We had been checking the weather forecasts that were either showing all day rain or all day clear skies – try to figure that out! In the morning the weather seemed fine, hence me and Nina decided to pack our things and try our luck with the weather.
We drove east from Imatra and following the navigator all the way to the parking lot of Lassila hill fort, that has enough space for about four cars. There were some dark clouds and it was windy, but the chance of rain seemed low.
Right next to the parking lot is a trail heading into the woods and towards a high rock face. I didn’t have any idea, if there would be a marked trail or not, but I had read that there was some kind of trail to the top and also a narrow cave perforating the rock wall.
First we came to what was called “esikunta” according to the sign at the parking lot – a fire pit that is partially underneath a large boulder. From there we took a turn to right and started to follow a trail that was going along the rock wall. The trail was full of roots and rocks and fallen trees and fun to walk. About 500 m (0.3 mi) later the trail turned to uphill. It was steep and covered with moss, which could make it quite slippery when wet. Surprisingly fast we reached the top. After reading about the horrible climb, I had truly expected something much worse.
On the top of the hill there are few open spots from where there is a nice view over the lake Latvajärvi (and less nice over the clear cut forest). The wind had grown stronger, so we didn’t stay for long. We followed the trail that now turned to downhill and towards the parking lot.
As the trail changed steeper I saw a red rope that was tied on a tree. And from there was about 3 m (9 ft) almost vertical drop. The rope had frayed a bit against a rock, but was still good enough to use. It had evenly spaced knots and the other end was tied into a tree stump below the drop. I examined the drop and saw that rocks and roots had formed there steps that could be used for assistance. It shouldn’t be too difficult to climb down.
I got down without any problems – only in the lower part there is really nothing good to place your foot on. I left my backpack down and climbed back up to Nina. (Going up that lower part took some extra push.) Nina tried to climb down with my help, but with her fear for heights it was a no go. So, I climbed once more down to get my pack and then back up. We decided to return the same way we came.
The sun started to come out again and the wind was dying. On our way down we met an older couple. They told us that they were also here for the view and the cave. We informed them about the view and told that we were heading to search for the cave next. We moved on back to the “esikunta” and past it towards the rope cliff.
Quite soon, just before the rope cliff, we saw wooden staircase against the rock wall. We had found the cave. We climbed up, put our head torches on and I left my pack at the cave opening. The cave is high and narrow – from the inside it’s partially blocked by loose rocks. I had prepared myself to squeeze into really tight places based on what I had read. But to my surprise the cave wasn’t that cramped. One rock was kind of slanted and one had to pass that in a diagonal position, but there was far more space than in the Tupamäki Cave.
Right after passing that tight spot I could see light from the other end and that’s where I headed. The other end of the cave opens to a steep cliff, so there is no easy way out on that side. The sign at the parking lot said that the story tells that in 1700s – during the Great Northern War – this cave was used as a shelter of 40 people from the village. For that kind of crowd the cave would be really small. We returned to the staircase and sat down for a while to have some snacks.
The Lassila hill fort cave is an easy destination – with the less than 200 m (0.1 mi) walk from the parking lot. If you wish to climb to the top of the hill there are two alternative routes: left turn from the “esikunta” takes you to the rope cliff that requires climbing, but is shorter, and right turn allows you to follow the trail which is longer, but no climbing. The trail is steep though – which ever route you choose – and the trail can be rocky. Taking the longer and more gentle approach up and back down makes this less than 2 km (about 1 mi) hike. If you choose to go it as a loop trail, it’s about 1 km (0.6 mi). From the parking lot the trail takes you straight to the “esikunta” and the cave is located left from there – in between “esikunta” and the rope cliff.
Olimme kyttäilleet sääennusteita, jotka lupasivat koko päiväksi sadetta tai poutaa – ota siitä sitten selvää. Aamun näyttäessä kirkkaalta päätimme Ninan kanssa pakata repun ja lähteä kokeilemaan onneamme sään suhteen.
Ajoimme Imatran itäpuolelle ja navigaattorin avustamana suoraan Lassilan linnavuoren parkkipaikalle, jonne mahtuu kerralla noin neljä autoa. Tummiakin pilviä kierteli yllä ja päivä oli tuulinen, mutta sateen uhka vaikutti vähäiseltä.
Suoraan parkkipaikkaa vastapäätä lähtee polku metsään kohti korkeaa kalliota. En tiennyt olisiko mitään merkattua reittiä tarjolla, mutta olin lukenut kallion päälle menevän jonkinlaisen polun sekä kapean luolan läpäisevän koko kallion.
