Day 61: The Kindness of Strangers

22,65 km (14.1 miles)
583.2 / 2189.8 miles
Laurel Creek campsite, VA

Both hikers and non-hikers alike often ask why one wants to hike the AT. Most probably don’t have a single clear answer, and I don’t either. But some unexpected answers arise to that question during the journey. For me the AT has strengthened my belief in the goodness of people. The kind of unselfish kindness that is shown to strangers.

The last few days have been mentally hard. And even though my mind had started to become drained of sad thoughts by today, hiking was slow. I had to work for every kilometer. The terrain was rocky the whole morning and my soles hurt.

It had been windy all night, but luckily only one of the stakes for my tent had come loose. That surprisingly cold wind blew through the morning, too, even though the sun was shining.

I had thought to hike to Laurel Creek and call for a shuttle to a hostel in Bland. The battery on my cell was ominously low and I just plain needed some kind of comfort food. When I tried to call the hostel though I couldn’t reach anyone. I thought that I would pitch my tent at Laurel Creek instead and be very thrifty with my cell phone battery.

As I arrived, tired, to Laurel Creek I saw a big poster promising trail magic. Just at the right time! 2010 through hiker J-Bird’s family had set up trail magic nearing perfection right by the campsites. After J-Bird died of colon cancer his family wanted to help hikers in his memory. And they have done a first class job at this. In addition to a great variety of food they also had batteries, sewing notions, Ziplock bags and what’s best – the opportunity to charge phones and powerbanks. They also had a stack of postcards for hikers to write that they promised to send anywhere in the world.

I shamelessly stuffed myself full of hot dogs, strawberries, cookies, Pepsi, hot chocolate, and fruit snacks. When I mentioned my upcoming birthday these wonderful people decorated a few cupcakes with candles and sang Happy Birthday to me. I was very moved by all of this.

I once again got the feel the magic of the AT, and its ability to surprise – how the worst moments suddenly turn into unforgettably beautiful experiences. And especially how much the kindness of others means. Maybe in life we should think more like Blance from A Streetcar Named Desire.

“I have always depended on the kindness of strangers.”
-Tennessee Williams
(A Streetcar Named Desire, 1947)

Sekä toiset vaeltajat että muut ihmiset usein kysyvät miksi haluat vaeltaa AT:n. Suurimmalla osalla ei varmasti ole yhtä selkeää vastausta, kuten ei minullakaan ole. Mutta joitakin odottamattomia vastauksia tuohon kysymykseen nousee matkan aikana. Minulle AT on vahvistanut uskoa ihmisten hyvyyteen. Sellaiseen pyyteettömään hyvyyteen, jollaista osoitetaan tuntemattomia kohtaan.

Viimeiset päivät ovat olleet henkisesti raskaita. Ja vaikka tänään pää alkoi olla jo surullisista ajatuksista tyhjä, vaeltaminen ei kulkenut. Sain tehdä töitä jokaisen kilometrin eteen. Maasto oli koko aamupäivän kivikkoinen ja jalkapohjia särki.

Koko yön oli tuullut todella kovaa, mutta onneksi vain yksi telttani kiiloista oli irronnut maasta. Tuo yllättävän kylmä tuuli puhalsi myös läpi aamupäivän, vaikka aurinko paistoikin.

Olin ajatellut vaeltaa Laurel Creekille asti ja soittaa shuttle-kyydin Blandissa olevaan hostelliin. Kännykkäni akku alkoi olla uhkaavan lopussa ja suoraan sanoen kaipasin jonkinlaista lohtuherkkua syötäväksi. Yrittäessäni soittaa hostelliin en kuitenkaan saanut ketään kiinni. Ajattelin, että ehkä sitten telttailen Laurel Creekillä ja yritän olla hyvin säästeliäs kännykän akun kanssa.

Saapuessani väsyneenä Laurel Creekille näin ison julisteen, jossa luvattiin trail magicia. Juuri oikealla hetkellä! Vuoden 2010 läpivaeltajan J-Birdin läheiset olivat luoneet telttapaikan viereen täydellisyyttä hipovan trail magic -paikan. J-Birdin kuoltua paksusuolensyöpään halusivat hänen läheisensä auttaa vaeltajia hänen muistokseen. Ja siinä he kyllä olivat tehneet ensiluokkaista työtä. Monipuolisen ruokavalikoiman lisäksi heillä oli tarjolla pattereita, ompelutarvikkeet, Ziplock-pusseja ja mikä parasta – mahdollisuus ladata kännykät ja powerbankit. Heillä oli myös vaeltajien kirjoitettavaksi läjä kortteja, jotka he lupasivat postittaa minne tahansa päin maailmaa.

Ahdoin itseni häpeilemättömän täyteen hotdogeja, mansikoita, keksejä, Pepsiä, kaakaota ja hedelmäkarkkeja. Mainittuani ensiviikolla olevasta syntymäpäivästäni nämä ihanat ihmiset yhtäkkiä koristelivat pari cupcakea kynttilöin ja lauloivat minulle onnittelulaulun. Olin valtavan liikuttunut tästä kaikesta.

Sain taas kerran kokea AT:n taianomaisuuden ja yllättävyyden – miten kamalista hetkistä aivan odottamatta kääntyy unohtumattoman kauniita kokemuksia. Ja ennen kaikkea miten paljon ihmisten hyvyys toisiaan kohtaan merkitsee. Ehkä elämässä pitäisikin useammin ajatella kuin Viettelyksen vaunun Blanche.

“Olen aina luottanut tuntemattomien ystävällisyyteen.”
-Tennessee Williams
(Viettelyksen vaunu, 1947)