Naurissaari & Ruohosaari – Return to the Bunker Island

I bought a packraft two years ago and, although I don’t paddle all that often, I love the closeness to the water it offers and the chance to reach islands that are otherwise tricky to get to. I’ve walked to Naurissaari, an island off Voisalmi in Lappeenranta, a couple of times in winter across the ice, but this time I wanted to visit in proper summer weather.

So, I pumped up my packraft and launched it at the Voisalmi boat harbour. I paddled under the bridge between Voisalmi and Tyysterniemi and pointed my nose toward the northern tip of Naurissaari, where there’s a shelter. The weather was sunny and warm, with barely a whisper of wind. My paddling technique is far from professional, so I tend to avoid the lake when it’s too windy.

Lake Saimaa was almost mirror calm, and ahead of me a family of ducks drifted peacefully by. I saw other waterbirds too during the trip, and in a packraft you’re so close to the waterline that it feels like you’re on the same level with them.

I landed at Naurissaari and left my packraft on the shore by the shelter. In winter, I’ve visited a bunker at the southern end of the island – one of many structures forming the Salpalinja, a line of defence built across eastern Finland in the 1940s in case of a Soviet invasion. The line was never actually used, so many of the bunkers were left to their fate.

There’s another bunker at the north end of the island, but I’ve never managed to get to it in winter since its trench entrance has partly collapsed and is usually packed with snow. So this time I’d made it my mission to see if I could get inside during summer. I felt a bit nervous and my heart was pounding as I crouched down and squeezed through the narrow entrance. Collapsed structures can always collapse a bit more, and you never know when a rock might fall from the ceiling or wall.

But I made it in, and using a flashlight I had a peek at the size of the place – which is usually impossible to judge from above ground. There was one dark room just inside the entrance, and two smaller ones with firing openings further in on the lake side. Some light filtered in through the openings, but you should always bring a light source into a bunker. You never know what holes might be in the floor, or what bits of rebar might be jutting down from the ceiling.

I was glad I finally got to explore the island’s second bunker. But I had more plans for the day, so I clambered back into my packraft and set off toward Ruohosaari. It’s quite a bit bigger than Naurissaari, and according to the map it also has a shelter. I found it tucked into the end of a quiet bay and pulled the packraft ashore to take a look around.

The Ruohosaari shelter looked quite cosy – potentially even good for an overnight stay. But to my dismay, I found some odd bits of clothing, empty beer cans and cigarette packs lying about. It gave me a slight feeling that maybe someone had actually been living there recently. That would take some kind of transport to get across, of course, and usually people living rough in shelters tend to stick closer to town.

There was a really nice sandy beach near the shelter, but that too was scattered with empty cans. I honestly can’t understand why someone can carry full cans all the way there but can’t manage to take the empties back. I was raised to believe you simply never litter – not in nature, not in town.

From Ruohosaari, I set my sights on one more local island. There’s a tiny little islet – more of a rock, really – that shows up on Google Maps as Dickelson’s Island, with a solid five-star rating. It has no name on official outdoor maps, so I’m fairly sure it’s not officially named. With the nearby LUT university and its engineering students’ unique brand of humour, I suspect the name Dickelson’s Island was their doing. I couldn’t help but wonder if the name had anything to do with the rather phallic northern tip of Ruohosaari – or perhaps even the nearby, and very officially named, Kivesluoto (literally “Testicle Islet”).

As I reached Dickelson’s Island, I saw an older couple fishing in a rowboat nearby. Well, the man was fishing, and the woman commented, “You’re not going to catch anything here except experience.” My own experience of Dickelson’s Island turned out to be similarly underwhelming – as I’d suspected, it was a seagull island, pretty much covered in bird droppings, and there appeared to be a nest as well. So I left the place in peace and didn’t set foot ashore.

To end my little paddling adventure, I headed through Uittimensalmi and into the small boat harbour in front of LUT University. It struck me as a convenient place to land, and I’d arranged for Nina to pick me up from there. The trip totalled 6.14 km (3.81 mi) and took about two hours of actual paddling time.

Ostin packraftin kaksi vuotta sitten ja vaikka käyn melomassa harvakseltaan, nautin sen kyydissä veden läheisyydestä ja mahdollisuudesta päästä muuten vaikeasti tavoitettaviin saariin. Olen pariinkin otteeseen käynyt Lappeenrannan Voisalmen edustalla sijaitsevassa Naurissaaressa talvella jään yli kävellen, mutta nyt halusin vierailla siellä kesäkelillä.

Niinpä pumppasin packraftini täyteen ja laskin sen vesille Voisalmen venerannassa. Meloin Voisalmen ja Tyysterniemen välisen sillan ali ja otin suunnan kohti Naurissaaren pohjoispäätyä olevaa laavua. Sää oli aurinkoinen ja lämmin, eikä tuultakaan juuri ollut. Melontatekniikkani ei ole mitään ammattilaistasoa, joten kovin tuulisella säällä en järvelle halua.

Saimaa oli lähes peilityyni, kun editseni lipui sorsaperhe kaikessa rauhassa. Muitakin vesilintuja ehdin melontapäivän aikana nähdä ja packraftissa on niin lähellä veden pintaa, että lintuja pääsee katsomaan niiden kanssa melkein samalta tasolta.

