Day 147: Split Rock

22,35 km (13.9 miles)
1612.2 / 2189.8 miles
Melville Nauheim Shelter, VT

I slept longer in the morning than I had thought to, but on the other hand I was satisfied with a good night’s sleep. The night was warmer than the previous, but I had still put on socks, and long underwear, which was not too much at all.

I had just gotten my things packed, when I started to hear smattering of rain. I stood a moment listening whether the rain would increase, but it didn’t seem to come through the leaf cover. I put the rain cover on my pack anyway, but didn’t set up the umbrella yet.

The hikers have nicknamed the state of Vermont as Vermud. This turned out to be especially accurate, because the AT was very muddy in many places. I liked muddy better than rocky though, because despite its wetness muddy terrain is soft underfoot.

The rain increased throughout the morning and eventually I put my rain kilt on, and set up the umbrella on my pack. This prompted a lot of wonder and interest in many of the SOBOs that crossed paths with me. Many said they had never seen a hiking umbrella. This surprised me as many NOBOs had an umbrella.

The terrain wasn’t hard, but some of the muddier sections slowed me down a little. My shoes were soaked through and my pant legs were caked with mud. I had lunch at Congdon Shelter with a goal to make it to the next shelter before dark.

The decent from Harmon Hill in the evening toward the intersection toward Bennington was steep. Along the long way down were high rocky steps that had to be navigated carefully because of the slipperiness. My soles also didn’t like coming down in the rock. After getting to the bottom of the gully I was faced with an equally steep ascent. I was already quite tired, and the evening was starting to get dark as I scrambled up the hill. In the foggy woods it would get dark momentarily, and then the sun’s last rays would paint the fog gold. On the way there would have been a couple of really good spots to camp, where I might have stayed if I didn’t have to make it to the shelter in order to get water.

I was relieved when I came to a stream around eight, near which was the shelter. I had hiked for ten hours, which isn’t an exception, but I was tired. As it got dark I pitched my tent behind the shelter and was happy as I assembled my go-to dinner, a tuna tortilla.

Nukuin aamulla pidempään kuin olin ajatellut, mutta toisaalta olin tyytyväinen hyviin yöuniin. Yö oli edellistä lämpimämpi, mutta olin silti pukenut sukat ja pitkät kalsarit, mikä ei ollut yhtään liikaa.

Olin juuri saanut tavarani pakattua, kun alkoi kuulua sateen ropinaa. Seison hetken kuulostelemassa kovenisiko sade, mutta sitä ei tuntunut tulevan lehtien läpi. Laitoin sadesuojan repun päälle, mutta en virittänyt vielä sateenvarjoa.

Vaeltajat ovat antaneet Vermontin osavaltiolle lempinimeksi Vermud eli Vermuta. Tämä osoittautui paikkaansa pitäväksi, koska AT oli monin paikoin todella mutainen. Pidin kuitenkin enemmän mudasta kuin kivikosta, koska mutainen maasto oli kosteudestaan huolimatta pehmeää jalan alla.

Sade yltyi aamupäivän aikana ja ennen pitkää laitoin sadehameen päälleni ja viritin sateenvarjon reppuuni. Tämä herätti suurta ihmetystä ja kiinnostusta useissa vastaantulevissa etelään suuntaavissa vaeltajissa, SOBOissa. Moni sanoi, ettei ollut aiemmin nähnyt vaellussateenvarjoa. Olin tästä yllättynyt, koska aika monilla meillä pohjoiseen suuntaavilla, NOBOilla, on sateenvarjo.

Maasto ei ollut vaikeaa, mutta jotkut mutaisimmat kohdat hieman hidastivat vauhtia. Kengät olivat kastuneet läpi ja housunlahkeet olivat mutakerroksen peittämät. Pidin lounastauon Congdon Shelterillä tavoitteenani ehtiä ennen pimeää vielä seuraavalle shelterille.

Laskeutuminen illalla Harmon Hilliltä kohti Benningtonia vievää tienristeystä oli jyrkkä. Pitkällä matkalla oli korkeita kivisiä askelmia, joilla täytyi liikkua varoen liukkauden takia. Jalkapohjat eivät myöskään oikein pitäneet kovassa kivikossa laskeutumisesta. Jontkan pohjalle päästyä edessä oli tietenkin vastaava jyrkkä nousu ylös. Olin jo aika väsynyt ja ilta alkoi hämärtyä könytessäni mäkeä ylös. Sumuisessa metsässä tuli hetkittäin pimeää ja hetkittäin auringon viimeiset säteet muuttivat usvan kullankeltaiseksi. Matkalla oli parikin todella hyvää telttapaikkaa, jonne olisin saattanut jäädä ellei minun olisi veden takia tarvinnut jatkaa shelterille asti.

Olin helpottunut tullessani kahdeksan aikaan purolle, jonka lähellä shelter oli. Olin vaeltanut kymmenen tuntia, mikä ei ole poikkeuksellista, mutta olin väsynyt. Pimeän tullessa pystytin teltan shelterin taakse ja olin onnellinen kasatessani vakioillalliseni, tonnikalatortillan.