Day 193: Chairback Mountain

20,25 km (12.6 miles)
2103.5 / 2189.8 miles
Stealth campsite, ME

I wrapped myself into my sleeping bag while eating the breakfast. The weather was cold, although the forecast was showing 20°C (68°F) for today. However when I started hiking it was warm enough to strip down to a long sleeve shirt.

The plan was to traverse all the summits of the Chairback Mountain and do about 16,5 mile day. The northernmost (the “first”) of the Chairback summits is the actual Chairback Mountain. It’s followed by the Columbus Mountain, the Third Mountain, the Mount Three and a Half, the Fourth Mountain and the Barren Mountain. For me these were of course in reverse order because I was hiking NOBO.

The first climb up to the Barren Mountain was already a tough one. The weather was hot and the terrain difficult in all kinds of ways. And the things weren’t getting any better during the day. There were rocks, suction cap kind of mud, sinking kind of mud and large roots. Nowhere could I just walk, but all the time I had to balance and shamble forward. I started to feel tired and frustrated. The whole AT was pushing my buttons. Why this has to be like this again?

I was painfully aware of my slow pace and losing the daylight. When I descended to the saddle between the Columbus Mountain and the Chairback it was already dark. I passed the Chairback Gap lean-to, because I wanted to stick to my plan to get down from the mountain.

On the summit of the Chairback Mountain the AT was following the edge of a cliff. The view must have been spectacular, but in the darkness the only thing that I saw was a black void. In addition the wind was very strong above the treeline and I wanted to be sheltered by the trees as fast as possible. That was wishful thinking, because the descent from the Chairback meant climbing down a boulder field. I move quite smoothly with my head torch even in difficult terrain, but now I started to think that this was not really a great idea. I had overestimated my speed and underestimated the terrain. I was tired and everything felt overwhelming and hard.

After I got down from the steepest section, the AT ascended to a small hill. I sat down on the rocky summit to have a break. I keeled over to my back and stayed there stargazing. Two planes flew over me and the milky way was showing as a pale mist. I enjoyed of this moment. Of the solitude, silence and stillness. I was thinking those stars that were thousands and millions light years away, and that I was actually seeing their history. All the way to that time how long it took the light to travel here.

I allowed myself to give up my goal. I calculated that I would reach the river in downhill around 11 pm and that felt completely unreasonable. The only problem was the lack of water, but I thought that I might have enough, if I use it sparingly. I started to look for a tent spot. I had seen several excellent spots between the summits, but of course now there was nothing. I shambled forward feebly and tried to scan through the surrounding forest. I found couple possible sites, but they were too small and uneven.

Finally when it was almost 10 pm I saw right next to the trail, a bit lower, an open flat spot just large enough for my tent. It was covered by thin sheet of moss and soft in a pleasant way. I cleaned the place from pine cones and felt relieved putting up my tent. I was exhausted. My feet hurt and head ached. I was two miles short from my goal, but I had been hiking almost 13 hours and in that time gained more than 1500 m (5000 ft) of elevation and descended more than 1100 m (3600 ft). Timewise the day was the longest that I had done on the AT.

When I was getting ready to sleep, I kept thinking if I should prepare myself for one additional day. I had planned my food rations very tightly, but I could eat more sparingly and stretch the amount to cover one more day. Or I could spend a night at the White House Landing, that I would pass in few days. That would get me an additional dinner and breakfast. I didn’t make any decisions though, because I wanted to see how tomorrow was going to be. I wasn’t especially consoled by the fact that tomorrow would be no easier. I would have yet another bunch of mountains to traverse.

Kietouduin makuupussiin syödessäni aamiaista. Ilma tuntui viileältä, vaikka päiväksi oli luvattu 20°C lukemia. Lähtiessäni vaeltamaan oli kuitenkin lämmennyt tarpeeksi, että tarkenin pitkähihaisessa.

Suunnitelmanani oli kulkea Chairback Mountainin kaikkien huippujen yli ja tehdä noin 16,5 mailin päivä. Chairbackin pohjoisin, ensimmäinen, huippu on itse Chairback Mountain. Sitä seuraa Columbus Mountain, Third Mountain, Mount Three and a Half, Fourth Mountain ja Barren Mountain. Minulle nämä asettuivat tietysti vastakkaiseen järjeestykseen, koska kuljen etelästä pohjoiseen.

