Harjujen Reitistö

Parikkala is a small municipality of about 4 000 inhabitants, sitting right up against the Russian border. The village of Parikkala itself is a fairly typical small town, with most of its services strung along the main street. From the marketplace, right next to the S-Market, begins the Harjujen reitistö (Esker Trail), which loops around the nearby eskers. The trail is 9 km (5.59 mi) long, winding between small ponds and lakes before circling back to the starting point.

After stopping off at the Parikkala Sculpture Park on my way, I left the car in the completely deserted market place when I arrived in the village. Slinging my pack onto my back, I set off in the pleasantly warm weather, marching south along the shore of Lake Simpeleenjärvi. At first the trail felt like it was cutting through people’s back gardens, but by the sports field it finally climbed up onto a pine-covered esker.

I’ve always thought sandy, pine-topped eskers are among the most beautiful landscapes shaped by the Ice Age in Finland. From Parikkala’s ridges there was a fine view over Simpeleenjärvi, and as the trail continued south I also came across Likolampi Pond and Lake Arkusjärvi. West of Likolampi, the path was blocked with tape, but there was no sign of any marked detour. There were tracks from forestry machinery in the area, but as there were no large yellow beasts in sight, I decided to press on regardless of the tape.

At Arkusjärvi the route bends back towards the village, and here there’s also a shelter, though it wasn’t exactly the most inviting of resting spots. Arkusjärvi, however, comes with a fascinating local missing person story. In August 1997, Ulla Mielonen from Parikkala vanished, with the last sightings placing her either at the shore of a cottage on Arkusjärvi or rowing on the lake itself. She was searched for in the water as well, but without success. There were even suspicions that her husband might have had something to do with it. Then, unexpectedly 15 years later in 2012, a body was discovered in Arkusjärvi, and forensic analysis confirmed it was the missing Ulla Mielonen. The investigation into the cause of death revealed nothing to suggest foul play. The story of Ulla Mielonen’s disappearance is told in more detail in an episode of local newspaper Etelä-Saimaa’s “Hirvinen tutkii” podcast (in Finnish).

After Arkusjärvi, the trail followed a short stretch alongside the road before turning back into the forest near the southern end of Likolampi. On the eastern shore of Likolampi there’s a rather pleasant swimming beach complete with diving platforms, though I hadn’t brought swimming gear with me this time. I did, however, take a short break sitting on the pier.

From Likolampi, the route returns to its opening leg, taking me once again along the shore of Simpeleenjärvi back to the car. This trail is a truly enjoyable day hike, and it’s easy to combine with a dip in Likolampi or Arkusjärvi (or why not both). The path is excellently marked with orange signs and painted markers on trees. It’s also easy to get to, as the trail begins right in the village of Parikkala.

Parikkala on pieni, noin 4000 asukkaan, kunta aivan kiinni Venäjän rajassa. Itse Parikkalan kylä on aika tyypillinen pikkukaupunki, jossa palvelut asettuvat suurelta osin pääkadun varrelle. Parikkalan torin luota, aivan S-Marketin vierestä, lähtee kylän läheisiä harjuja kiertävä Harjujen reitistö. Yhdeksän kilometrin mittainen polku kulkee läheisten lampien ja järvien välistä palatakseen takaisin alkupisteeseen.

Vierailtuani matkalla Parikkalan Patsaspuistossa, jätin kylälle saapuessani auton parkkiin täysin aution torin luokse. Heitin repun selkään ja lähdin miellyttävän lämpimässä kelissä marssimaan Simpeleenjärven rantaa pitkin etelään päin. Aluksi polku näytti kulkevan suunnilleen ihmisten takapihoilla, mutta urheilukentän kohdalla se nousi viimein mäntyjen peittämän harjun päälle.

Hiekkamaata olevat mäntyjen peittämät harjut ovat mielestäni kaunista jääkauden muovaamaa suomalaista luontomaisemaa. Parikkalan harjuilta tarjoutui näköala Simpeleenjärven yli ja reitin jatkuessa etelään vastaan tulivat myös Likolampi ja Arkusjärvi. Likolammen länsipuolella reitti oli katkaistu nauhoilla, mutta mitään merkkiä kiertotiestä ei oltu laitettu. Alueella oli moton jälkiä eli paikalla oli tehty metsätöitä, mutta kun missään ei näkynyt isoja keltaisia koneita päätin jatkaa matkaani nauhoista välittämättä.

Arkusjärven luona reitti kääntyy takaisin Parikkalan kylälle päin ja tässä kohdassa on myös kota, joka ei tosin ollut kaikkein kutsuvimman oloinen taukopaikka. Arkusjärveen liittyy kiehtova paikallinen katoamistarina. Elokuussa 1997 parikkalalainen Ulla Mielonen katosi ja viimeiset havainnot hänestä olivat Arkusjärvellä olevan mökin rannasta tai soutelemasta Arkusjärvellä. Mielosta etsittiin myös järvestä, mutta tuloksitta. Ilmeisesti tutkittiin myös epäilyksiä, että Mielosen puolisolla olisi ollut tekemistä katoamisen kanssa. Yllättäen 15 vuotta myöhemmin, 2012, Arkusjärvestä löytyi vainaja, joka oikeuslääketieteellisissä tutkimuksissa tunnistettiin kadonneeksi Ulla Mieloseksi. Kuolemansyyn selvityksessä ei kuitenkaan tullut ilmi asioita, jotka olisivat viitanneet henkirikokseen. Ulla Mielosen katoamisesta kerrotaan tarkemmin mm. Etelä-Saimaan Hirvinen tutkii -podcastin jaksossa.

Arkusjärven jälkeen reitti kulki pienen pätkän tien viertä (onneksi kevyen liikenteen väylää) kääntyäkseen takaisin metsään lähellä Likolammen eteläpäätä. Likolammen itäreunalla on varsin viihtyisä uimaranta hyppytorneineen, mutta en ollut tällä kertaa varautunut uimaan. Pienen tauon pidin kuitenkin laiturilla istuskellen.

Likolammen jälkeen reitti palaa alun uomilleen eli kuljin jälleen Simpelejärven rantaa myöten takaisin autolle. Harjujen reitistö on todella mukava päivävaellus, johon voi helposti yhdistää uimisen Likolammessa tai Arkusjärvessä (tai miksei molemmissa). Reitti on todella hyvin merkitty oranssein kyltein ja puihin maalatuin merkein. Paikalle on myös helppo saapua polun alkaessa suoraan Parikkalan kylältä.