Rantautuessani Naurissaareen jätin packraftin laavun luokse rannalle. Talvella olen käynyt saaren eteläpäässä olevassa bunkkerissa, joka on osa koko itäisen Suomen läpäiseviä Salpalinjan rakenteita. Salpalinja tehtiin 40-luvulla Suomen viimeiseksi puolustuslinjaksi Neuvostoliittoa vastaan, mutta sitä ei koskaan tarvittu. Lukuisat bunkkerit ovat siten jääneet oman onnensa nojaan.

Saaren pohjoispäädyssä on toinen bunkkeri, mutta sinne en ole talvella päässyt, koska sen juoksuhaudassa sijaitseva suuaukko on osin romahtanut ja talvella täynnä lunta. Olin siis päättänyt tulla katsomaan pääsisikö sisään kesäkelillä. Minua hieman arvelutti ja sydän hakkasi rinnassa, kun lähdin matalassa kyyryssä kömpimään sisään bunkkerin suuaukosta. Romahtaneet rakenteet voivat aina romahtaa lisää tai seinistä ja katosta voi irrota kiviä.

Pääsin kuitenkin sisälle ja valon avulla kurkistelin miten iso bunkkeri olisi. Sitä on maan pinnalta usein vaikea sanoa. Bunkkerissa oli yksi pimeä huone sisäänkäynnin vieressä ja kaksi pienempää, ampuma-aukoilla varustettua huonetta peremmällä rannan puolella. Aukoista tuli myös hieman valoa sisään, mutta bunkkereissa kannattaa aina olla valo mukana. Lattiassa voi olla reikiä ja katosta usein törrörrää betoniraudoituksia.

Olin iloinen, että olin päässyt tutkimaan viimein saaren toisenkin bunkkerin. Tavoitteenani oli kuitenkin jatkaa vielä matkaa, joten kapusin takaisin packraftin kyytiin ja lähdin melomaan kohti Ruohosaarta. Se on huomattavasti Naurissaarta suurempi ja sielläkin kartan mukaan olisi laavu. Rauhallisen lahden pohjukasta laavu löytyikin ja vedin taas packraftin maalle tutkiakseni hieman lähialuetta.

Ruohosaaren laavu on viihtyisän oloinen jopa yöpymiseen, mutta ikäväksi yllätyksekseni löysin sieltä epämääräisiä vaatteita, tyhjiä oluttölkkejä sekä tupakka-askeja. Minulle tuli hieman sellainen olo, että onko siellä joku jopa ollut asumassa hiljattain. Toki se vaatisi jonkinlaista kulkuvälinettä saareen ja yleensä laavuissa asuvat metsien miehet ovat enemmän kaupungin lähialueilla olevien laavujen ongelma.

Laavun lähellä on todella kiva hiekkaranta, mutta sieltäkin löysin tyhjiä oluttölkkejä. Minun päähäni ei vain mitenkään mahdu, että jos ne tölkit jaksaa raahata sinne täysinä niin miten niitä ei jaksa viedä pois tyhjinä. Omaan kotikasvatukseeni on kuulunut hyvin vahvasti se, ettei luontoon tai kaduillekaan heitetä yhtään mitään roskaa.

Ruohosaaresta lähdin tähtäimessä vielä yksi lähialueen saari. Google Mapsista löytyy nimittäin muutaman metrin kokoinen luoto – tai ehkä lähinnä kivi – joka on nimetty Dickelson’s Islandiksi ja saanut huikeat viiden tähden arvostelut. Retkikartassa kyseisellä luodolla ei tosin ole mitään nimeä ja todennäköisesti sitä ei siis virallisesti ole nimetty. Koska LUT-yliopisto sijaitsee hyvin lähellä ja teekkarihuumori on oma lajinsa, luulen Dickelson’s Islandin saaneen nimensä opiskelijoiden toimesta. Itsekseni pohdin voiko nimeä selittää läheisen Ruohosaaren pohjoisen nimen hyvin penismäinen muoto tai sitä vielä pohjoisempana sijaitseva – ihan virallisesti nimetty – Kivesluoto.

Saapuessani Dickelson’s Islandin luokse oli sen vieressä vanhempi pariskunta soutuveneellään kalastamassa. Tai siis mies kalasti ja rouva kommentoi: “Sinä et tule täältä saamaan mitään muuta kuin kokemusta.” Minunkin kokemukseni Dickelson’s Islandista jäivät ohuiksi, koska kuten olin epäillyt, kyseessä oli lokkisaari. Se oli siis aikalailla lokkien jätösten peitteessä ja saarella näytti olevan pesäkin. En siten uskaltanut häiritä Dickelson’s Islandin luonnonrauhaa.

Melontaretkeni päätteeksi suuntasin Uittimensalmen kautta LUT-yliopiston edustalla olevaan Skinnarilan pienvenesatamaan. Siinä oli mielestäni käytännöllinen paikka rantautua ja olimme sopineet Ninan kanssa hänen tulevan hakemaan minut yliopiston luota. Melontaretken pituudeksi tuli 6,14 km ja aikaa itse melomiseen kului noin kaksi tuntia.