Mammut Klettersteig Route C

The first sunny day in Zermatt we decided to climb something fun and laid-back, since we didn’t quite succeed doing an alpine start. In addition I had burned my arms pretty badly while climbing the Jubiläumsgrat and my skin was full of small blisters from upper arms to wrists. I was a bit concerned that those might get infected, why staying near the human habitation was generally a good idea. On the rock face directly above our apartment is set probably the only (or at least one of the few) via Ferrata route in the area. It is a project that was originally sponsored by Mammut. It’s likely that the route was built the (non-climbing) tourists in mind, who usually hire a professional guide. Since for independent climbers there are plenty of mountains to go around.

The trail that leads to the beginning of the actual climbing route starts from few blocks away from the train station, from the curve of the Bodmenstrasse. After a short hike the trail divides to the left, over the river Triftbach and to the Pension Edelweiss that stands on a cliff, and to the right towards the via Ferrata. There is a large sign that has all the three VF-routes drawn over the images of the rock face: the route A is graded as easy, and the route B and route C are medium difficulty (follow the links to get route descriptions in PDF format or routes as GPX/KML files for navigation). I will write more about the grades later. Route A has also an abseiling spot, where seems to be an auto-belay device, but it’s only allowed to use when accompanied by a guide. Since the route C was the longest and most difficult and covered the most of the routes A and B, it was the obvious choice for us.

Surrounded by curious butterflies me and Dima started to climb the first wall. We paid attention to the detail that the wires were considerably thinner and looser than the ones we have seen in Germany. Loose wires are not necessarily a problem, but ill-stretched wires tend to move in quite unexpected manner. Another weakness of the construction was the anchor points that attach the wire to the rock. The ones in Austria and Germany are usually a simple thick iron bar with a loop where the wire runs through. This route has a thin rod with a some kind of tightener for the wire. During the day, especially on vertical sections, I got stuck with the anchor dozens of times (after already passing it). At least my Black Diamond Easy Rider (that I consider as the best VF kit) has large enough carabiners to slip over the anchor and stuck in it. Sometimes I was able to release it by yanking the strings or by nudging it with my foot, but often I had to down climb to the anchor and “escort” the carabiners until I was far enough from the anchor. Even though the carabiners have the safety lock, I wish not to kick them in order to be able to proceed.

After the first section there was slope with loose dirt to walk. In a dry weather it is ok, but even a slightest rain changes it into a mud bath. We reached a flat meadow where there is the abseiling point that I mentioned earlier and Beresina-Haus that was built in 1811. This barn, built as a reward to a Napoleon’s soldier, still waits for its owner to return from war and is filled with miscellaneous junk. After a short walk in the forest we continued climbing. There is a traverse section that offers quite spectacular views. There is also a longer vertical climb secured with excitingly wobbly ladders.

Finally we left the routes A and B behind, proceeding to the actual C route. Short walk in a forest and then in front of us raised the first step: a long vertical section. Climbing had been basic VF fun, but this step was clearly a bit more physical. Suddenly, while climbing the vertical wall, I saw the virgin Mary in front of me. This wasn’t a religious enlightenment, but a wooden statue attached to the rock. There was a sign saying that this statue was carved by a mountain guide called Hugo Lehner in 1948.

On the top of the first step we found a flat area that finally started to offer a nice panorama over Zermatt. Even though you can see Matterhorn from the village, the Monte Rosa massive and most of the summits of Breithorn are shaded by the other hills. Me and Dima took some panorama pictures, because we didn’t know that the view would still improve. There was the second step waiting for us.

We continued climbing straight up and the houses of Zermatt were getting smaller and smaller beneath us. While climbing the second step, I found another surprise: a water tap on the rock wall. A sign indicated that this was no drinking water, but I couldn’t resist the temptation to try the tap. I opened the faucet, but nothing happened. Later we found out that this tap is not connected to a water line at all. Perhaps this is some weird Swiss sense of humour? The last section offered one more VF speciality: a wire ladder. Though this was more of a novelty than an actually convenient structure.

The beautiful mountain panorama really opened to us when we reached the top of the second step. We were able to see Dom, the summit of Dufourspitze, part of Lyskamm, “the twins” Castor and Pollux, the Breithorn massive in its full grace and of course Matterhorn. This meadow had a small cave kind of structure that would have been a great place to stay the night, if we weren’t planning to descend the same day. Though the route was constantly gaining elevation, we didn’t need to climb down. We hiked briskly down hill following the trail that leads behind the train station to get in time to Zermatt to get some evening snack from Coop.

The via Ferrata routes that I have climbed earlier have all been more about mountaineering. Those have led to a summit and the routes have included approach hiking, crossing glaciers and other essentials of mountaineering. This one was the first purely VF route and that mean a completely different nature. The route is not built to make some place more accessible, but just to create a low level climbing experience. Many sections of the route are airy, since there are several vertical ladders. These are not technically difficult, but need a bit strength. My own grading for this route in alphabetical VF scale would be that the A route is about B level, B is B/C and C is C. The guides from the Zermatt website state the grades as B, C/D and C/D, respectively. No section is truly hard to climb since there are plenty of wires and ladders. Still all the ladders are not bolted to the rock on their full length, making them more like a rope ladder. An important observation made while climbing the Mammut Klettersteig is that the VF is not maintained adequately. The condition of the VF is ok, but not good. The wire has eaten part of the anchors almost through and the wire is often loose and rusty. Some of the ladders have quite long span between the anchors meaning that you might take a long fall. I recommend taking a sling and a carabiner in addition to the VF kit. That allows you to rest and anchor yourself to take photos. The route is more about hanging on a wire than actually “pure” climbing, but still an entertaining alternative for a more relaxed climbing day.

The approach to VF is said to take a half an hour, climbing the C route 3 h 30 min and the hike back to Zermatt 1h 15 min. The was about our total time, but we hiked to valley in less than hour and spend a bit longer climbing, since we took a lot of photos. According the PDF guide route starts at 1603 m / 5259 ft and the highest point is in 2164 m / 7100 ft, making the elevation 791 m / 1841 ft. The descending trail is naturally also ascendable, if you want to get to the top by hiking to enjoy the view or to meet climbers at the end of the C route.

My GPS: Movescount
Dima’s GPS: Movescount
Dima’s photos

Total time: 21:45:42

Ensimmäisen aurinkoisen päivän koittaessa Zermattissa emme saaneet aivan alppistarttia aikaiseksi, joten päätimme lähteä kiipeämään jotain hauskaa ja vaivatonta. Lisäksi olin polttanut käsivarteni pahasti Jubiläumsgratilla ja ihoni oli täynnä pieniä rakkuloita olkavarresta ranteisiin. Olin hieman huolissani niiden mahdollisesta tulehtumisesta, joten siinäkin mielessä oli hyvä pysytellä ihmisasutuksen lähistöllä. Asuntomme yläpuolella nousevassa kallionseinässä on ehkä alueen ainoa (tai ainakin yksi harvoista) via Ferrata -reitti, joka on Mammutin sponsoroima hanke. Reitti on luultavasti rakennettu mielessä oppaiden kanssa kulkevat (ei-kiipeilijä) turistiryhmät, koska itsenäisille kiipeilijöille ympäristö tarjoaa runsaasti vuoria.

Polku reitin alkuun lähtee muutaman korttelin päästä juna-asemalta, Bodmenstrassen mutkasta. Lyhyen nousun jälkeen polku haarautuu vasemmalle, Triftbach-joen yli kohti kallionnokassa tönöttävää Pension Edelweissia, ja oikealle kohti via Ferratan alkua. Polun varrella on kyltti, johon on havainnollisesti piirretty kolmen eri reitin kulku kalliolla: reitti A on määritelty helpoksi ja reitti B sekä reitti C ovat keskivaikeita (linkkien kautta on saatavilla reittitiedot myös PDF-muodossa sekä reitit GPX/KML-tiedostoina). Palaan greideihin vielä tämän tekstin lopussa. A-osuuden varrella on myös laskeutumispaikka, jossa on ilmeisesti itsevarmistava laite, mutta sitä on lupa käyttää vain oppaan kanssa. Koska reitti C oli pisin ja vaativin sekä kattoi myös suurelta osalta reitit A ja B, oli se meille ilmiselvä valinta.

