Day 59: Lindamood School

18,87 km (11.7 miles)
552.7 / 2189.8 miles
Campsite at Walker Mountain, VA

Often in the morning I have an idea of a destination where I want to hike. Not today. The next shelter was almost 20 miles away, and I didn’t think I would make it there. I figured I would hike as long as it felt good, and camp somewhere.

Clearer in my mind were the morning’s two destinations: Lindamood School and The Barn restaurant. The former came up just a few miles into my day. Lindamood School is a schoolhouse along the AT built in 1894. According to rumors some hikers even spend the night there. Inside were a few desks and and a stove, as well as trail magic from a local Methodist church. A big box contained all kinds of small things for hikers: hand sanitizer, toothbrushes, toothpaste, allergy medicine, cortisone cream, hair ties, tampons, combs, Chapstick, tissues, and more. I had just thought the day before that I needed a small comb for my beard, so I cut one in half for myself. I took a hand sanitizer bottle, and a toothpaste tube, because I was starting to run out, and a toothbrush because mine has started to smell.

Past lovely fields I arrived at an intersection, where I found my next destination, The Barn. The diner was still serving breakfast, so I ordered pancakes, French toast, and grits. I’m not at all an adventurous eater, but on the AT I have started trying out new foods. I had never even heard of grits. That semolina porridge [mannapuuro] like corn porridge was a positive experience. As I ordered my dessert the waitress told me that a girl had wanted to pay my bill and to say thank you for the water. I had given some of my drinking water to a very wilted looking young lady yesterday, who had run out. There was a bit of a distance to the next stream, and the weather was quite hot. Apparently she had been eating at the same time.

As I ate I also got sad news. My cousin texted to let me know that a relative of ours had suffered a heart attack and was in ICU. It’s terrible to hear such news, of course, but I also don’t want to be in the dark either. I sent messages to the family of this relative, and to my mom. The rest of the day passed in a kind of a fog after this news. My mind was swirling with all kinds of thoughts about what had happened, and I felt myself powerless physically and mentally. The desire to push through miles was low.

In the afternoon I got to the quarter sign, which announced that I had hiked a quarter of the AT. At about six I decided to camp, by myself. Once I got my tent pitched, I peeked at Twitter. The most talented climber of our time, Ueli Steck, had died on Everest. Enough bad news for one day.

Usein aamulla on mielessä jonkinlainen tavoite minne asti haluaisi vaeltaa. Tänään ei ollut. Seuraava shelter oli lähes 20 mailin päässä ja sinne asti en uskonut pääseväni. Ajattelin vaeltaa sen verran kuin hyvältä tuntuisi ja leiriytyä jonnekin.

Selkeämpänä mielessäni oli kaksi aamupäivän kohdetta: Lindamood School ja The Barn -ravintola. Ensinmainittu tuli vastaan jo parin mailin jälkeen. Lindamood School on vuodelta 1894 oleva koulurakennus AT:n varrella. Huhujen mukaan jotkut vaeltajat ovat siellä yöpyneetkin. Sisällä oli pulpettien ja kamiinan lisäksi metodistikirkon järjestämää trail magicia. Isossa laatikossa oli kaikkea mahdollista pikkutavaraa vaeltajille: käsidesiä, hammasharjoja, hammastahnaa, allergialääkkeitä, kortisonivoidetta, hiuslenkkejä, tamponeja, kampoja, huulirasvaa, nenäliinoja ja vaikka mitä. Olin juuri edellisenä päivänä ajatellut tarvitsevani pienen kamman partaa varten, joten katkaisin yhdestä kammasta puolikkaan itselleni. Lisäksi otin käsidesin ja hammastahnan, koska ne alkoivat olla lopussa sekä hammasharjan, koska omani on alkanut haista.

Mukavien peltomaastojen läpi saavuin tienristeykseen, jossa oli seuraava kohteeni, The Barn. Diner-tyyppistä ruokaa tarjoavassa paikassa oli vielä aamiaisaika, joten tilasin pannukakkuja, köyhän ritarin ja gritsiä. Olen kaikkea muuta kuin kokeilunhaluinen ruokailija, mutta AT:lla ollessa olen alkanut testaamaan uusia ruokia. Gritsistä en ollut koskaan kuullutkaan. Tuo hyvin paljon mannapuuron kaltainen maissipuuro oli hyvin positiivinen kokemus. Tilatessani jälkiruokaa kertoi tarjoilija minulle, että eräs tyttö oli halunnut maksaa laskuni ja pyytänyt kiittämään vedestä. Olin eilen antanut osan juomavedestäni hyvin nuutuneen oloiselle nuorelle naiselle, jolta oli vesi lopussa. Matkaa seuraavalle purolle oli aika paljon ja sää oli todella kuuma. Ilmeisesti hän oli ollut nyt samaan aikaan syömässä.

Syödessäni sain myös ikäviä uutisia. Serkkuni kertoi tekstiviestillä, että yhteinen sukulaisemme on saanut sydänkohtauksen ja joutunut teho-osastolle. Oli tietenkin kauheaa kuulla asiasta, mutta toisaalta en halua olla uutispimennossakaan. Lähetin viestejä kyseisen henkilön perheelle ja äidilleni. Koko loppupäivä meni jonkinlaisessa sumussa tämän uutisen jälkeen. Päässäni pyöri monenlaisia ajatuksia tapahtuneesta ja tunsin itseni voimattomaksi henkisesti ja fyysisesti. Halu puskea maileja oli vähäinen.

Saavuin iltapäivällä 1/4-kyltille, joka siis julisti neljännesosan AT:sta olevan vaellettu. Noin kuuden aikaan päätin leiriytyä, yksin. Saatuani teltan pystyyn vilkaisin Twitteriä. Aikamme taitavin vuorikiipeilijä, Ueli Steck, oli kuollut Everestillä. Tarpeeksi huonoja uutisia yhdelle päivälle.