Day 55: Grayson Highlands

23,27 km (14.5 miles)
513.4 / 2189.8 miles
Hurricane Mountain campsite, VA

Today was once again a day when the AT reminded me of its nature. I was feeling strong in the morning, planning for a possibly 20-mile day. The map showed downhill and the weather forecasted to be sunny. By the evening I fought to get to 16 miles and I was beat. What happened?

The elevation profile map usually gives a good idea of the degree of difficulty of the day coming up. Today the downhills didn’t mean easy and quick progress though, and especially the morning went slowly hopping through rocky terrain. Despite the sunny weather the less rocky sections were still muddy from the recent rains. Or the trail was essentially a stream. In any case moving forward required concentration and moderation of speed.

The sun beat down mercilessly all day. I would have burnt to a crisp if I hadn’t gotten a strong SPF sunscreen from Goose. Goose, Andes, and I made a slightly bad decision by eating lunch in the open. After that I felt queasy, which followed me into the afternoon. Breaks, plenty of drinking, and getting into the shade helped though.

Despite the challenges there was a lot of good in the day, too. In the morning the views opening up from Mount Rogers were gorgeous. We traveled through Grayson Highlands State Park, which is also a beautiful place, and met a lot of wild ponies. Some were very greedy for food and tried to come share our snacks. A small foal even came to lick my pants, and one pony tried tasting Goose’s shoe. Other hikers told us the ponies would nibble on their packs and hiking sticks. Grayson Highlands was also where we reached 500 miles on the AT – pretty soon a quarter of it will have been hiked.

I was very relieved to get to my tent spot in the evening. It had been a hard day, and I wasn’t feeling my best in the hot weather. I had also been wrestling with annoying thoughts. While hiking it’s very draining to think about how far I “should” go today. And it’s stressful when the thought just won’t go away. Especially when I know good and well that I don’t have to do anything, and I’m not in a hurry to get anywhere. So I wrestled with myself and my thoughts throughout the day, but hopefully it is just one of those things that I will learn to let go on a journey like this.

Tämä oli taas niitä päiviä, jolloin AT muistutti luonteestaan. Olin aamulla hyvissä voimin lähdössä mahdollisesti 20 mailin päivään. Kartta näytti alamäkeä ja sää aurinkoa. Iltaan mennessä maileja tuli taistelemalla kasaan 16 ja olin aivan hakattu. Mitä tapahtui?

Korkeusprofiilikartta antaa yleensä hyvän kuvan päivän vaikeusasteesta. Tänään alamäet eivät kuitenkaan tarkoittaneet helppoa ja nopeaa etenemistä vaan erityisesti aamupäivä meni hitaasti kivikossa loikkien. Aurinkoisesta päivästä huolimatta vähemmän kivikkoiset osuudet olivat yhä sateiden jäljiltä mutaiset. Tai sitten polku käytännössä virtasi vettä. Joka tapauksessa kulkeminen vaati keskittymistä ja maltillista vauhtia.

Aurinko paahtoi koko päivän armottomasti. Olisin kärventynyt korpuksi ellen olisi saanut Gooselta kunnon kertoimilla varustettua aurinkorasvaa. Teimme hieman huonon päätöksen syödä lounasta Goosen ja Andesin kanssa avoimella paikalla. Sen jälkeen minua alkoi vaivata heikko olo, jota jatkui iltapäivään asti. Lepotauot, runsas juominen ja varjoon pääseminen kuitenkin auttoivat.

Vaikeuksista huolimatta päivässä oli paljon hyvääkin. Aamulla avautuneet näköalat Mount Rogersilta olivat upeat. Kuljimme Grayson Highlands State Parkin läpi, joka on myöskin kaunista aluetta ja kohtasimme paljon villiponeja. Osa oli hyvin ruualle persoja ja yritti päästä jaoille eväistämme. Pieni varsa tuli jopa nuolemaan housujani ja yksi poni maisteli Goosen kenkää. Muut vaeltajat kertoivat ponien nutustaneen heidän reppujaan ja vaellussauvojaan. Grayson Highlandsilla tuli myös täyteen 500 mailia AT:lla – pian alkaa olla neljäsosa vaellettu.

Olin helpottunut illalla saapuessani telttapaikalle. Päivä oli ollut raskas ja vointini ei ollut kuumassa säässä paras mahdollinen. Olin myös joutunut painimaan ärsyttävien ajatusten kanssa. Vaeltaessa on todella kuluttavaa pohtia miten pitkälle tänään “pitäisi” mennä. Ja on rasittavaa, kun siitä ajatuksesta ei pääse eroon. Etenkin kun aivan hyvin tietää, että ei ole mikään pakko eikä kiire mennä yhtään minnekään. Tuskailin siis itseni ja ajatusteni kanssa pitkin päivää, mutta toivottavasti se on yksi niitä asioita, joista oppii päästämään irti tällaisen reissun myötä.