Perhoset seuranamme lähdimme nousemaan Diman kanssa ensimmäistä seinämää. Heti alussa huomasimme, että saksalaisiin VF-rakennelmiin verrattuna vaijerit olivat selvästi ohuempia ja huomattavasti löysempiä. Löysyys ei välttämättä ole ongelma, mutta huonosti pingotettu vaijeri liikkuu melko arvaamattomasti. Toinen rakenteellinen haaste oli ankkuripisteet, joiden kohdalta vaijeri on kiinnitetty kallioon. Aiemmin tapaamani (Saksassa ja Itävallassa) ovat olleet usein mallia yksittäinen paksu rautatanko, jonka kolosta vaijeri menee läpi. Tällä reitillä ankkurissa oli ohuehko tanko, jossa oli jonkinlainen mutterikiristin vaijerille. Päivän kiipeilysession aikana jäin pystysuorilla osioilla ankkurin jo ohitettuani varmasti kymmeniä kertoja jumiin ankkuriin. Ainakin Black Diamondin Easy Riderin (joka on mielestäni paras VF-laite) sulkurenkaat ovat niin suuret, että ne helposti menevät puoliksi ankkuripisteen yli ja sitten jäävät siihen kiinni. Toisinaan sulkurenkaan sai irti heilauttamalla sen naruista tai tönäisemällä sitä kengällä, mutta usein piti kiivetä alaspäin ja “saatella” sulkurenkaita kädessään kunnes ne eivät enää roikkuneet yltäen ankkuriin. Vaikka sulkurenkaissa on turvalukitus, olisi tietysti toivottavaa, ettei niitä tarvitsisi potkia päästäkseen etenemään.

Ensimmäisen nousun jälkeen edessä oli hieman multaista rinnettä, joka oli kulunut hyvin irtonaiseksi. Kuivalla säällä se ei aiheuttanut ongelmia, mutta pienikin kosteus muuttaa rinteen varmasti mutavelliksi. Saavuimme tasaiselle töyräälle, jonka päällä on mainitsemani laskeutumispaikka ja 1811 rakennettu Beresina-Haus. Napoleonin sotilaalle palkkioksi rakennettu lato odottaa yhä palaamatta jäänyttä omistajaansa ja on täynnä sekalaista roinaa. Pienen metsäkierroksen jälkeen lähdimme poikkikulkemaan seinämää, jolta tarjoutui varsin kauniit näkymät. Reitiltä löytyi myös melko pitkä pystynousu jännittävän huteria tikkaita pitkin.

Tämän osion jälkeen erkanimme täysin A- ja B-reiteistä. Kuljimme taas hetken metsässä, kunnes edessämme näyttäytyi ensimmäinen porras: hieman pidempi suoraan ylös nouseva osio. Kiipeäminen oli tähän astikin ollut kivaa perus VF-menoa, mutta porrasmainen pätkä oli selvästi myös hieman fyysisempi kiivettävä. Yllättäen, kesken pystysuoran nousun, näin edessäni itse neitsyt Marian. Eikä kyseessä nyt ollut mikään uskonnollinen herääminen vaan kallioon oli kiinnitetty puinen patsas. Kyltin mukaan vuoristo-opas Hugo Lehnerin tekemä veistos on vuodelta 1948.

Päästyämme ensimmäisen portaan päälle saavuimme hieman tasaisemmalle aluellee, josta alkaa viimein avautua hienompi panoraama Zermattin yli. Vaikka Matterhorn näkyy kauniisti kylään niin Monte Rosan massiivi sekä Breithornin useimmat huiput jäävät rinteiden katveeseen. Innostuimme Diman kanssa ottamaan panoraamakuvia, koska emme tienneet maiseman vielä paranevan tästä pykälän verran. Edessä oli siis toinen porras.

Kiipesimme taas suoraan ylöspäin ja Zermattin talot muuttuivat kokoajan pienemmiksi allamme. Toista porrasta kiivetessäni löysin taas yllätyksen: vesihana kallion seinämässä. Kyltti kertoi, ettei hanasta saa juomavettä, mutta pitihän sitä kuitenkin kokeilla. Käänsin hanan auki, mutta sieltä ei tullut mitään. Myöhemmin meille selvisi, ettei koko hana ole edes liitetty minnekään. Sveitsiläisten outoa huumorintajua? Reitin VF-erikoisuuksista viimeisellä osuudella on tarjolla yhdet vaijeritikkaat, jotka ovat ehkä enemmän kuriositeetti kuin käytännölliset.

Noustuamme toisen portaan päälle näyttäytyi kaunis vuoristopanoraama meille entistä paremmin. Näimme nyt Domin, Dufourspitzen huipun, osan Lyskammia, “kaksoset” Castorin ja Polluxin, Breithornin massiivin kokonaisuudessaan ja tietysti Matterhornin. Niittytasanteelta löytyi pieni kalliosyvennys, joka olisi ollut mainio yönviettopaikka, jos meillä ei olisi ollut tarvetta palata vielä samana iltana takaisin laaksoon. Vaikka reitti oli ollut koko matkan nouseva, ei alas tarvitse kuitenkaan kiivetä. Reippailimme ripeään tahtiin aseman taakse johtavaa polkua pitkin takaisin Zermattiin ehtiäksemme käymään vielä iltapalaostoksilla Coopissa.

Aiemmat kiipeämäni via Ferrata -reitit ovat olleet kaikki jollain tapaa vuorikiipeilyllisiä. Ne ovat johtaneet huipulle ja reittiin on liittynyt myös lähtestymismarssia, jäätikön ylitystä ja muuta monimuotokiipeilyä. Tämä oli siis ensimmäinen puhtaasti pelkkä VF-reitti ja sen luonne on selvästi erilainen. Reitti ei ole rakennettu helpottamaan jonnekin pääsyä vaan pelkästään matalan kynnyksen kiipeilykierrokseksi. Monin paikoin reitti on hyvin ilmava, koska pystysuoria tikasosuuksia on useampi. Nämä eivät sinällään ole teknisesti vaikeita, mutta vaativat hieman voimaa. Oma arvioni reitistä olisi, että A- osio on ehkä B-tason reitti, B on B/C ja C on nimensä mukaisesti C. Zermattin sivuilta ladattavat oppaat antavat reiteille greidit B, C/D ja C/D. Kiipeilyllisesti kovin vaikeita kohtia ei ole, koska varmistuksia ja tikkaita on runsaasti. Toisaalta osa tikkaista ei ole pultattu koko matkaltaan kallioon eli toimivat enemmän köysitikkaiden tapaan. Merkittävä huomio Mammut Klettersteigista on, ettei sitä ole mielestäni huollettu aivan asianmukaisesti. Reitti on kuljettavassa, mutta ei hyvässä kunnossa. Vaijeri on syönyt osan ankkureista lähes puhki, vaijeri on monin paikoin löysä ja ruosteessa. Osassa tikkaita ankkureiden väli on pitkä eli putoamismatkat voivat olla suuria. VF-laitteen lisäksi mukana kannattaa olla slingi ja sulkurengas tai muunlainen lehmänhäntä, jolloin on helpompi levätä tai ankkuroitua valokuvaamaan. Reitti on selvästi enemmän vaijerissa roikkumista kuin “rehellistä” kiipeilyä, mutta aivan viihdyttävä vaihtoehto rennomman kiipeilypäivän ohjelmaksi.

