By Jeriko Fox 
41,7 km (25.91 miles)
173,1 km (107.56 miles) / 782,7 km (486.35 miles)
Albergue La Casa del Peregrino, Navarrete
I knew it was going to be a warm one. Leaving Los Arcos in the morning, I threw on my rain jacket briefly to take the edge off the chill, but took it off by the time I reached Sansol. There I had a short chat with a couple of men from the Twelve Tribes community – the first time religion has properly cropped up on this journey.
I kept a steady pace. The path ran more or less alongside the NA-1110 road, and it was clear that the holiday had brought the bikers out in force. Leather-clad figures sped down the twisty road on their superbikes – probably at speeds rather more exciting than the road signs would have liked.
Arriving in Viana, I popped into one of the town’s churches to mark Good Friday properly. It certainly wasn’t your average village church – more full-blown Gothic splendour, festooned with every Catholic flourish imaginable.
In a side chapel, an elderly lady beckoned me over to stamp my pilgrim passport. She launched into a long and impassioned explanation in Spanish, of which I understood precisely none. She asked where I was staying, and I said I was heading to Logroño. She responded with another lengthy monologue, which I suspect was a list of reasons why Logroño was a terrible idea – though I’ll never be entirely sure.
I also stopped for lunch at the Pilgrim’s Oasis café, where I had the most heavenly hummus with veg. From there, the rest of the journey to Logroño was fairly uninspiring – just a long slog beside the main road. A fragrant stretch of pine forest provided a brief but welcome reprieve.
Logroño is a big town, and its old centre was heaving. There are several albergues there – but one after another, the answer at the door was the same: full. Isn’t that the start of another famous Christian story? No room at the inn?
Two albergues were completely closed. I checked hotel options, but €250 a night didn’t quite tempt me. The next village was 10 km away. I had mentally prepared myself for this kind of Easter weekend chaos. The crowds and noise had me feeling thoroughly overstimulated, so the decision to push on was easy enough.
I rang ahead to an albergue in Navarrete, and the owner promised me a bed. That meant a 40 km day. My legs still felt okay, but I knew this was going to be a challenge. I rang Nina and we chatted for much of the way, which was a real boost to my morale.
As I approached Navarrete, the wind started to pick up – naturally, a headwind. Wouldn’t want the day to be too easy, would we? The wind made phone conversation impossible, so we said our goodbyes. A petite Asian woman passed me, and I felt oddly comforted to have a bit of company.
And then the rain started. And by rain, I mean RAIN. Proper biblical stuff. The wind whipped water into my face so hard I could barely see.
I reached a tunnel under the road, where the woman had stopped to put on her rain jacket. I joined her to put on my rain skirt, focusing all my energy on not letting it blow away.
Once I was sorted, I went over and asked if she needed a hand. Trying to get a rain jacket on over a backpack in a gale is no easy task. She spoke a little English, and I helped wrestle her jacket into place. I asked if she was okay and had somewhere to stay – she said yes, and asked the same in return. I carried on walking, with her just behind me.
The weather didn’t ease – in fact, it got worse. I could only see in brief flashes between squints and had to constantly shake water from my eyes. My shoes were soaked through. I stuck on my emergency Spotify playlist – the one that’s got me through every challenge on any continent – and let Rachel Platten’s Lone Ranger carry me forward.
”I’m a lion, I’m a tiger, I’m a caged bird, I’m on fire
Got these paper wings but they hold the air
Get too close to somebody, but I don’t stay there
Much less brave than I admit, much more scared than they all think
But I’m protecting this organ in my chest
‘Cause the blood, sweat and tears, they can make quite a mess”
By the time I reached the village of Navarrete, the rain had eased a little and the buildings gave some shelter from the wind. The woman was still just behind me, so I knew she’d soon be safely indoors too.
As I stepped into the albergue, a few pilgrims nearby let out an unfiltered “ooooh” – I must have looked thoroughly waterlogged.
The village shops and restaurants were just closing. I didn’t much mind missing dinner – all I wanted was dry clothes and sleep. Until now I’ve managed to avoid top bunks, but tonight there was no choice. Climbing ladder rungs on aching feet is bad enough on a normal day – after a marathon-distance slog, it was hard to say which ache was the worst, but climbing certainly didn’t help.
The evening ended with spreading my clothes to dry and taking a much-needed shower. I was unconscious the moment my head hit the pillow.
Tiedossa oli lämmin päivä. Puin aamulla Los Arcosista lähtiessä hetkeksi sadetakin päälle tasaamaan aamun viileyttä, mutta riisuin sen saapuessani Sansoliin. Puhuin samalla hetken Twelve Tribes -yhteisöön kuuluvien miesten kanssa – tämä onkin ensimmäinen kerta Caminolla, kun uskonasiat tulevat eteen.
Jatkoin hyvällä tahdilla eteenpäin. Reitti kulki NA-1110 -tietä myötäillen ja vapaapäivä oli selvästi tuonut motoristit esiin. Nahkaisissa kokohaalareissa kiidettiin kyykkupyörillä mutkaista tietä ehkä vähän muuta vauhtia mitä rajoituskyltissä sanottiin.
Vianaan saapuessani pistäydyin yhdessä kaupungin kirkoista näin pitkän perjantain kunniaksi. Eikä tuo goottilainen katolilaisin krumeluurein varustettu pyhättö ollut todellakaan mikään kyläkirkko.
