Day 195: Crawford Pond

29,14 km (18.1 miles)
2138.0 / 2189.8 miles
Antler’s Campsite, ME

I had been pondering about the need to add one hiking day, because the beginning of the 100-Mile Wilderness didn’t go as expected. But after the successful day yesterday it started to seem like I wouldn’t need the extra day and I could stick to my original plan. This would be better regarding the amount of food I had also.

The downhill in the morning went swiftly and the hiking machine really got going. The only climb today to the Little Boardman Mountain looked like no big deal on the elevation map. Anyway in the warm weather I really got to work and my clothes were soaking wet from sweating.

When I got to the downhill I felt relieved and decided to keep on hiking for a while, before having a lunch break. My speedy stroll was anyhow stopped by an unexpected sight while I was crossing a dirt road: On the shoulder there was a car and next to it lawn chairs and a portable stove. Trail magic! I knew that this was possible in the 100-Mile Wilderness, but I never thought that I would be so lucky that I could get trail magic in the most remote part of the AT.

I dropped my backpack on the road and sat down with a banana in my hand. There was a couple and the man told me that he had hiked the trail last year. Then I found out that the lady shared my other profession – she was a radiographer too. Hence we had a lot to discuss while I was shoveling two heaped platefuls of pasta bolognese with cheese and all. After being so very hungry, the feeling of the warm meal filling my stomach was blissful. Some hiker had left them their excess food and I grabbed two protein bars with me. What an amazing luck!

As I hiked on I felt joyful and energetic. Although I had spent more than an hour to enjoy the trail magic, I knew that after a good meal I was going to be crushing some miles. It was clear that I wouldn’t need that extra day. I walked along the shore of the scenic Crawford Pond and stopped every once in a while to admire the view. In Maine there are much more lakes and ponds than in other states on the AT and coming from a land of thousand lakes this landscape appealed to me in a special way.

When I reached the Jo-Mary Road I sat down on a rock to have a break. This gravel road was one of those where for example Shaw’s brings food drops for hikers. As I was sitting there I saw two hikers sitting in the middle of the river on large rocks at a campfire. One of them started to wave his hand to me. I walked closer and recognised my friends Toro and Slim Chance. “Do you want some hot dogs?” You don’t say no to hot dogs.

I left my backpack at the road and hopped to the rocks in the middle of the river. And there they were really having hot dogs. Toro told me that he had organised a food drop and in addition to the hiking foods he had put in some extra goodies. I sat down to talk with these guys for a while as I was eating their leftover hot dogs. They had decided to camp by the river, but I was planning to hike a few more miles. The terrain was very easy and after these food surprises I got the energy to stroll on smoothly.

So I put on my head torch and started to push through the last section of today towards the Antler’s Campsite. Purring contently I crushed the last miles of the day getting almost 20 miles done. I had heard rumours that the Antler’s Campsite would be exceptionally beautiful, but when I arrived in dark I really couldn’t tell. There was a lot of space and no other tents to be seen. As I was putting up my tent the Spotify started to play Matt Simons’ song Catch & Release and somehow it summed up the feelings of today. I felt happy.

“There’s a place I go to
Where no one knows me
It’s not lonely
It’s a necessary thing
It’s a place I made up
Find out what I’m made of
The nights I’ve stayed up
Counting stars and fighting sleep

Let it wash over me
I’m ready to lose my feet
Take me off to the place where one reveals life’s mystery
Steady on down the line
Lose every sense of time
Take it all in and wake up that small part of me
Day to day I’m blind to see
And find how far
To go”
-Matt Simons
(Catch & Release, 2014)

Olin pohtinut tarvetta lisätä yksi vaelluspäivä, koska 100-Mile Wildernessin alku ei ollut mennyt aivan odotusteni mukaisesti. Eilisen onnistuneen päivän myötä näytti kuitenkin siltä, etten lisäpäivää tarvitsisi vaan voisin pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa. Tämä olisi parempi ruuan riittävyydenkin kannalta.

Aamun alamäki meni vauhdikkaasti ja vaelluskone tuntui taas lähteneen käyntiin. Päivän ainoa nousu Little Boardman Mountainille näytti korkeuskäyrällä mitättömältä nyppylältä. Kuitenkin sään ollessa hyvin lämmin sai tämänkin pienen ylämäen eteen tehdä töitä ja vaatteet olivat hiestä märät.