C-reitin lähestymisnousun on reittiohjeessa arvioitu kestävän puoli tuntia, kiipeämisen 3 h 30 min ja laskeutumisen 1 h 15 min.  Me käytimme suunnilleen tämän kokonaisajan, mutta laskeuduimme alle tunnissa ja käytimme kiipeämiseen enemmän aikaa, koska valokuvasimme runsaasti. Lähtökorkeus Zermattista on oppaan mukaan 1603 m ja korkein kohta reitillä on  2164 m eli korkeuseroa kertyy 791 m. Laskeutumispolkua voi toki myös nousta, jos haluaa päästä vaeltamalla C-reitin loppuun ihailemaan maisemia tai tulla vastaan kiipeilijöitä.

Minun GPS-tiedot: Movescount
Diman GPS-tiedot: Movescount
Diman valokuvat

Jubiläumsgrat: Day 2

I woke up at 6 am, at the sunrise, and told Dima to wake up too. While the two men from Dresden were still sleeping, we packed our things and went outside to enjoy a refreshing breakfast in form of Corny bars. The morning sun started to shed its first rays of light over the surrounding mountains, but it was still quite chilly so I ended up wearing an insulating hoodie under my soft shell jacket. The weather was perfectly clear and it was obvious that the day would be fantastic.

We left the bivy at 06:30. This day was very different from yesterday, since our destination, Zugspitze, was clearly visible all day. But then again the daily routine wasn’t anything new: climbing up and down. From what I had red beforehand, I knew that there would be less via Ferrata cables, but I really didn’t notice the difference. There was still cables in most of the steeper and more dangerous parts.

At 07:30 we summited the Mittlere Höllentalspitze (2743 m / 8999 ft) and saw that the guys from Dresden had left the bivy. The temperature started to rise gradually and I took off the soft shell jacket to avoid excess perspiration. At 08:30, little before reaching the Innere Höllentalspitze, we came to a crossroads that offered an opportunity to descend to Knorrhütte via Brunntalgrat. The sign said that Zugspitze was 3,5 hours away, but we used more time. Before 9 am we reached the last summit before Zugspitze: Innere Höllentalspitze (2741 m / 8993 ft).

For some reason I had (erroneously) thought that from now on the ridge would be gradually gaining elevation. And how wrong I was! Well, the average profile of the ridge was gradually rising, but in every turn we kept on climbing up and down – like we had been doing all the time. We started to meet other people, who had left from Zugspitze at dawn, meaning they were climbing to “downhill”. We saw them spread looking like a small groups of ants on the rock walls ahead of us.

After nine our friends from Dresden passed us by and abseiled with a rope one longer steeper section. We found that part being climbable and decided not to use rope just yet. The sun was shining and it was getting warmer, but the shadier parts of the ridge were significantly cooler.

We had a quick lunch break after ten on a small flat summit with many other climbers. While climbing from bivy to Zugspitze I noticed that many small flat areas like this had a tiny stonewall built around it. These places would be ideal spots for an open air bivy with a some kind of shelter from wind.

At noon we arrived to a cliff and Dima suggested that we could abseil with our rope. Terrain was climbable, but we thought that using the rope would be more safe and convenient. There was a metal ring bolted to the rock that we used as an anchor. We had a 30 m / 98 ft rope, because we didn’t think that we would need a longer one and didn’t want to carry any excess weight. The cliff was a little less than 15 m / 49 ft, so it was quite perfect for our rope. I somehow succeeded to pull my backup prusik insanely tight and because of that my abseiling was not the smooth one that I had planned, but an unsightly jerking down the rope.

Soon after our only rope action of this climb we found the crux of the day. The route was marked traversing over a 6 m / 20 ft high boulder that offered once again hanging over the void with moderate holds. I climbed over that rock, but Dima wanted to see if he could find a way around it. He did find an alternative route and we met each other on the other side of the rock.

For a while we had enjoyed the nice view down to Höllental, from where we climbed to Zugspitze two years ago. Little by little we also started to see the Höllentalferner-glacier in the end of the valley. The glacier seemed be more dry and had more crevasses open than in last few years. In addition there was a long line of ants…I mean climbers waiting for their turn to climb over the bergschrund and to proceed from the glacier to the rock. First time when I was climbing that route in 2012, this bottleneck had only a few people waiting. The second time, with Dima in 2013, there was approximately ten climbers. Now we could see far more than 50 climbers standing in line and the rock wall was also full of tiny dots moving with determination. I was utterly happy that I wasn’t climbing that “classic route” anymore. (On the very next day at the place I just described there was a climber without the appropriate gear. They got into some kind of trouble and a 24 years old man from Munich tried to help them – ending up himself falling into a crevasse and having life threatening injuries.)

The day was turning to be a really hot one and I gave up one more layer of clothing, continuing to climb in a t-shirt. I recalled that I had forgotten to take the sunscreen with me and knew that I was going to burn my skin badly. From the last small summit before Zugspitze I called to my father, who had taken a cable car to Zugspitze. He told that he had already seen us and was taking photos from the terrace of Münchner Haus that is right next to the summit of Zugspitze.

The last section to Zugspitze was a plain trail, where we happened to find an ancient VF cable leading somewhere down to Schneeferner-glacier. We also passed the crossroads where climbers coming from Höllental ascend to Jubiläumsgrat and spent a little while talking with two climbers.

Like in every sunny day, the summit of Zugspitze was full of all kinds of couture-climbers with their handbags and flip flops. You can take a cable car right next to the summit and from the terrace there is a short scramble to the summit. After spending two days climbing the ridge, my tolerance to stand in line with this crowd to get my last summit wasn’t the best possible. Still, we played nice, waited in line and summited the top of Germany, Zugspitze (2962 m / 9718 ft), about at 14:30. For Dima it was the second time and for me the third. Reaching the summit didn’t feel very special, but finishing the Jubiläumsgrat was amazing.

Once again we had to stand in line to get away from the summit and to the terrace to meet my father. We went to have a soup lunch in the highest Biergarten of Germany and discussed about what to do next. Me and Dima had considered to descend to Reintal and walk all the way to Garmisch-Partenkirchen. That would mean many hours more to our already quite exhausting day. We decided to leave that for now and take the cog wheel train down to GaPa. My father was full of energy and he wanted to descend through that only hiking route of Zugspitze.

When my father disappeared marching vigorously down hill, me and Dima took the cable car to Schneeferner and continued with the cog wheel trail to GaPa. In that fully packed train happened something that I’ve witnessed countless times: all the people who had come up with the helping hand of the modern machinery rushed in to get to sit comfortably on a chair. The bunch of exhausted climbers had to sit on the floor and on the stairs in the doorway. Well, we found our own comfort after arriving to GaPa: me and Dima (for his request) headed straight to a Irish pub and guzzeled a pint of Guinness and Magners respectively.

After fulfilling my dream to climb the Jubiläumsgrat, I can agree with many climbing sites that this route is not (only) a via Ferrata, even though there are many cables. This misconception causes every year many ill-equipped and incompetent climbers to try the route. Accidents are often lethal, because there is nearly all the time several hundred meter (more than thousand feet) fall on your both sides.

Physically the route is demanding even for a fit climber. Unless you are one of those fast-and-light climbers, I recommend to split the route for two days like we did. To be able to start from the first cable car at Alpspitze and to reach the last cable car at Zugspitze one must be a VERY fast climber. With our skills Jubiläumsgrat can be climbed without a rope in summer – we used our rope only once to abseil. In summer I believe that the 30 m / 98 ft rope is sufficient – winter conditions might be a whole different game. VF device with shock absorber is a must, since there are sections that are secured with cables, but you still might fall several meters (more than 10 ft). Semi-rigid boots are a good choice and I think wearing helmet is mandatory when climbing outdoors. We took some slings and quickdraws for belaying, but no trad rack. We ended up using none of them, but I still would consider taking some gear that works as an anchor for belaying or as a running belay, if climbing simul.

We climbed, as we say in Finnish, slowly but securely. For example DAV says in the Münchner Haus’ website that climbing Jubiläumsgrat takes 11-13 h. We used 16 h in two days. The most fierce climbers are said to use only 8-10 h, but that means really climbing fast and not enjoying the views. In addition I think that our route, climbing “uphill”, takes more time than the classic way, climbing “downhill”. There are some anchors for abseiling, but these mostly serve going “downhill”. Meaning climbing from Zugspitze to Alpspitze it’s possible to save some time by using the rope.

