Month: May 2017

0 km (0 miles)
861.9 / 2189.8 miles
Quality Inn, Waynesboro, VA

My long awaited rest day finally dawned. I buzzed with excitement as I stuffed myself at breakfast with waffles and toasted biscuits. I also had oatmeal, but paradoxically as I had gotten used to cold oatmeal, the warm kind wasn’t as good anymore.

As I hike I sometimes listen to the sounds of nature, and sometimes music or audiobooks. Living outdoors and hiking approximately 8-10 hours a day allows one to listen a lot. I had started to wish for new things to listen to, so I loaded more music for offline listening from Spotify, and I noticed the podcast section. I’ve never gotten into podcasts, because in my normal life I don’t listen to any other than occasional Yle Areena radio stuff. Many hikers gush about podcasts so I thought I might try them. I also added more to BookBeat audiobook service. This scandivanian service provides unlimited audiobooks for a monthly fee, and is a great choice for the AT. I have had trouble with one of the files, but after reaching out to BookBeat’s support I got fast service and two weeks of free listening.

As I was walking to the post office and otherwise arround Waynesboro’s small, but cozy, downtown, I suddenly ran into some acquaintances. A few days I go I had met last year’s through hiker, Backbone, at a shelter in pouring rain, and he had offered me a Honey Bun. Backbone now sidled up to me in an old pickup and the Israeli through hiker Jaws, whom I had recently also met, was sitting next to him. They offered me a ride, so I hopped on the bed of the pickup, and drove with them around Waynesboro for a little bit. There wasn’t any rhyme or reason to this, because my motel was really close, but sometimes random meetings can be the most fun.

Pitkään odottamani lepopäivä koitti viimein. Hymisin tyytyväisyyttä ahtaessani itseeni aamupalalla vohveleita ja leivänpaahtimessa lämmittämiäni biscuiteja. Söin myös puuroa, mutta paradoksaalisesti totuttuani nyt kylmään puuroon ei lämmin puuro ollutkaan yhtä hyvää.

Vaeltaessani kuuntelen tosinaan luonnon ääniä ja toisinaan musiikkia tai äänikirjoja. Kun asuu ulkona ja vaeltaa yleensä 8-10 tuntia päivässä niin siinä ehtii kuunnella hyvin paljon. Olinkin alkanut kaivata uutta kuunneltavaa, joten latasin Spotifysta offline-käyttöön lisää musiikkia ja huomasin samalla siellä olevan myös podcast-osion. En ole koskaan innostunut podcasteista, koska en tavallisessa elämässäni kuuntele muuta kuin joitain satunnaisia Yle Areenan radiojuttuja. Moni vaeltaja on kuitenkin hehkuttanut podcasteja ja ajattelin nyt kokeilla. Lisäksi latasin kuunneltavaa BookBeat-äänikirjapalveluun. Kuukausimaksulla rajattomasti äänikirjoja tarjoava skandinaavinen palvelu on ollut myös hyvä valinta AT:lle. Tosin olen hiljattain kokenut ongelmia yhden äänikirjatiedoston kanssa, mutta otettuani yhteyttä BookBeatin tukeen sain todella nopeaa palvelua ja kaksi viikkoa ilmaista kuunteluaikaa.

Käydessäni kävelemässä postissa ja muuten ympäri Waynesboron pientä, mutta viihtyisää keskustaa, törmäsin sattumalta tuttuihin. Olin tavannut pari päivää sitten viimevuoden läpivaeltajan, Backbonen, eräällä shelterillä kaatosateessa ja hän oli tarjonnut minulle Honey Bun -pullan. Backbone kurvasi nyt viereeni vanhalla pickupilla ja hänen vieressään istui israelilainen läpivaeltaja Jaws, johon olin myös hiljattain tutustunut. Miehet tarjosivat kyytiä, joten hyppäsin pickupin lavalle ja ajelin hetken heidän kanssaan ympäri Waynesboroa. Mitään varsinaista järkeä tässä ei ollut, koska olin aivan lähellä majapaikkaani, mutta joskus täysin sattumanvaraiset kohtaamiset ovat niitä hauskimpia.