Päästessäni taas alamäen puolelle olin helpottunut ja ajattelin jatkaa vielä jonkin matkaa ennen kuin pitäisin lounastauon. Vauhdikkaan menoni pysäytti kuitenkin erään hiekkatien ylittäessäni yllättävä näky: tien sivussa oli auto ja sen vieressä tuoleja ja ruuanlaittovälineet. Trail magicia! Tiesin tämän olevan kyllä mahdollista 100-Mile Wildernessissä, mutta en todellakaan uskonut minulla käyvän niin hyvä tuuri, että saisin trail magicia koko AT:n syrjäisimmällä pätkällä.

Heitin reppuni tielle ja istahdin banaani kourassani tuoliin. Pariskunnan mies kertoi läpivaeltaneensa viimevuonna ja rouva puolestaan jakoi kanssani toisen ammattini – hän oli röntgenhoitaja. Siinähän meillä sitten riittikin keskusteltavaa samalla kun lapioin kaksi kukkuraista lautasellista pasta bolognesea juustoineen suuhuni. Olin aivan autuaassa tilassa, koska olin ollut hyvin nälkäinen ja lämmin ruoka sekä täysi vatsa tuntui taivaalliselta. Joku vaeltaja oli jättänyt ylimääräisiä ruokiaan tälle pariskunnalle ja nappasin pussista pari proteiinipatukkaa mukaan. Mikä mieletön tuuri!

Jatkaessani matkaa olin iloinen ja energinen. Vaikka olin istuskellut yli tunnin nauttimassa trail magicista, tiesin saavani näillä eväillä hyvän mailimäärän kasaan. Oli siis selvää, ettei lisäpäivää tälle loppupätkälle tarvittaisi. Kuljin maisemallisen Crawford Pondin reunaa ja pysähdyin aina välillä ihailemaan näkymää. Mainessa järviä ja lampia on selvästi muita AT:n osavaltioita enemmän ja tuhansien järvien maasta tulevana tämä maisema tietysti puhuttelee erityisellä tavalla.

Tullessani Jo-Mary Roadille istahdin kivelle pitämään taukoa. Tämä hiekkatie on yksi niistä paikoista, jonne mm. Shaw’s toimittaa vaeltajille ruokapaketteja. Istuessani näin kaksi vaeltajaa istumassa joen keskellä isoilla kivillä nuotion äärellä. Toinen vilkutti minulle. Kävelin lähemmäs ja tunnistin ystäväni Toron ja Slim Chancen. “Haluatko hot dogeja?” Ei kai sellaisesta kutsusta kieltäydytä.

Jätin repun tien laitaan ja loikin joen keskellä oleville kiville. Siellä todellakin paistettiin hodareita. Toro kertoi heidän tilanneen ruokalähetyksen ja laittaneen siihen vaellusruokien lisäksi vähän erityisherkkuja. Istuin juttelemassa miesten kanssa tovin samalla kun söin heiltä yli jääneet hot dogit. He olivat päättäneet leiriytyä joen varteen, mutta minulla oli aikeena jatkaa vielä muutama maili. Maasto oli niin helppoa ja näiden ruokayllätysten energisoimana vaeltaminen rullasi mukavasti.

Niinpä laitoin otsalampun päähäni ja lähdin puskemaan illan viimeistä osuutta kohti Antler’s Campsitea. Tyytyväisyydestä hyristen taitoin päivän viimeiset mailit saaden kasaan lähes 20 mailia. Olin kuullut huhuja, että Antler’s Campsite olisi poikkeuksellisen kaunis, mutta saapuessani pimeässä ei tästä asiasta voinut oikein tehdä päätelmiä. Tilaa oli paljon enkä nähnyt muita telttoja. Pystyttäessä telttaani alkoi Spotify soittaa minulle Matt Simonsin kappaletta Catch & Release ja jotenkin se summasi osuvasti koko päivän tunnelman. Olin onnellinen.

“There’s a place I go to
Where no one knows me
It’s not lonely
It’s a necessary thing
It’s a place I made up
Find out what I’m made of
The nights I’ve stayed up
Counting stars and fighting sleep

Let it wash over me
I’m ready to lose my feet
Take me off to the place where one reveals life’s mystery
Steady on down the line
Lose every sense of time
Take it all in and wake up that small part of me
Day to day I’m blind to see
And find how far
To go”
-Matt Simons
(Catch & Release, 2014)