Jubiläumsgrat is very straightforward ridge and finding the route is mainly easy – it’s practically impossible to get lost from the ridge. The challenge is just to find if you should climb over or around every summit and boulder. There are red route marks, but those are really worn out and the red lichen on the rock looks very similar.

There are not many possible exits from the ridge once you got there, so you should pay close attention to the weather conditions and to your own resources before planning to climb Jubiläumsgrat. Between Alpspitze and Hochblassen there is one trail down to Grießkar and another to Matheisenkar. Next opportinity to exit is between Mittlere and Innere Höllentalspitze (closer to the latter) that takes you along the Brunntalgrat to Knorrhütte. Just before arriving to Zugspitze there is a chance to descend Höllental via Ferrata to Höllental, but I really wouldn’t use that as an emergency exit since Münchner Haus is behind the hill. In the eastern end of the ridge, near Alpspitze, there is no places for overnight quests in Osterfelderkopf. The closest place to offer a bunk is in Kreuzeck, that is little lower. In the middle of Jubiläumsgrat is Jubiläumsgratbiwak, where we stayed the night and in Zugspitze there is Münchner Haus. Prices for all the huts can be found from the DAV website and you must always make a reservation (except for the bivy). You must use a sleeping bag or at least a liner when sleeping in a hut or bivy for hygiene reasons. There is no water source at the bivy during the summer, so take enough of it with you (during the winter you can naturally melt the snow).

The best topo of Jubiläumsgrat can be found from and you can download it as a PDF file. I recommend to take a map with you (I had Kompass Garmisch-Partenkirchen Mittenwald 1:35 000) and actually we were surprised to find out that the Jubiläumsgrat route is also drawn to the OpenStreetMap. There is a very good app called OsmAND (offline maps, too) for Android and iOS devices.

My GPS: Movescount
Dima’s GPS: Movescount
Dima’s photos (day 1 and 2)

Total time: 00:10:08

Heräsin aamulla kuudelta, auringonnousun aikaan, ja herätin myös Diman. Pakkasimme tavaramme Dresdeniläisten vielä nukkuessa ja menimme ulos nauttimaan aamupalaksi…mitäpä muutakaan kuin aina luotettavia Corny-patukoita. Aamuaurinko alkoi juuri valaista ympäröiviä vuoria, mutta ilma oli vielä senverran viileä, että puin softshellin alle lämpimän pitkähihaisen. Sää oli täysin kirkas ja päivästä näytti tulevan todella hieno.

Lähdimme liikkeelle noin puoli seitsemältä. Tämä päivä poikkesi merkittävästi edellisestä, koska päämäärämme, Zugspitze, oli koko päivän selkeästi näkyvissä. Mutta toisaalta ohjelma oli samaa kuin eilenkin: kiipeämistä ylös ja alas. Ennakkotietojen mukaan reitin jälkimmäisellä puoliskolla olisi huomattavasti vähemmän via Ferrata -vaijereita, mutta en erityisesti kiinnittänyt asiaan huomiota. Vaijereita oli kuitenkin melko kattavasti kaikissa jyrkemmissä ja selkeästi putoamisvaarallisimmissa paikoissa.

Ylitimme Mittlere Höllentalspitzen (2743 m) puoli kahdeksalta ja näimme samalla myös Dresdeniläisten lähteneen biviltä. Aurinko alkoi pikkuhiljaa lämmittää ja luovuin ensin softshell-takista välttääkseni tarpeetonta hikoilua. Puolen yhdeksän aikaan saavuimme hieman ennen Innere Höllentalspitzeä olevaan risteykseen, josta on mahdollista laskeutua Brunntalgratin suuntaan pois harjanteelta ja jatkaa Knorrhüttelle. Kyltti ennusteli noin 3,5 h matkaa Zugspitzelle, mutta me ylitimme sen arvion reilusti. Hieman ennen yhdeksää saavutimme viimeisen huipun ennen Zugspitzeä eli nousimme Innere Höllentalspitzen (2741 m) laelle.

Olin jotenkin erehtynyt ajattelemaan, että tästä eteenpäin harjanne olisi lähinnä tasaisesti nouseva. Arvatenkin olin väärässä, koska harjanteen keskimääräinen profiili nousi toki tasaisesti, mutta joka välissä kiivettiin taas tutuksi tulleeseen tapaan ylös ja alas. Aloimme myös pikkuhiljaa kohdata vastaantulijoita, jotka olivat lähteneet aamunkoitteessa Zugspitzeltä ja kiipesivät siis harjannetta “alamäkeen”. He levittäytyivät pienten muurahaisjonojen näköisesti edessämme oleville rinteille.

Yhdeksän jälkeen Dresdeniläiset ohittivat meidät ja laskeutuivat köydellä yhden pidemmän jyrkän pätkän. Tämä osio oli mielestämme kuitenkin ihan käytännöllisesti kiivettävissäkin, joten emme ottaneet vielä köyttä esiin. Aurinko paistoi jo melko kuumasti Jubiläumsgratille, mutta varjoisissa kohdissa oli selvästi kylmä.

Kymmenen jälkeen pidimme monen muun kiipeilijän tavoin pienellä tasanteella nopean evästauon. Bivistä Zugspitzellepäin kulkiessa huomasin monelle parin metrin tasanteelle rakennetun matalan kivimuurin. Näissä paikoissa pystyisi siis myös bivittämään kohtuullisesti tuulensuojassa tarvitsematta itse alkaa rakennuspuuhiin.

Saavuimme puolenpäivän aikaan jyrkänteen reunalle ja Dima ehdotti laskeutumista köydellä. Rinne olisi kyllä kiivettävissäkin, mutta totesimme köyden olevan tässä tapauksessa turvallinen valinta, kun tarjolla oli laskeutumiseen soveltuva kallioon pultattu rinkulakin. Mukanamme oli siis 30 m köysi, koska emme uskoneet pidempää tarvitsevamme emmekä halunneet kantaa turhaa painoa mukana. Jyrkänne oli juuri sopivasti hieman alle 15 m, jonka saatoimme siis kaksinkertaisella köydellä laskeutua. Onnistuin itse vetämään prusik-varmistukseni tarpeettoman tiukkaan ja jouduin sulavan laskeutumisen sijaan nylkyttämään itseni vähemmän esteettisesti köyttä alas.

Pian tämän laskeutumisen jälkeen tulimme toisen päivän kiipeilyllisesti haastavimpaan kohtaan. Reitti meni noin kuusimetrisen kivitöytäreen yli ja kohtalaisten otteiden varassa sai roikkua taas tyhjyyden yllä. Kiipesin reitin mukaisesti kiven yli, mutta Dima lähti katsomaan voisiko kiven kiertää sivukautta turvallisempaa reittiä. Hän löysikin jonkinlaisen vaihtoehtoisen reitin ja kohtasimme taas kiven toisella puolella.

Olimme jo aiemmin katselleet allamme avautuvaa näkymää Höllentaliin, josta olimme pari vuotta sitten itsekin kiivenneet Zugspitzelle. Aloimme pikkuhiljaa nähdä myös Höllentalin yläpäässä olevan Höllentalferner-jäätikön, joka näytti aikaisempia vuosia railottuneemmalta. Lisäksi jäätiköllä seisoi valtavan pitkä muurahaisjono…tai siis kiipeilijöitä odottamassa vuoroaan päästä ylittämään reunarailo ja siirtymään jäätiköltä kalliolle. Ensimmäisen kerran kiivetessäni tuota reittiä 2012, oli tässä pullonkaulapaikassa ehkä kourallinen ihmisiä. Toisella kertaa, kiivetessäni Diman kanssa vuonna 2013, jonossa oli noin kymmenen kiipeilijää. Nyt heitä seisoi jäätiköllä pitkälti yli viisikymmentä ja kalliokin oli täynnä pieniä määrätietoisesti eteneviä pilkkuja. Kiittelin onneani, etten ollut enää tuolla “perusreitillä”. (Seuraavana päivänä kyseisellä paikalla eräs ilman asianmukaisia kiipeilyvarusteita liikkeellä oleva henkilö oli joutunut jonkinlaisiin ongelmiin ja häntä auttamaan tullut 24-vuotias Müncheniläinen putosi railoon vammautuen hengenvaarallisesti.)