19,41 km (12.1 miles)
861.9 / 2189.8 miles
Quality Inn, Waynesboro, VA

The tent had remained fairly dry considering the rising waters of the previous night. I knew I was faced with putting on wet clothes, but this morning I was more determined than on previous occasions. A quick breakfast and on the trail without wallowing in misery. The faster I got to Waynesboro, the better.

The rain had swelled every stream into a strong current, and had made the AT into a river in many places. Couldn’t use rocks anywhere to get over it – or I could, but I was balancing in ankle-deep strong currents. My shoes were now thoroughly wet regardless, so it didn’t really matter. The skin on my feet had been steeping for many days due to the wet conditions, and I could feel my toes rubbing each other raw.

Right before Paul C. Wolfe Shelter was Mill Creek, which I had heard could be crossed using rocks just the previous day. I ended up wading in a strong knee-deep current, which would have been hard to keep upright in without hiking poles. I ended up making this crossing wearing my shoes, and as a result my shoes were full of tiny rocks.

As I approached Waynesboro it also started to rain, but thankfully only in short showers. Roo had sent a message that her husband had come for a surprise visit, so we couldn’t share a room. The good news was that they offered to pick me up from the side of the road.

I was relieved once I got into the city. The previous days had felt endless. After taking a shower Roo and I went off to do laundry at the laundromat, and from there we headed off to dinner with her husband to Green Leaf Grill. I had found shorts and a t-shirt in the motel’s hiker box (a box where hikers can leave what they don’t need and take what they need), which I had put on so I could wash all my clothes at once. I may not have been the height of fashion in clothes two sizes too big, though. The food was good regardless, and the service friendly even considering our questionable dress. On the way back we stopped at Walmart. There are days in life which fulfill all the requirements to reward oneself by eating cheesecake in bed.

Teltta oli säilynyt suhteellisen kuivana yöllisessä vedenpaisumuksessa. Tiesin edessä olevan märkien vaatteiden pukemisen, mutta tällä kertaa olin edeltävistä aamuista poiketen määrätietoinen. Nopea aamupala ja äkkiä liikkeelle ilman kurjuudessa rypemistä. Mitä nopeammin olisin Waynesborossa, sitä parempi.

Vesisade oli kasvattanut jokaisen puron ja joen voimakkaaksi virraksi sekä tehnyt monin paikoin koko AT:sta joen. Mistään ei päässyt yli kiviä pitkin – tai pääsi, mutta nilkkoja myöten voimakkaasti virtaavassa vedessä tasapainoillen. Kengät nyt olivat joka tapauksessa jo läpimärät, joten sillä ei ollut suurta merkitystä. Jalkojen iho oli niin hautunut monen päivän kosteista olosuhteista, että tunsin vierekkäisten varpaiden hiertävän ihoa rikki.

Juuri ennen Paul C. Wolfe Shelteriä oli Mill Creek, jonka oli kuulemma edellisenä iltana vielä voinut ylittää kiviä pitkin. Nyt päädyin kahlaamaan polvia myöten voimakkaassa virrassa, jossa olisi ollut todella vaikea pysyä pystyssä ilman vaellussauvoja. Päädyin tekemään tämän ylityksen kengät jalassa ja lopputuloksena olivat kenkäni täynnä pikkukiviä.

Lähestyessäni Waynesboroa alkoi myös sataa, mutta onneksi vain lyhyitä kuuroja. Roo oli laittanut viestin, että hänen miehensä oli tullut yllätysvierailulle, joten emme voineetkaan jakaa huonetta. Hyvänä puolena oli kuitenkin, että he lupasivat tarjota kyydin polunvarresta Waynesboroon.