Jo ensimmäinen nousu Barren Mountainille oli raskas. Sää oli kuuma ja maasto kaikin tavoin hankalaa. Eikä asia muuttunut yhtään paremmaksi päivän edetessä. Oli kivikkoa, imukuppimutaa, upottavaa mutaa ja isoja juurakoita. Missään ei tuntunut voivan kävellä helposti vaan koko ajan piti tasapainoilla ja keplotella itseään eteenpäin. Minua alkoi väsyttää ja turhauttaa. Koko AT ärsytti. Miksi tämän pitää olla nyt taas tällaista?

Olin hyvin tietoinen hitaasta etenemisestäni ja päivänvalon hupenemisesta. Laskeutuessani Columbus Mountainilta sen ja Chairbackin väliseen satulaan oli jo pimeä. Kävelin ohi Chairback Gap -laavusta, koska pidin yhä tavoitettani päästä alas vuorelta.

Chairback Mountainin huipulla AT kulki pitkin jyrkänteen reunaa. Näköalat olisivat varmasti olleet hienot, mutta minulle avautui vain pimeydessä mustana ammottava rotko. Lisäksi tuuli oli puurajan yläpuolella hyvin voimakas, joten halusin nopeasti metsän suojaan. Sinne en kuitenkaan päässyt, koska laskeutuminen Chairbackilta oli valtavien kivenlohkareiden päällä kapuamista. Liikun kyllä ongelmitta vaikeassakin maastossa otsalampun turvin, mutta nyt aloin todella pohtia, että tämä ei ollut hyvä idea ollenkaan. Olin yliarvioinut nopeuteni ja aliarvioinut maaston. Olin väsynyt ja kaikki tuntui ylivoimaiselta ja vaikealta.

Päästyäni jyrkimmän rinteen alas AT nousi pienelle mäelle, jonka kallioiselle laelle istahdin pitämään taukoa. Kellahdin selälleni ja jäin katselemaan tähtien koristamaa taivasta. Ylitseni kulki pari lentokonetta ja linnunrata alkoi näkyä hyvin haaleana utuna. Nautin hetken tästä olotilasta. Yksinäisyydestä, hiljaisuudesta ja pysähtymisestä. Mietin noita tuhansien ja miljoonien valovuosien päässä olevia tähtiä sekä sitä, että oikeastaan katselin niiden historiaa. Niin pitkän ajan päähän kuin valon oli kestänyt sieltä tulla.

Annoin itselleni luvan luovuttaa tavoitteestani. Laskeskelin olevani alamäen joella vasta yhdentoista aikoihin ja se tuntui täysin kohtuuttomalta. Ongelmana oli vain veden vähäisyys, mutta ajattelin selviäväni käyttäessäni vettä säästeliäästi. Aloin siis etsiä aktiivisesti telttapaikkaa. Olin nähnyt lukuisia aivan erinomaisia paikkoja huippujen väleissä, mutta nyt niitä ei tietenkään tullut vastaan. Laahustin eteenpäin voimattomana ja yritin vilkuilla ympäröivää metsää. Löysin pari mahdollista paikkaa, mutta ne näyttivät liian pieniltä ja epätasaisilta.

Lopulta kellon ollessa jo lähes kymmenen näin aivan polun vieressä, hieman alempana, juuri telttani kokoisen tasaisen alueen. Se oli ohuen sammalen peittämä ja miellyttävän pehmeä olematta upottava. Siivosin paikalta kävyt pois ja helpottuneena pystytin teltan. Olin uupunut. Jalkoja pakotti ja päätä särki. Jäin kaksi mailia tavoitteestani, mutta olin vaeltanut lähes 13 tuntia ja sinä aikana noussut yli 1500 korkeusmetriä ja laskeutunut yli 1100 metriä. Päivä oli ajallisesti luultavasti kaikkien pisin tekemäni.

Ajattelin nukkumaan käydessä paljon sitä pitäisikö minun mahdollisesti varautua yhteen lisäpäivään. Olin suunnitellut ruokamäärät hyvin tiukasti, mutta voisin yrittää säästämällä venyttää ruokia yhden päivän pidemmälle. Tai voisin viettää yhden yön muutaman päivän päässä olevassa White House Landingissa, jolloin saisin sieltä ruuat illaksi ja aamuksi. En tehnyt kuitenkaan mitään päätöstä asiasta vaan ajattelin katsoa miten huominen sujuisi. Erityisesti minua ei lohduttanut se tosiasia, että huominen ei olisi yhtään helpompi. Silloinkin edessä olisi yhden vuorijonon ylitys.