Aurinko porotti jo varsin kuumasti ja luovuin taas yhdestä vaatekerroksesta jatkaen kiipeilyä t-paidassa. Muistin kiivetessäni, että aurinkorasva oli jäänyt ottamatta mukaan ja tiesin jo odottaa palavani suorassa paahteessa. Viimeiseltä tasanteelta ennen Zugspitzea soitin isälleni, joka oli tullut meitä vastaan Zugspitzelle hissillä. Hän kertoikin jo huomanneensa meidät ja ottavansa valokuvia huipun viereiseltä Münchner Hausin terassilta käsin.

Viimeinen pätkä Zugspitzelle oli selkeää polkua, jonka varrelta löysimme myös sattumalta jonkun muinaisen via Ferrata -vaijerin. Sen irtonaiset pätkät johtivat jonnekin alas Schneeferner-jäätikön suuntaan. Ohitimme myös risteyskohdan, josta Höllentalin kiipelijät nousivat huipun luokse ja juttelimme hetken parin kiipeilijän kanssa.

Zugspitzen huippu oli kaikkien aurinkoisten päivien tapaan kaikenmaailman käsilaukkukiipeilijöiden valloittamana. Aivan huipun viereen pääsee siis hissillä ja terassilta voi kavuta lyhyen matkan itse huipulle. Kiivettyään kaksi päivää harjanteella oma sietokyky jonottaa huipulle pääsyä näiden hissituristien perässä on ehkä arvatenkin hieman huono. Seisoskelimme kuitenkin kiltisti jonossa ja nousimme (Dima toisen ja minä kolmannen kerran) Saksan korkeimmalle huipulle, Zugspitzelle (2962 m), noin puoli kolmelta. Itse huipun saavuttaminen ei tuntunut kovin erityiseltä, mutta Jubiläumsgratin selättäminen oli mahtavaa.

Jonotimme taas ihmismassan keskellä päästäksemme terassille isäni luokse. Menimme yhdessä syömään keitot ja keskustelimme jatkosuunnitelmista. Olimme Diman kanssa pohtineet laskeutuvamme Reintalin kautta jalkaisin Garmisch-Partenkircheniin, joka tarkoittaisi vielä monen monta lisätuntia raskaaseen päivään. Tulimme siihen tulokseen, että jättäisimme sen retken kuitenkin toiseen kertaan ja suuntaisimme hammasratasjunalla takaisin GaPaan. Isäni puolestaan oli tietenkin täysissä voimissaan ja hän päätti lähteä kulkemaan tuota Zugspitzen ainoaa vaellusreittiä alas.

Isäni kadotessa tarmokkaasti marssien alamäkeen, minä ja Dima ajoimme hissillä Schneefernerille ja jatkoimme sieltä junalla GaPaan asti. Täyteen ahdetussa junassa tapahtui aiemminkin todistamani ilmiö: konevoimalla huipulle nousseet turistit ryntäsivät istumaan mukavasti penkeille ja joukko väsyneitä kiipeilijöitä joutui istumaan junan eteisen lattialla. No, me keräsimme mukavuuspisteet suuntaamalla GaPaan saavuttuamme suoraan (Diman toiveesta) irlantilaiseen pubiin kaikkien kiipeilyvälineidemme kanssa ja kumosimme terassilla tyytyväisinä kurkkuumme tuopilliset Guinnessia ja Magnersia.

Kiivettyäni pitkään unelmoimani Jubiläumsgratin voin allekirjoittaa kaikkien kiipeilysivustojen toistaman mantran, ettei reitti ole (pelkkä) via Ferrata, vaikka vaijereita on paljon. Ja ymmärrän, että tämän harhaluulon takia Jubiläumsgratille päätyy vuosittain kiipeilijöitä liian vähällä kokemuksella ja huonoilla varusteilla. Onnettomuudet ovat usein kuolemaan johtavia, koska molemmille puolille on jatkuvasti satojen metrien pudotus.

Reitti on fyysisesti raskas hyväkuntoisellekin kiipeilijälle ja ellei satu olemaan hyvin nopea liikkuja vuorilla, suosittelen harkitsemaan puolittamaan työmäärän meidän tapaamme kahteen päivään. Ehtiäkseen Alpspitzen ensimmäiseltä hissiltä Zugspitzen viimeiselle hissille pitää olla TODELLA nopea kiipeilijä. Meidän tasollamme Jubiläumsgrat on kesäkaudella kiivettävissä ilman köyttä ja me käytimme köyttä siis vain yhteen (ei välttämättömään) laskeutumiseen. Kesällä uskon tuon 30 m köyden olevan sopiva mitta – talvikiipeily voi asettaa erilaisia vaatimuksia. VF-laite kannattaa ehdottomasti olla, koska Jubiläumsgratilla on mahdollista VF-vaijerein varmistetuissa paikoissa pudota useita metrejä. Puolijäykät kengät olivat hyvä valinta ja kypärä on mielestäni ulkona itsestäänselvyys. Meillä oli varmistamista varten mukana slingejä ja jatkoja, mutta ei varsinaista trädikamaa. Emme tosin käyttäneet näitä, mutta harkitsisin silti ottamaan jotain millä voi tarvittaessa kiinnittyä varmistamaan tai käyttää juoksevana varmistuksena kiivetessä simulina.

Kiipesimme reittiä sanonnan mukaisesti hitaasti, mutta varmasti. Esimerkiksi DAV arvioi Münchner Hausin sivuilla kiipeilyn kestoksi 11-13 h, me käytimme kahtena päivänä yhteensä noin 16 h. Hurjimmat arviot ovat olleet 8-10 h paikkeilla, mutta silloin täytyy jo oikeasti kiivetä todella kovaa vauhtia eikä paljon maisemia katsella. Lisäksi epäilen meidän tapaamme “ylämäkeen” kiipeämisen vievän hieman enemmän aikaa kuin tavallisen suunnan “alamäkeen”. Kallioon on asennettu jonkin verran laskeutumisankkureita, mutta nämä nimenomaan tukevat meille vastakkaiseen suuntaan kulkemista. Zugspitzeltä Alpspitzelle mennessä aikaa voi siis monessa paikassa säästää käyttämällä köyttä.

Jubiläumsgrat on suoraviivainen harjanne ja reitin löytäminen on siinä suhteessa helppoa – harjanteelta ei ole käytännössä mahdollista eksyä. Haasteet tulevat lähinnä siinä, että reittimerkit ovat kuluneita ja punaiset merkit sekoittuvat helposti samanväriseen kivien pinnassa olevaan jäkälään. Toisinaan joutuu siis katsomaan tarkasti onko suotavaa kiivetä jonkin kohouman yli vai kiertää se jommalta kummalta puolelta.