Olin helpottunut päästyäni kaupunkiin. Edeltävät päivät olivat tuntuneet loputtomilta. Käytyäni suihkussa lähdimme yhdessä Roon kanssa pyykkireissulle kolikkopesulaan ja sieltä suuntasimme yhdessä hänen miehensä kanssa illalliselle Green Leaf Grilliin. Olin löytänyt motellin hiker boxista (laatikko, jonne vaeltajat saavat jättää mitä eivät tarvitse ja ottaa mitä tarvitsevat) shortsit ja t-paidan, joihin olin pukeutunut voidakseni pestä kaikki vaatteet kerralla. En ollut kaksi kokoa liian suurissa vaatteissa ehkä tyylikkyyden huippu. Ruoka oli joka tapauksessa hyvää ja palvelu ystävällistä epämääräisestä pukeutumisestamme huolimatta. Paluumatkalla motellille pysähdyimme Walmartissa. Elämässä on päiviä, jolloin täyttyvät kaikki syyt palkita itsensä syömällä sängyssä juustokakkua.

18,26 km (11.3 miles)
847.4 / 2189.8 miles
Stealth campsite, VA

The rain overnight had sprayed the tent with a layer of mud. From the inside I had tried to control the condensation by drying the surfaces with a bandanna. The morning was cold and I decided to leave the long-sleeved shirt I was using to sleep in on instead of putting on a wet shirt. Normally I won’t sacrifice sleeping clothes to potential rain, but I still have one dry shirt left. My pants, socks, and shoes on the other hand were hopelessly wet. The day didn’t gain any positivity points with the discovery of a tick on my leg. This time I wasn’t absolutely sure I got the head, too, as the tick was very small.

As I set off hiking the rain had paused for a moment. I ascended slowly to Three Ridges Mountain, because my muscles didn’t seem to be giving their all anymore. Good thing a rest day would be ahead soon. I was almost at the top when the rain started again. And I was unusually fed up with rain.

After the uphill of the morning the route was physically easier, but rocky. Leaping on the slippery boulders requires staying sharp and at one point I found myself sitting in the rocks. The rain only increased in the afternoon and I tried to keep my breaks short to avoid getting cold. The day’s good news arrived from Roo, who was a bit ahead of me, who told me she was also arriving in Waynesboro tomorrow, and we arranged to once again share a room.

I had planned to hike to Humpback Mountain, about 15 miles, and energy and sunlight were sufficient. The rain kept getting worse thought, and I was thoroughly soaked and started getting cold. A few miles before my intended destination I found a small spot where my tent would fit, and decided to stay there.

This time it was raining so hard that a small puddle formed on my tent as soon as I got it rolled out. I was really, really done with the rain. My tent is very watertight, but packing it wet of course means it ended up with water inside. Because my bandanna had not dried during the day, I had nothing to wipe the tent with. I still mopped up the biggest puddles with the bandanna – wringing it out into the vestibule. The tent was unavoidably damp on the inside, but would hopefully keep me dry. At least if there wasn’t so much rain that the ground became over saturated and the water came flooding in. The cookies I had saved for a bad day had become crumbs, so I ate them with a spoon to cap off the day.

“Ich muss durch den Monsun
Hinter die Welt
Ans Ende der Zeit
Bis kein Regen mehr fällt
Gegen den Sturm
Am Abgrund entlang
Und wenn ich nicht mehr kann,
Denke ich daran
Irgendwann laufen wir zusammen
Durch den Monsun”
-Tokio Hotel
(Durch den Monsun, 2005)

“I must get through the monsoon
Beyond the world
To the end of time
When no more rain falls
Against the storm
And through the abyss
And when it gets too much
I’ll tell myself
That we two will run together soon
Through the monsoon”
-Tokio Hotel
(Durch den Monsun, 2005)