Ensimmäisenä vastaan tuli opaskyltin mukaan “esikunnaksi” kutsuttu nuotiopaikka, joka sijaitsee osittain valtavan kivenlohkareen suojassa. Käännyimme tästä oikealle ja jatkoimme kallionseinämän viertä kulkevaa polkua pitkin. Maasto oli vaihtelevaa ja hauskaa kulkea. Noin puolen kilometrin päästä polku lähti nousemaan ylämäkeen. Rinne oli jyrkähköä ja sammaleista ja kosteammalla säällä mahdollisesti liukas. Yllättävän nopeasti olimme jo linnavuoren päällä. Luettuani vaivalloisesta nousemisesta olin odottanut paljon pahempaa.
Linnavuoren laella on muutama avoin kohta, josta avautuu kaunis näköala Latvajärvelle (ja vähemmän kaunis viereiselle avohakkuualueelle). Tuuli oli tässä vaiheessa melko kova, joten jatkoimme pian polkua, joka nyt kääntyi kohti alamäkeä ja parkkipaikan suuntaan.
Mäen muuttuessa selvästi jyrkemmäksi huomasin vähän matkan päässä puuhun sidotun punaisen köyden. Sen kohdalta näin noin kolmen metrin lähes pystysuoran pudotuksen. Köysi oli hieman hiulaantunut kiveä vasten juurestaan, mutta vielä ihan käyttökunnossa. Siihen oli laitettu solmuja tasaisin välein ja toinen pää alhaalla oli kiinnitetty kantoon. Katselin jyrkännettä ja huomasin köyden kohdalle muodostuneen kivistä ja juurakoista porrasmaiset tasanteet. Laskeutumisen ei siis pitäisi olla liian vaikeaa.
Itse pääsin ongelmitta alas – vain aivan köyden alapäässä on kohta, jossa ei ole erityisen hyvää jalkaotetta. Jätin reppuni alas ja kiipesin takaisin ylös Ninan luokse. (Ylösmennessä tuo alku vaatii pientä ponnistamista.) Nina kokeili lähteä avustuksellani laskeutumaan, mutta hänen korkeanpaikanpelolleen paikka oli liian haastava. Kiipesin siis itse vielä kerran alas hakemaan reppuni ja takaisin ylös. Sovimme palaavamme samaa reittiä kuin olimme tulleetkin.
Tuuli alkoi tässä vaiheessa vaimentua ja aurinkokin paistaa lämmittävästi. Matkalla alas kohtasimme vanhemman pariskunnan. Hekin kertoivat tulleensa katsomaan näköalaa ja luolaa. Sanoimme menevämme seuraavaksi etsimään luolan ja neuvoimme heidät näköalapaikan suuntaan. Jatkoimme itse alas “esikunnan” luokse ja sen ohi kohti köysipaikkaa.
Aivan pian, juuri ennen köysipaikkaa, rinteessä näkyikin pitkät puiset portaat. Olimme löytäneet luolan suuaukon. Kiipesimme portaat ylös, laitoimme otsalamput päähän ja jätin repun luolan suuaukolle. Luola on korkea ja kapea – aukkoa tukkii sisältä pari irtolohkaretta. Olin varautunut tunkeutumaan todella ahtaaseen koloon sen perusteella, mitä olin lukenut. Mutta yllätyksekseni luola ei niin kovin ahdas ollutkaan. Yhden lohkareen ja seinämän välistä joutuu kulkemaan hieman viistossa, mutta tilaa on kyllä enemmän kuin esimerkiksi Tupamäen luolassa.
Heti kapean kohdan ohitettua näkyikin jo toisesta päästä valoa ja sitä kohtihan toki mentiin. Luolan toinen suu avautuu jyrkkään pudotukseen. Sieltä ei siis aivan helposti pääse ulos. Opaskyltin mukaan tarina kertoo, että luola olisi toiminut 1700-luvulla ison vihan aikaan suojapaikkana 40 kyläläiselle. Tila oli sen verran kapea, että tuolla väkimäärällä olisi varsin tiiviit oltavat. Palasimme takaisin portaille ja istahdimme vielä hetkeksi ulos eväille.
Lassilan linnavuoren luola on helppo kohde, jonne ei ole parkkipaikalta kuin korkeintaan pari sataa metriä. Jos haluaa kavuta linnavuoren laelle ihastelemaan näköalaa, reittejä on kaksi: “esikunnalta” vasemmalle kääntyessä päätyy köysipaikalle, joka on lyhyt, mutta kiipeämistä vaativa reitti ja “esikunnalta” oikealle kääntyessä voi seurata polkua, joka on pidempi ja ei vaadi kiipeämistä. Rinne ylös on jyrkkä – meni mitä reittiä tahansa – ja kivikkoisessa maastossa kannattaa liikkua varovaisesti. Loivempaa reittiä ylös noustessa ja alas mennessä koko reitin pituudeksi tulee alle 2 km ja jos kiertää reitin luuppina niin matkaa tulee noin 1 km. Parikkipaikalta polku tuo suoraan “esikunnalle” ja luola sijaitsee siis siitä vasemmalle “esikunnan” ja köysipaikan välissä.