Poistumismahdollisuuksia harjanteelta on vähän, joten säähän ja omiin voimavaroihin kannattaa kiinnittää huomiota mielummin jo ennen kiipeämään lähtemistä. Alpspitzen ja Hochblassenin välistä menee polku Grießkariin ja Matheisenkariin. Mittelere ja Innere Höllentalspitzen välistä (lähempänä viimeksimainittua) menee Brunntalgratia pitkin polku Knorrhüttelle. Juuri ennen Zugspitzeä on myös mahdollisuus laskeutua Höllental via Ferrataa pitkin Höllentaliin, mutta sitä en suosittele hätäpoistumiseen, koska Münchner Haus on yhden mäen takana. Alpspitzen päässä Osterfelderkopfilla ei ole yöpymismahdollisuutta, mutta hieman alempana Kreuzeckillä voi yöpyä. Keskellä Jubiläumsgratia on Jubiläumsgratbiwak, jolla yövyimme ja Zugspitzellä on Münchner Haus, jossa voi myös yöpyä. Majakohtaiset hinnat löytyvät DAV:in sivuilta ja yöpaikka kannattaa aina varata etukäteen (biville ei voi tehdä varauksia). Majoilla ja bivillä edellytetään käytettävän hygieniasyistä omaa makuupussia tai vähintään makuupussin lakanaa. Bivillä ei ole juoksevaa vettä, joten kesällä nestettä kannattaa ottaa tarpeeksi mukaan (talvella voi tietysti sulattaa lunta).

Mielestäni ehdottomasti paras topo Jubiläumsgratista löytyy Bergsteigen.comin sivuilta ja sieltä sen voi ladata itselleen PDF-muodossa. Suosittelen ottamaan mukaan myös kartan (minulla oli Kompass Garmisch-Partenkirchen Mittenwald 1:35 000) ja itseasiassa yllätykseksemme huomasimme reittiä voivan tarkastella myös OpenStreetMapissa, josta löytyy hyvä sovellus OsmAND (myös offline-kartat) Androidille ja iOS-laitteille.

Minun GPS-tiedot: Movescount
Diman GPS-tiedot: Movescount
Diman valokuvat (1. ja 2. päivä)

Jubiläumsgrat: Day 1

We had been waiting for a good weather window for our main goal, Jubiläumsgrat, and finally it seemed to be the time. Me and Dima packed our climbing gear in the evening and woke up early in the morning. The plan was to spend a night on the mountain so we were in no hurry.

Jubiläumsgrat (Jubilee Arête) is about 5,3 km / 3,3 miles long (as the crow flies) mountain ridge more than 2000 m / 6500 ft over the sea level. The actual climbing distance is about 8,1 km / 5 miles. In the east end of the ridge is the summit of Alpspitze (2628 m / 8622 ft) and in the west end is the highest mountain in Germany, Zugspitze (2962 m / 9718 ft). In addition to these two, the route traverses over three Höllentalspitze summits – Äußere (2720 m / 8920 ft), Mittlere (2743 m / 8999 ft) and Innere (2741 m / 8993 ft) – and over Vollkarspitze (2630 m / 8630 ft). Geologically Jubiläumsgrat starts from Hochblassen (2706 m / 8878 ft) – that is a tad off from the route – but also the ridge between it and Alpspitze is a part of the Jubiläumsgrat route.

Most climb the ridge “downhill”, meaning in W-E direction, from Zugspitze to Alpspitze. Many sources state that the route is easier this way, especially for belaying some sections. We had decided to climb “uphill”, in E-W direction, from Alpspitze to Zugspitze. I can’t say any better reason for this than the gut feeling of liking the idea of going up instead of down. In any case climbing the Jubiläumsgrat means constantly climbing up and down, so the route is not easy whatever the direction. Part of the Jubiläumsgrat has via Ferrata cables, but the route is absolutely not a VF and it demands good skills in ridge climbing. The VF parts are graded to C/D and I find that being truthful. In UIAA grades Jubiläumsgrat is said to be I and II, partly III-.

The first cablecar from GaPa to Osterfelderkopf left at 8 am, but we postponed the start with an hour to avoid the first overcrowded ride of the climbers heading to Alpspitze. One-way ticket for an adult during the summer season costs 17 €. After we reached the top in 2033 m / 6670 ft, we took our time to put on all climbing gear. Before 10 am we started to follow the big crowd climbing the Alpspitze via Ferrata. The weather was partly cloudy, but the visibility was still good. We have climbed the VF route with Dima in 2013 and now we moved considerably faster.

We passed several groups of slower climbers while ascending to Alpspitze. The route splits towards Jubiläumsgrat a bit before the summit, but since it wasn’t that far we decided to go with the flow and strut around the summit. We reached the summit of Alpspitze in 2628 m / 8622 ft at noon. The cloud that had been chasing us during the climb started to reach us now and the view to GaPa was poor. We enjoyed a quick snack in form of Corny muesli bars and continued straight over the summit towards the Jubiläumsgrat. The other route, that I mentioned before, joined to this one just below the summit. Now we finally left the big crowds behind us and saw only couple other climbers ahead of us: now starts the real climbing!

Even though we could every now and then see all the way to Zugspitze through the clouds, it was difficult to understand how massive the whole ridge was and distances were difficult to define. We were in good spirits and started to climb up and down. There was more VF cables than I had expected and all were in good condition. The clouds that were surrounding us started gradually condense and while it grew to a light rain, we pulled the rain covers over our backpacks. After 1 pm we arrived to the crossroads and studied the signs and our map for a little while. On the right side of the ridge was a trail descending to Matheisenkar and all the way to Höllental. On the left was our route to Jubiläumsgrat, to Hochblassen and an exit possibility by descending to Grießkar. We had thought about taking a detour to climb Hochblassen, but now we felt that Jubiläumsgrat alone would be enough.

Little by little we began to meet people who were coming from Zugspitze and some of them asked about our plans. When I mentioned that we are going to spend the night at Jubiläumsgratbiwak, one climber told that we wouldn’t be alone and pondered that the bivy might even be full. In that case we would have to bivy out in the open, which would be doable in this weather. We reached the summit of Vollkarspitze in 2630 m / 8630 ft at 15:30, but to tell the truth we weren’t at that moment aware of it. The summit doesn’t have any kind of sign on it and while climbing inside a cloud, it didn’t really stand out of all the high points on the ridge that we climbed.

During the day it became very clear to us that even though the grade wasn’t by no means too difficult, the route is very exhausting to climb. When you are not climbing up, you’re climbing down – there is virtually no flat parts. Every once in a while the ridge might be little wider and the next moment it turns to be as sharp as a knife. You don’t always know are you actually climbing, walking or going on all fours. The most steepest sections are secured with VF cabels, which makes you feel more safe. But on the other hand we discussed about this when descending from Vollkarspitze: There is the most difficult VF section of the route, a D-grade vertical wall. The cable prevents a lethal fall, but it doesn’t take away the risk of getting major injuries. The free fall would still be several meters (more than 10 ft) and even with the shock-absorber the fall would end smashing against the rock wall.

In addition to the steep sections, many places covered with loose rocks are dangerous. You end up often climbing or traversing a steep slope that ends to a ravine. Losing the balance might easily lead to an unstoppable slide towards the void. We didn’t feel the need to rope up, since when climbing simul, one might drag another with him when falling. Belaying all the time would have slowed us down considerably. We decided to move carefully through difficult passages and that seemed to suit us well.

For me the crux of the route was before Äußere Höllentalspitze, on a steep slope with loose rocks as described earlier. At the end of the slope we had to climb around a large smooth boulder to be able to continue climbing up. Dima went first and waited for me on the other side. I started to inch myself against the surface of the rock and pushed my other leg in an uncomfortable in-rotated position to maintain the balance. I reached far around the boulder and got my hand on a small edge. In that moment I realised that I got myself into a position where it would be very hard to move to any direction. And if I would lean back a slightest bit, I would lose my grip from the edge and fall all the way to the valley. I froze completely and the paralysing fear of the death seemed to last forever. I said to Dima: “Now it’s a really bad place.” Dima instructed me to reach a little bit further of the small edge: “There is a jug!” Desperately I stretched my arm a wee bit more and felt the blissful moment of my fingers digging into a perfect jug type hold. I was able to drag myself past the boulder, but the moment of horror didn’t want to leave my head. We continued climbing and I kept on feeling the disturbing fear in my mind, until I decided that I just have to get over it. Somewhere from the dusty basement of my memories I dug out the Bene Gesserit litany against fear, from the Dune trilogy that I red perhaps 15 years ago:

I must not fear. Fear is the mind-killer. Fear is the little-death that brings total obliteration. I will face my fear. I will permit it to pass over me and through me. And when it has gone past I will turn the inner eye to see its path. Where the fear has gone there will be nothing. Only I will remain.
–Frank Herbert (Dune)

Only I will remain. For some reason this helped me to focus on climbing and let go of the fear. In hindsight it might have been a good idea to climb that section with a belayer, because the consequences of a fall would have been catastrophic. But the boulder didn’t seem that difficult to pass, until you realised that you hang on a sloper ball. Dima asked me a while later if I want to rope up. I told him that I don’t feel the need anymore, since the hardest part seems to be behind us.