Yön sade oli roiskuttanut teltan ulkopinnan rapakuorrutukseen. Sisäpuolelta olin pyrkinyt kontrolloimaan kondensaatiokosteutta kuivaamalla pinnat bandanalla. Aamu oli kylmä ja päätin jättää nukkumisvaatteena käyttämäni pitkähihaisen päälle sen sijaan, että olisin pukeutunut märkään paitaan. Yleensä en uhraa nukkumisvaatteita potentiaaliselle sateelle, mutta minulla oli vielä yksi kuiva paita jäljellä. Housut, sukat ja kengät sen sijaan olivat auttamatta märät. Päivän positiivisuuspisteitä ei nostanut myöskään se, että löysin taas jalastani punkin. Tällä kertaa en ollut varma sainko myös pään pois, koska punkki oli todella pieni.

Lähtiessäni vaeltamaan sade oli tauonnut hetkeksi. Nousin hitaasti Three Ridge Mountainille, koska lihakset eivät tuntuneet enää antavan ihan kaikkeaan. Onneksi lepopäivä olisi pian edessä. Olin melkein huipulla, kun sade taas alkoi. Ja minä olin harvinaisen kyllästynyt koko sateeseen.

Aamun ylämäen jälkeen reitti oli fyysisesti kevyempää, mutta ajoittain hyvin kivikkoista. Liukkailla lohkareilla loikkiessa piti olla hyvin tarkkana ja yhden kerran löysin itseni istumasta kivikosta. Sade vain yltyi iltapäivän aikana ja yritin pitää tauot lyhyinä välttääkseni kylmettymistä. Päivän hyvä uutinen tuli hieman edelläni olevalta Roolta, joka kertoi viestillä olevansa myös saapumassa huomenna Waynesboroon ja sovimme jakavamme taas huoneen.

Olin suunnitellut vaeltavani Humpback Mountainille asti, noin 15 mailia, ja sekä energiaa että päivänvaloa olisi ollut riittävästi. Sade kuitenkin muuttui kokoajan hurjemmaksi ja olin aivan läpimärkä sekä minulle alkoi tulla kylmä. Pari mailia ennen tavoitettani löysin pienen paikan, johon telttani juuri sopisi ja päätin jäädä siihen.

Tällä kertaa sade oli niin voimakasta, että telttani päälle muodostui lätäkkö heti rullattuani sen auki. Olin todella, todella kypsä sateeseen. Telttani pitää erinomaisesti sadetta, mutta märkänä pakatessa sen sisään jää tietenkin vettä. Koska bandanani ei ollut kuivunut päivän aikana, ei minulla ollut oikein mitään millä pyyhkiä telttaa. Moppasin lattian suurimmat lätäköt kuitenkin bandanalla – vääntäen sen aina välillä kuivaksi absidissa. Teltta oli siis väistämättä sisältä kostea, mutta pitäisi vielä toivottavasti minut kuivana. Ainakin jos vettä ei tulisi niin paljon, että maa lakkaisi imemästä ja vesi tulvisi sisään. Pahan päivän varalle säästämäni keksit olivat murskautuneet aivan muruiksi, joten söin ne illan päätteeksi lusikalla.

“Ich muss durch den Monsun
Hinter die Welt
Ans Ende der Zeit
Bis kein Regen mehr fällt
Gegen den Sturm
Am Abgrund entlang
Und wenn ich nicht mehr kann,
Denke ich daran
Irgendwann laufen wir zusammen
Durch den Monsun”
-Tokio Hotel
(Durch den Monsun, 2005)

24,11 km (15 miles)
834.7 / 2189.8 miles
Harpers Creek campsite, VA

I was cautiously optimistic in the morning that the rain forecasted for the entire day had moved on, because I didn’t hear the woefully familiar sound of falling raindrops on the roof of my tent. Those hopes were quickly dashed, as it started raining as I was packing. So I put on my rain kilt and charmingly wet-dog and sweat smelling rain jacket and set off.

Luckily the rain was very light for most of the day, and occasionally I was even able to take off my rain jacket. Along with a few other hikers I scrambled over to Spy Rock which required a bit of bouldering, a short way off the AT. At that moment it did not rain, and we even got a bit of a view.

