By Jeriko Fox 
31,7 km (19.7 miles)
107,9 km (67 miles) / 782,7 km (486.35 miles)
Albergue Etxeurdina, Villatuerta
In the morning, I had a 30 km (18.64 mi) day in mind. The terrain looked manageable, but the soles of my feet always have the final say. When they start getting sore by the end of the day, progress quickly turns into a shuffle.
I’d spent the night tossing and turning with cold, despite the thick blanket—and the reason became clear soon enough. When I set off, it was only 4°C (39°F) outside. For the first time on this hike, I pulled on my down jacket.
The temperature began rising as soon as the sun peeked out. I’d climbed up to the Alto del Perdón viewpoint monument, and from there, it was a slow descent over fist-sized rocks that rolled underfoot like mischievous marbles.
I had planned to stop for breakfast in Uterga, but nothing was open. Same story in Muruzábal. Oh well, who needs breakfast? I kept going, riding the momentum of a crisp morning and warming sun.
I did stop for lunch, though, in the picturesque little town of Puente la Reina. I picked up some salted peanuts and a cola from a tiny shop run by an elderly lady and pressed on.
Throughout the day, I kept leapfrogging a woman along the trail. We’d already spent a couple of nights in the same albergues but hadn’t spoken. I paused for a chat while she was taking a drink break and found out she was Canadian—from Quebec, which explained her smooth French with the other pilgrims.
The day’s route passed through several small towns, often following the A-12 highway (aka Autovía Camino de Santiago). My feet held up surprisingly well, so I passed through Lorca—where many others stopped for the night—and headed on to Villatuerta.
By the time I reached the village, I’d clocked 33 km (20.51 mi). A nasty surprise awaited: the albergue I’d been aiming for was closed. Thankfully, I remembered seeing an advert for another one not listed on my map app or on the standard pilgrim accommodation list.
I walked in and was greeted by a friendly woman at reception who confirmed they had space. The albergue looked fairly new, and I ended up in an 8-bed dorm with only two other hikers. The price for the night was €18 and included breakfast.
There was no laundry facilities, but I did a quick round of sink laundry. Then I headed to a nearby restaurant for dinner—and walked straight into what felt like a scene from a badly written sketch show. The grumpy-looking bartender was clearly complaining to a regular about “this peregrino” (pilgrim). I pointed at a dish on the picture menu that she said included fish and salad. What arrived was a plate of mushroom pasta.
Anyone who knows me knows how I feel about fungi (they don’t belong in lungs, on feet, or especially in food). With my limited Spanish and her limited enthusiasm, I didn’t bother arguing. I just ate the pasta and picked around the fungi.
I popped into the grocery store for some trail snacks and braced myself for more gruff vibes. But at the till, the cashier looked me square in the eyes and said the pilgrim’s greeting: Buen Camino! (Have a good Camino!)
Aamulla mielessäni oli 30 km päivä. Maaston osalta se näytti mahdolliselta, mutta jalkapohjat voivat aina yllättää. Kun ne alkavat päivän pääteeksi olla hellänä niin sitten eteneminen käy hankalaksi.
Olin yöllä kääntyillyt kylmissäni paksusta peitosta huolimatta ja syy selvisi pian. Liikkeelle lähtiessä ulkona oli 4°C. Puin ensimmäistä kertaa untuvatakin vaeltaessa päälle.
Keli alkoi lämmetä heti auringon noustessa. Samalla olin itse kiivennyt harjanteelle Mirador Alto del Perdón -muistomerkin luokse. Alamäki oli hidasta kivikkoa – sellaisia nyrkin kokoisia, jotka pyörivät jalan alla.
Olin ajatellut käydä aamupalalla Utergassa, mutta mikään paikka ei ollut auki. Eikä Muruzábalissakaan. Mitäpä sitä aamupalalla. Jatkoin matkaa, kun kone kulki hyvin yhä lämpenevässä aamussa.
Lounaalle sentään pysähdyin Puente la Reinan idylliseen kylään. Ostin vanhan tädin pitämästä pikkupuodista suolapähkinöitä ja colaa mukaan ja jatkoin matkaa.
Päivän mittaan ohittelimme erään naisen kanssa toisiamme. Olimme olleet jo parina yönä samassa alberguessa, mutta emme olleet tutustuneet. Pysähdyin hänen pitäessä juomataukoa juttelemaan ja selvisi hänen olevan kanadalainen, Quebecistä. Se selittikin hänen sujuvan keskustelunsa alberguessa ranskalaisten kanssa.
Päivään mahtui monta pikkukaupunkia ja reitti seuraili A-12 -tietä (Autovia Camino de Santiago). Jalat kestivät hyvin, joten ohitin monen muun kohteena olleen Lorcan ja suuntasin Villatuertaan.
Kylään saapuessani kilometrejä oli tullut kasaan 33. Ikäväksi yllätykseksi tähtäimessäni ollut albergue olikin kiinni. Onneksi olin huomannut mainoksen toisesta alberguesta, jota ei ollut karttasovelluksessani eikö albergue-listassa.
Astelin sisään ja mukava nainen vastaanotossa kertoi heillä olevan tilaa. Pääsinkin melko uuden oloisessa alberguessa 8 hengen makuusaliin, jossa oli vain kaksi muuta vaeltajaa. Yöpymisen hintaan (18 €) kuului myös aamupala.
Pyykinpesumahdollisuutta ei ollut, mutta huljautin nopeaa nyrkkipyykkiä. Menin sitten läheiseen ravintolaan syömään. Kohtaus oli kuin huonostq sketsiohjelmasta. Tympääntyneen oloinen baarinpitäjä selvästi sadatteli vakioasiakkaalleen tätä peregrinoa (pyhiinvaeltaja). Kuvallisesta ruokalistasta valitsin ruuan, jossa oli kalaa ja salaattia. Eteeni ilmestyi lautasellinen sienipastaa.
Kaikki minut tuntevat tietävät suhtautumiseni sieniin (niitä ei pidä olla keuhkoissq, ei jaloissa ja ei ainakaan ruuassa). En jaksanut huonolla kielitaidolla alkaa vuoden asiakaspalvelijan kanssa vääntämään, joten söin pastan ja jätin sienet sikseen.
Kävin vielä ruokakaupassa hakemassa eväitä ja mietin olisiko sielläkin meno samanlaista. Ostoksia maksaessa kassarouva katsoikin minua syvälle silmiin jq sanoi vaeltajien tervehdyksen: Buen Camino! (Hyvää Caminoa!)