We climbed on, up and down, and the bivy was nowhere to be seen. Every time when we climbed on a spike we wished to see the bivy, but there was nothing. At 6 pm we summited Außere Höllentalspitze in 2720 m / 8920 ft, once again unaware of it happening. A while after that I climbed on a small hillock and looked at the ridge ahead of me. I was starting to feel little desperate since we were quite tired. Nothing, only rocks. Then I turned my head down to see where to climb next and there it was! Right below my feet was a small red cabin. I shouted to Dima that I found the bivy, but he was unable to hear me. He was as surprised as I was, when he looked down.

I walked to the bivy, nervously thinking if there will be room for us, and opened the door. In the cabin there was two men with their excessive supper. They greeted me friendly. I told that I was a Finnish climber and my friend was about to join us. These two men were from Dresden and they had also come from Alpspitze. They had taken much more food with them than we did and they offered chocolate crackers for us.

Grathütterl or officially Jubiläumsgratbiwak is 2684 m / 8805 ft above the sea level and about the halfway of the ridge. The bivy was rebuilt in 2011 and it’s maintained by DAV Munich. There are giro transfer papers in the bivy that you can use to pay the 3 € fee for DAV Munich. They use the money to cover the maintenance expenses of the bivy. Cell phones don’t work inside the cabin, but you are able to call when you go outside. Jubiläumsgratbiwak is primarily an emergency bivouac, but it’s allowed to use it for planned bivy if there are no emergencies. We ended up having plenty of space in the 12 bed bivy, because it was just us four spending the night there. We fell asleep content after over 8 hours of climbing.

My GPS: Movescount
Dima’s GPS: Movescount
Dima’s photos (day 1 and 2)

Total time: 00:34:20

Olimme odottaneet hyvää sääikkunaa pääkohdettamme, Jubiläumsgratia, varten ja viimein se näytti koittavan. Pakkasimme Diman kanssa kiipeilyvälineet edellisenä iltana valmiiksi ja heräsimme aamulla aikaisin päästäksemme hyvissä ajoin liikkeelle. Olimme suunnitelleet viettävämme yötä harjanteella, joten varsinaista kiirettä ei ollut.

Jubiläumsgrat on linnuntietä mitattuna noin 5,3 km pitkä vuorenharjanne yli 2000 m korkeudessa, mutta kiipeilymatkaa reitillä kertyy noin 8,1 km. Harjanteen itäpäässä on Alpspitzen (2628 m) huippu ja länsipäässä Saksan korkein vuori, Zugspitze (2962 m). Reitti kulkee näiden kahden huipun lisäksi kolmen Höllentalspitzen – Äußere (2720 m), Mittlere (2743 m) ja Innere (2741 m) – sekä Vollkarspitzen (2630 m) yli ja sivuaa Hochblassenia. Geologisesti Jubiläumsgrat alkaa Hochblassenilta (2706 m), mutta sen ja Alpspitzen välinen harjanne kuuluu myös reittiin.

Suurin osa kiipeää harjanteen “alamäkeen” eli länsi-itä -suunnassa Zugspitzeltä Alpspitzelle. Reitin sanotaan myös olevan näinpäin hieman helpompi joidenkin paikkojen varmistamisen osalta. Me kuitenkin olimme päättäneet kiivetä harjanteen “ylämäkeen” eli itä-länsi -suunnassa Alpspitzeltä Zugspitzelle. En osaa tälle päätökselle sen parempaa syytä sanoa kuin että jostain syystä nousujohtoinen reitti kuullosti houkuttelevammalta. Jokatapauksessa Jubiläumsgratilla joutuu kiipeämään toistuvasti ylös ja alas, joten kevyttä kulku ei ole kumpaankaan suuntaan. Osa Jubiläumsgratista on varmistettu via Ferrata -vaijerein, mutta kyseessä ei missään nimessä ole pelkkä VF vaan reitti vaatii myös harjannekiipeilytaitoja. Via Ferratan vaikeusaste on luokiteltu useimmissa lähteissä C/D-tasolle, mikä pitää mielestäni paikkansa. UIAA-asteikolla Jubiläumsgratin sanotaan sisältävän kiipeilyä vaikeusasteilla I, II ja osittain III-.

Ensimmäinen hissi GaPasta Osterfelderkopfille lähti kahdeksalta, mutta vältimme Alpspitzelle nousijoiden aamuruuhkan saapumalla hissille hieman yhdeksän jälkeen. Yhdensuuntainen hissimatka maksaa kesäkaudella aikuiselta 17 €. Puettuamme kiipeilykamppeet päällemme hissin yläasemalla 2033 m korkeudessa, lähdimme ennen kymmentä seuraamaan kiipeilijöiden valtavirtaa Alpspitzen via Ferratalle. Sää oli osittain pilvinen, mutta näkyvyys oli tässä vaiheessa vielä hyvä. Olimme kiivenneet kyseisen VF-reitin Diman kanssa vuonna 2013 ja nyt etenimme huomattavasti edellistä kertaa nopeammin.

Ohitimme useita joukkoja hitaampia kiipeilijöitä noustessamme Alpspitzelle. Reitti haarautuu Jubiläumsgratin suuntaan hieman ennen huippua, mutta tästä kohdasta on niin lyhyt matka huipulle, että päätimme kuitenkin käydä valtavirran kanssa patsastelemassa Alpspitzellä. Saavutimme Alpspitzen huipun 2628 metrin korkeudessa puolenpäivän aikaan. Tässä vaiheessa meitä koko nousun ajan tasaisesti jahdannut pilvi alkoi saavuttaa meidät ja näkyvyys GaPan suuntaan oli huono. Söimme nopeasti yhdet Cornyt ja jatkoimme suoraan huipun yli kulkevaa reittiä kohti Jubiläumsgratia. Aiemmin mainitsemani alempaa haarautunut reitti yhdistyy tähän reittiin melko pian huipun alapuolella. Tässä vaiheessa kiipeilijöiden ruuhka jäi taaksemme ja näimme edessämme vain pari muuta ihmistä: vihdoin päästään tositoimiin!

Vaikka pilvien välistä ajoittain näki Zugspitzelle asti, oli harjanteen massiivisuutta vaikea käsittää ja etäisyydet tuntuivat hyvin epämääräisiltä. Tunnelma oli kuitenkin korkealla ja lähdimme kiipeämään vuorotellen alas ja ylös. VF-vaijereita oli enemmän kuin olin odottanut ja ne olivat hyvässä kunnossa. Pilvet ympärillämme alkoivat pikkuhiljaa tiivistyä ja kevyen sateen alkaessa vedimme suojat reppujen päälle, mutta olosuhteet olivat yhä varsin hyvät. Saapuessamme ensimmäiseen risteyspaikkaan yhden jälkeen jouduimme hetken tutkimaan kylttejä ja karttoja. Harjanteen oikeaa puolta pääsee laskeutumaan Matheisenkarin suuntaan ja sitä kautta Höllentaliin, vasempaa puolta lähtee reitti Jubiläumsgratille ja Hochblassenille sekä poistumisreitti Grießkarin kautta itään. Olimme pohtineet myös Hochblassenilla käymistä, mutta Jubiläumsgratissa on jo yksinäänkin paljon kiivettävää.