The highlight of the day, and one of the spots I’ve been waiting for, was The Priest Shelter on the side of The Priest mountain. The tradition of through hikers is to come confess their sins to The Priest. This is accomplished by signing the shelter’s log book. Most of the confessions are in regards to breaking Leave No Trace principles or other good hiker customs, or funny anecdotes. One hiker had lit his fire with The Bible, another shared a motel room with a prostitute to save money, and a third (this was my favorite) had done his business in the vestibule of his tent. My confession will be available for reading when I get pictures and videos updated to the blog.

From The Priest the route continued in a downhill mirroring the uphill I had climbed yesterday. Although this five mile stretch went significantly faster. I sat down when I got to rest, and that’s when the rain that had stayed gentle all day turned into a monsoon. I could have camped below on the banks of Tye River, but I wanted to push on at least one more hill’s worth to make the next morning easier. So I continued despite the rain and once gain got thoroughly soaked. As I was pitching my tent – which I claim to do quite quickly now – it rained so hard that a puddle formed on top of the tent. Nevertheless it was blissful to get back inside the home that travels with me, change into dry clothes, and enjoy a tuna tortilla with a good book.

Olin aamulla varovaisen toiveikas, että koko päiväksi ennustettu vesisade olisi väistynyt, kun teltan kattoon ei käynyt jo valitettavan tutuksi tullutta ropinaa. Ne haaveet kuitenkin pyyhkiytyivät pian pois, kun pakatessani alkoi sataa. Sadehame sekä miellyttävästi märälle koiralle ja hielle haiseva sadetakki päälle ja matkaan.

Onneksi sade oli suurimman osan päivästä hyvin kevyttä ja hetkittäin saatoin jopa riisua sadetakin. Kävimme muutaman muun vaeltajan kanssa könyämässä pientä boulderointia vaativalle Spy Rockille, joka on lyhyen matkan päässä AT:lta. Sillä hetkellä ei satanut ja näimme jopa hieman maisemiakin.

Päivän kohokohta ja yksi odottamistani paikoista oli The Priest -vuoren rinteessä oleva The Priest Shelter. Läpivaeltajien traditiona on tulla tunnustamaan syntinsä The Priestille (suom. pappi). Ja tämä siis tapahtuu kirjoittamalla kyseisen shelterin lokikirjaan. Tunnustukset liittyvät usein Leave No Trace -periaatteiden rikkomiseen tai muihin hyvien vaelluskäytäntöjen vastaiseen toimintaan tai hauskoihin sattumuksiin. Yksi vaeltaja oli sytyttänyt nuotion Raamatulla, toinen jakanut motellihuoneen prostituoidun kanssa säästääkseen rahaa ja kolmas (tämä oli monien suosikki) ulostanut oman telttansa absidissa. Minun tunnustukseni pääsee lukemaan sitten kun saan kuvat ja videot päivitettyä blogiin.

The Priestilta reitti jatkui vastaavanlaisena alamäkenä kuin millaisen olin eilen noussut ylös. Tosin tämä viiden mailin pätkä meni huomattavasti nopeammin. Istahdin alas päästyäni lepäämään ja silloin koko päivän rauhallisena tullut sade muuttui kunnon monsuuniksi. Olisin voinut leiriytyä alas Tye Riverin varteen, mutta halusin edistää matkaa vielä yhden mäen verran helpottaakseni hieman huomista aamua. Niinpä jatkoin sateesta huolimatta ja kastuin taas kerran oikein kunnolla. Pystyttäessäni telttaa – ja väitän tekeväni sen jo aika nopeasti – satoi niin kovaa, että teltan päälle ehti tulla lätäkkö. Kaikesta huolimatta oli autuas tunne päästä taas mukana kulkevan kotini suojiin, vaihtaa kuivat vaatteet päälle ja nauttia tonnikalatortillat hyvän kirjan kanssa.

