä pelkästään määrätietoisella etenemiselläni vaan minusta myös nousi kunnon höyrypilvi kosteassa iltapäivässä.

Nousin parin mäen yli, mutta suurelta osalta reitti oli tasaista. Ja jopa hyvää polkua. Olin West Carry Pond -laavulla ennen kuutta, joten päätin jatkaa matkaa. Toro oli jäämässä laavulle yöksi ja keskustelimme huomisesta Kennebec-joen ylittämisestä. Kyseisellä joella on siis ATC:n operoima lautta (tai oikeammin ehkä kanootti), joka kuljettaa vaeltajia sesonkiaikaan yli klo 09-14. Joelle pitäisi siis ehtiä ennen kello kahta. Sanoin 14 mailia olevan minulle liikaa aamupäiväksi, mutta Toro uskoi selvityvänsä siitä, jos nousisi aikaisin. Minun suunnitelmani oli päästä ainakin 10 mailin päähän Kennebec-joesta tai vaeltaa edes siihen asti kunnes alkaisi sataa.

Polku jatkui tasaisena ja pystyin pitämään yllä hyvää vauhtia. Auringon laskiessa seitsemän jälkeen laitoin otsalampun päähäni. Tunsin itseni energiseksi ja olin hyvällä tuulella. Kuuntelin ABBA-soittolistaa ja tanssin suoalueen ylittävillä pitkospuilla.

Tullessani East Carry Pondin pohjoispäähän näin polun vieressä hyvän telttapaikan. Kello oli puoli yhdeksän ja pohdin haluaisinko vielä jatkaa. Huomiseksi oli luvattu sadetta, mutta toisaalta nytkin sade voisi alkaa milloin tahansa. Olin hieman alle kymmenen mailin päässä Kennebec-joesta, joten aikaisella aloituksella minun pitäisi ehtiä sinne helpossa maastossa hyvin. En ollut varma olisiko yhtä hyviä telttapaikkoja enää luvassa, joten päätin leiriytyä. Toki yhden kiven ja kannon sovittelin absidiin, mutta muuten telttapaikka oli erinomainen. Se ei luultavammin myöskään tulvisi vaikka yöllä sataisi rankastikin.

Istuin lämpimässä illassa hetken teltan oviaukossa ja hieroin tunnottomia jalkapohjia piikkipallolla. Juuri vetäessäni teltan oven kiinni alkoi sataa. Ajoitukseni ja leiriytymispäätökseni näytti olleen erinomainen.

Map

Total time: 11:26:33