Eräässä nurkkauksessa vanhempi rouva viittoi minua luokseen antaakseen leiman pyhinvaeltajapassiini. Rouva selitti pitkät pätkät espanjaksi enkä ymmärtänyt juuri mitään. Hän kysyi minne menen yöksi ja sanoin olevani matkalla Logroñoon. Hän ilmeisesti selitti taas pitkin sanakääntein miksi Logroño ei olisi hyvä idea, mutta sisältö jäi minulle mysteeriksi.
Kävin myös lounaalla Pilgrim’s Oasis -kahvilassa ja sain taivaallisen hyvää hummusta kasvisten kera. Matka Logroñoon olikin sitten pääasiassa puuduttavaa valtatien varressa vaeltamista. Pienen tervetulleen tauon toi tuoksuva pinjametsä.
Logroño on isompi kaupunki ja sen vanha keskusta oli täynnä väkeä. Siellä on useampi albergue, mutta yksi toisensa jälkeen minulle todettiin ovella: täynnä. Eikö tämä ollut nyt ihan toisen kristillisen pyhän tarina, että heille ei ollut tilaa majatalossa?
Kaksi albergueta oli kokonaan suljettu. Hain myös hotellivaihtoehtoja, mutta yli 250 € ei kuulostanut houkuttelevalta. Seuraavaan kylään olisi 10 km. Olin henkisesti varautunut, että pääsiäinen voisi tehdä tällaiset temput. Hälyisä keskusta sai aistini niin epämiellyttävään ylivirittyneisyyden tilaan, että päätös lähteä ei ollut vaikea.
Soitin Navarretessa sijaitsevaan albergueen ja omistaja lupasi varata minulle sänkypaikan. Edessä olisi 40 km päivä. Jalat tuntuivat tässä vaiheessa vielä hyvältä, mutta tiesin, ettei tästä tulisi helppoa. Mielialaa kohottamaan otin puhelun Ninalle ja juttelimme suuren osan matkasta. Se toi lohtua ja jaksamista.
Lähestyessäni Navarretea tuuli alkoi puhaltaa yhä voimakkaammin. Ja tietenkin vastatuuli, koska olisihan päivä muutoin ollut liian helppo. Lopetimme puhelun, koska kova tuuli vaikeutti sitä. Ohitseni kulki pienikokoinen aasialainen nainen ja sain jonkinlaista lohtua myös siitä, että minulla on seuraa.
Pian alkoi tulla vettä. Ja siis Esteri todellakin päätti näyttää parhaat puolensa. Tuuli hakkasi naamaan niin, ettei eteensä aina nähnyt ja vesi vihmoi vastaan.
Tulin tien alittavaan tunneliin, jonne aasialaisnainen (ehkä etelä-korealainen – heitä on täällä paljon) oli pysähtynyt laittamaan sadetakkia. Pysähdyin itsekin virittämään sadehameen päälleni. Laitoin kaiken keskittymiseni siitä kiinni pitämiseen, koska se olisi hetkessä voinut lentää tuulen mukana.
Saatuani omat varusteeni valmiiksi menin naisen luokse ja kysyin tarvitsiko hän apua. Kovassa tuulessa sadetakin pukeminen reppu selässä ei ole ihan helppo homma. Hän puhui vähän englantia ja autoin hänelle takin päälle tuulen käännellessä sitä eri suuntiin. Kysyin onko hänellä kaikki hyvin ja yöpaikka tiedossa. Hän sanoi olevansa ok ja kysyi myös onhan minulla yöpaikka. Lähdin jatkamaan matkaa ja hän hieman minun perässäni.
Sää ei helpottanut vaan ennemminkin paheni. Eteensä ei juuri nähnyt kuin hetkittäin ja silmiä sai räpytellä jatkuvasti ja vettä ravistella kasvoista. Kengät kastuivat aivan läpimäräksi. Olin laittanut tunnelissa Spotifysta soittolistan kuulokkeisiini ja varman reseptin, jolla on selätetty kaikki olosuhteet mantereella kuin mantereella – Rachel Plattenin Lone Ranger.
”I’m a lion, I’m a tiger, I’m a caged bird, I’m on fire
Got these paper wings but they hold the air
Get too close to somebody, but I don’t stay there
Much less brave than I admit, much more scared than they all think
But I’m protecting this organ in my chest
‘Cause the blood, sweat and tears, they can make quite a mess”
Sade hellitti hieman tullessani Navarreten kylään ja talot antoivat suojaa tuulelta. Aasialaisnainen seurasi myös takana, joten tiesin hänenkin pääsevän pian sisälle suojaan. Astuessani albergueen sisälle kuului muutaman lähettyvillä olevan vaeltajan suusta estelemätön ”oooh”. Taisin olla aika uitetun näköinen.
Kylän kaupat olivat juuri menossa kiinni, samoin ravintolat. En juurikaan surrut ruuatta jäämistä, koska halusin vain kuiviin vaatteisiin ja nukkumaan. Tähän asti olen onnistunut välttelemään yläpunkkaa, mutta nyt muuta ei ollut enää tarjolla. Kerrossänkyjen tikkaiden kiipeäminen kipeillä jaloilla on normaalistikin aika tuskallista. Maratonin mittaisen päivän jälkeen oli vaikea sanoa mikä kehon kolotuksista oli epämiellyttävin, mutta kiipeily ei sitä varsinaisesti ainakaan vähentänyt.
Illan viimeiset hetket menivät laittaessa tavarat kuivumaan ja käydessä suihkussa. Nukkumaan mennessä vaivuin tajuttomuuteen hetkessä.