20,02 km (12.4 miles)
818.8 / 2189.8 miles
Piney River campsite, VA

The rain had started in the evening and continued all night. In the morning I waited for it to stop and once again thought about how much I would rather stay tucked into my tent. I had imagined living outside would be the harder part for me and walking the easier, but right now it was the opposite.

As I packed my belongings I noticed I had forgotten my earphones outside on a rock the previous night. I’m usually very careful with my belongings, but the fatigue seems to affect that, too. I tried them and the sound was very weak. I realized there was water inside the earpiece, and noticed I was able to suck it out (not hygienic, but what out here is). The sound came back to normal, but the microphone didn’t work.

Ahead was a climb to Bald Knob. An agonizing five mile uphill. And it was slow. My pack felt unreasonably heavy, and my motivation was at zero. My own slowness annoyed me, because it seemed to continue day after day. I had slept 12 hours the night before and I was still tired. Symptom of overexertion. And nothing would help with that except rest.

After Bald Knob was a climb to Cole Mountain, at the summit of which I ate my lunch – cold oatmeal. I tried my earbuds again, and now the microphone had dried and started to work. From here we started a new rise. I put on my morale boosting playlist (yes, I made one and it has saved me from many hard days) and started to march to its beat. Soon the woods opened up to a field, and I got myself kicked into a new gear.

After that morning’s uphill I hadn’t thought I’d get very far before dark. Finally my afternoon spurt brought me about 14 miles, which was a very good total for the day even without the massive climb I gained almost 4900 feet in altitude.

Sade oli alkanut illalla ja jatkunut koko yön. Aamulla odotin sen loppumista ja mietin taas kerran miten paljon mielummin jäisin vain makoilemaan telttaani. Olin kuvitellut ulkona asumisen olevan minulle se vaikeampi osa ja kävelemisen se helpompi, mutta nyt ainakin ne ovat päinvastoin.

Pakatessa tavaroitani huomasin unohtaneeni kuulokkeet edellisenä iltana ulos kivelle. Olen yleensä hyvin huolellinen tavaroideni kanssa, mutta väsymys näyttää vaikuttavan siihenkin. Testasin kuulokkeita ja ääni oli hyvin heikko. Tajusin kuuloke-elementin sisällä olevan vettä ja huomasin saavani sen imettyä ulos (ei ehkä hygieenisintä, mutta mikäpä täällä olisi). Ääni alkoi taas kuulua normaalisti, mutta mikrofoni ei toiminut.

Edessä oli nousu Bald Knobille. Viiden mailin tuskallinen ylämäki. Ja se oli hidasta. Reppuni tuntui kohtuuttoman painavalta ja motivaationi oli täysin nollassa. Minua ahdisti oma hitauteni, koska se tuntui jatkuvan päivä toisensa jälkeen. Olin nukkunut edellisenä yönä 12 tuntia ja olin silti väsynyt. Ylikunnon oireita. Eikä siihen auttaisi kuin lepo.

Bald Knobin jälkeen seurasi nousu Cole Mountainille, jonka laella söin lounaani – kylmää puuroa. Testasin uudelleen kuulokkeitani ja nyt mikrofonikin oli kuivunut ja alkoi toimia. Tästä lähdettiin uuteen nousuun. Laitoin taistelutahtoa nostattavan soittolistan (kyllä, tein sellaisen ja se on pelastanut monta vaikeaa päivää) soimaan ja aloin marssia sen tahdissa eteenpäin. Pian metsämaisema avautui niityksi ja sain todella uuden vaihteen päälle.

Aamun ylämäen jälkeen en uskonut pääseväni kovinkaan pitkälle ennen pimeää. Lopulta iltapäivän spurtti toi minulle kuitenkin noin 14 mailia, mikä on oikein hyvä päivämatka jo ilman massiivista ylämäkeäkin. Nousua tuli lähes 1500 m.