Aloimme pikkuhiljaa kohdata myös vastaantulijoita, jotka toisinaan tiedustelivat suunnitelmiamme. Kun mainitsin aikovamme viettää yötä Jubiläumsgratbiwakilla, eräs kiipeilijä kertoi, ettemme olisi bivillä yksin ja epäili siellä mahdollisesti olevan jopa täyttä. Siinä tapauksessa joutuisimme bivittämään ulkona, mikä sään puolesta oli kyllä mahdollista. Saavutimme Vollkarspitzen huipun 2630 metrissä noin puolen neljän aikaan, mutta totta puhuakseni emme edes tienneet sitä kiivetessämme, koska huippua ei ole mitenkään merkitty eikä se pilven seassa kulkiessa kummemmin erottunut muista harjanteen kohoumista.

Päivän aikana tuli hyvin selväksi, että vaikka reitin vaikeustaso ei ollut mitenkään mahdoton, se todellakin on fyysisesti raskas. Jos et ole kiipeämässä ylös niin kiipeät alas – tasaista ei ole juuri ollenkaan. Toisinaan harjanne on hieman leveämpi ja välillä se on veitsenterävä. Aina ei itsekään tiedä onko senhetkinen kulku enemmän kiipeilyä, kävelyä vai konttaamista. Jyrkimmät paikat ovat varmistettu VF-vaijerein, mikä tuo turvallisuudentunnetta. Toisaalta vaikeimmassa VF-kohdassa, laskeutuessamme D-tason jyrkännettä Vollkarspitzeltä, pudotessa vaijeri pelastaisi kuolemalta, mutta siitä huolimatta vakavan loukkaantumisen riskiä se ei poista. Vapaata pudotusta tulisi jokatapauksessa useita metrejä ja nykäyksenvaimentajasta huolimatta lopussa iskeytyisi kiviseinämään.

Jyrkkien kohtien lisäksi haastavia paikkoja ovat monet irtokivien peittämät alueet. Usein joutuu kiipeämään tai sivuttaiskulkemaan jyrkkää rinnettä, joka päättyy ammottavaan rotkoon. Horjahtaminen voi siis helposti johtaa pysäyttämättömissä olevaan luisuun kohti tyhjyyttä. Emme kuitenkaan kokeneet tarpeelliseksi käyttää köyttä, koska simulina kulkiessa pudonnut vetäisi toisen mukanaan ja varmistaminen olisi hidastanut tarpeettomasti etenemistä. Päätimme vain liikkua varovaisesti vaikeissa kohdissa ja ratkaisu sopi meille hyvin.

Minulle reitin kruksi tuli vastaan ennen Äußere Höllentalspitzeä erään tällaisen viettävän irtokivisen rinteen alareunassa, jonka päätteeksi piti kiivetä ison sileähkön kiven ympäri päästäkseen jatkamaan ylöspäin. Dima ohitti kiven ensin ja jäi odottamaan minua toiselle puolelle. Minä hivuttauduin kiven pintaa pitkin työntäen toisen jalan epäkiitolliseen asentoon sisäkierrossa, koska näin pääsin jotenkin tasapainoon. Kurotin pitkälle kiven ympäri ja tavoitin listamaisen otteen. Siinä vaiheessa tajusin olevani asennossa, josta on vaikea liikkua oikealla tai vasemmalle ja jos nojaan yhtään taakse pettää otteeni listasta ja putoan laakson pohjalle asti. Lamaannuttava kuolemanpelko ja täydellinen jäätyminen tuntui kestävän ikuisuuden ja sanoin Dimalle: “Nyt on tosi paha paikka.” Dima neuvoi minua kurottamaan vielä hieman pidemmälle listaotetta pitkin: “Siinä on kahva!” Epätoivoisesti venytin kättäni hieman pidemmälle ja koin autuaan tunteen sormieni upotessa täydelliseen kahvaotteeseen. Sain vedettyä itseni kiven turvalliselle puolelle, mutta juuri koettu kauhunhetki ei ottanut lähteäkseen. Jatkoimme matkaa eteenpäin ja pelko pyöri häiritsevästi mielessäni, kunnes päätin, että nyt tästä täytyy päästä yli voidakseni jatkaa. Jostain muistin kätköistä aivoni tarjoilivat minulle ehkä 15 vuotta sitten lukemastani Dyyni-trilogiasta Bene Gesserit -järjestön pelonhallintamantran:

En saa pelätä. Pelko on mielen tappaja. Pelko on pikku kuolema, joka tuo täydellisen sammumisen. Katson pelkoani suoraan. Annan sen kulkea ylitseni ja lävitseni. Ja kun se on mennyt ohi, käännän sisäisen silmäni näkemään sen tien. Mistä pelko on kulkenut, siinä ei ole mitään. Vain minä pysyn.
–Frank Herbert (Dyyni) suom. Anja Toivonen

Vain minä pysyn. Jostain syystä tämä auttoi kääntämään tietoisuuteni takaisin kohti meneillään olevaa tehtävää ja pois pelosta. Jälkeenpäin ajatellen tuo kohta olisi kannattanut ohittaa köyden kanssa ja varmistaen, koska putoamisen seuraukset olisivat olleet katastrofaaliset. Kuitenkin paikka näytti lähestyttäessä helpommalta kuin se oli ja vaikeus selvisi vasta huomatessaan roikkuvansa sloupperipallossa. Dima kysyi vähän ajan kuluttua, että haluaisinko kulkea köydessä. Sanoin kuitenkin, että en kaipaa sitä enää, kun vaikein paikka taisi jo mennä.

Kiipeily jatkui ylös ja alas, eikä biviä näkynyt missään. Aina noustessamme vähän korkeammalle toivoimme näkevämme bivin, mutta mitään vihjettäkään ei ollut havaittavissa. Kuuden aikaan ylitimme Außere Höllentalspitzen 2720 metrissä, mutta tämäkin huiputus tapahtui autuaan tietämättömänä. Hieman sen jälkeen kiipesin taas yhden pienen töytäreen päälle ja katselin jo hieman toivottomana eteenpäin, koska aloimme olla melko väsyneitä. Ei mitään, pelkkää kiveä. Sitten käänsin katseeni alas nähdäkseni mistä kiipeän eteenpäin ja siinä se oli! Jalkojeni juuressa muutaman metrin alempana törötti pieni punainen mökki. Hihkuin iloisesti Dimalle löytäneeni bivin, mutta hän ei kuullut mitä sanoin ja tuli väsyneen näköisenä kohti. Yllätys oli yhtä suuri hänen katsahtaessa alaspäin.

Kävelin biville ja jännittäen olisiko meille tilaa, avasin oven. Majassa istui kaksi miestä runsaiden eväiden äärellä ja tervehti minua ystävällisesti. Kerroin olevamme suomalaisia kiipeilijöitä ja ystäväni olevan tulossa perässä. Miehet olivat Dresdenistä ja kiipeämässä Jubiläumsgratia kanssamme samaan suuntaan. He olivat ottaneet huomattavasti enemmän ruokaa mukaansa ja tarjosivat meille keksejä.

Grathütterl eli virallisesti Jubiläumsgratbiwak sijaitsee 2684 metrin korkeudessa suunnilleen puolivälissä harjannetta. Maja on uusittu vuonna 2011 ja sitä ylläpitää DAV:n Münchenin osasto. Bivillä on maksulappuja, joilla voi suorittaa 3 € suuruisen yöpymismaksun, jolla DAV München kattaa ylläpitokuluja. Kännykkäverkko ei toimi bivin sisällä, mutta ulkopuolelta voi soittaa. Ensisijaisesti kyseessä on hätäbivi, mutta majalla saa yöpyä myös suunnitellusti jos hätäyöpyjiä ei ole. Yöpymistilaa 12 hengen bivissä oli siis kaikille runsaasti, koska meidän neljän lisäksi muita ei sinä yönä tullut. Nukahdimme tyytyväisinä yli kahdeksantuntisen kiipeilyn päätteeksi.

Minun GPS-tiedot: Movescount
Diman GPS-tiedot: Movescount
Diman valokuvat (1. ja 2. päivä)