Day 192: 100-Mile Wilderness

20,23 km (12.6 miles)
2089.0 / 2189.8 miles
Vaughn Stream, ME

I felt being under stress leaving Monson. I knew that my daily food rations for the last leg were small, but I wanted to carry the optimal weight. It was clear that I would suffer some hunger, but that wasn’t anything new. I was packing my pack with a pensive mood.

Poet and Hippy Chick promised to mail my bounce box to Millinocket and also the box that was arriving on Monday. I felt content that I was able to deal this so easily and I didn’t have to wait for the next workday. Around ten Poet took me and another hiker to the AT.

Ahead of me was the 100-Mile Wilderness. It’s not actually hundred miles long and neither really a wilderness, but that’s what this most remote part of the AT is called anyway. However from the ME 15 the next paved road is about hundred miles away. The AT crosses a few private gravel roads and a railroad, but that’s about all the signs of civilisation in the 100-Mile Wilderness. Along the side trails there can be found some parking lots nearby, so it’s not completely impossible to get away should there be any problems. Still there is a sign on the trail that informs the hikers that during the next 100 miles there are no resupplies or help available. They recommend people to prepare with ten days of food.

And there I went with my musty smelling green backpack, carrying far less than ten days of food. I hiked on with a steady pace in the warm morning and tried to grasp the idea of the last section of this hike. It felt so utterly strange, that there would be no more resupply, no more calculating food and no more planning the next section. This was it. Only one place to go anymore: the Mount Katahdin.

The AT kept going up and down the small hills in rooty terrain. I was walking with an autopilot mode. With routine. At the Little Wilson Falls I took a moment to admire the beautiful waterfall and decided to have a lunch break. Though I was fed up with all kinds of bars already months ago, I had some protein bars with me for this section. And actually the Probar I was eating tasted pretty good.

The Little Wilson Stream was crossable using the rocks, but later I arrived to the Big Wilson Stream and had to face an inevitable fording. I took off my shoes, rolled the legs above my knees and put the Crocs on. The stream was quite wide and I tried to find a place where the water looked most shallow and the current more gentle. The fording ended up being the most challenging one that I have done. The water was up to mid-thigh at times, the rocks were slippery and difficult to see through the flowing water. I kept probing the river floor with my hiking poles like a blind person and took tiny inching steps extremely carefully. Only when I knew completely sure that the rock beneath my foot was not moving I dared to put my weight on it. The current kept pushing me constantly and I had to use every bit of my concentration to simply stand up. When I got to the other side I felt relieved. The legs of my pants were partly wet, but otherwise that hair-raising wading went well.

I continued my hike calculating that I wouldn’t reach my planned tent site before dark. I still wanted to stick to my plan, because in order to have my food rations to last long enough I should be disciplined when it came to my daily mileages. Hence I kept hiking about an hour with the light of my head torch and around 8 pm I arrived to the Vaughn Stream. The next shelter wasn’t far, but the water there was unreliable and tenting might also be limited, therefore I had chosen this place close to the water to spend my night at. While I was having my dinner I checked my calendar and realised that if everything will go according my plans, this adventure would end in a week. That was the time that I had to keep on hiking.

Lähteminen Monsonista tuntui stressaavalta. Tiesin, että päivittäiset ruoka-annokseni viimeiselle vaelluspätkälle olivat pieniä, mutta halusin optimoida painon. Tulisin varmasti olemaan nälkäinen, mutta se nyt ei varsinaisesti olisi mitään uutta. Pakkasin tavaroita mietteliäänä.

Poet ja Hippy Chick lupasivat lähettää bounce boxini Millinocketiin sekä myös maanantaina saapuvan paketin. Olin tyytyväinen, että asia hoitui helposti ja en joutunut jäämään odottamaan arkipäivää. Kymmenen aikaan Poet lähti viemään minut ja toisen vaeltajan AT:lle.

Edessäni oli 100-Mile Wilderness, 100 mailin erämaa. Joka ei kyllä ole ihan sataa mailia eikä aivan oikeaa erämaatakaan, mutta tämä AT:n syrjäisin osuus kuitenkin tunnetaan tällä nimellä. ME 15 -tieltä lähtiessä seuraava tienristeys on nimittäin noin sadan mailin päässä. AT kulkee muutaman yksityisen hiekkatien ja junaradan yli, mutta muita sivistyksen merkkejä ei 100-Mile Wildernessissä ole. Sivupolkujen kautta pääsee parille parkkipaikalle, joten täysin mahdotonta poispääsy ei ole ongelmatilanteen tullessa. Polun varressa on silti kyltti, jossa ilmoitetaan, ettei seuraavan 100 mailin matkalla ole saatavissa varustetäydennyksiä eikä apua. Osiolle suositellaan varautuvan 10 päivän ruokamäärällä.

Sinne minä siis lähdin tunkkaiselle haiseva vihreä reppu selässäni ja mukanani huomattavasti vähemmän kuin 10 päivän ruuat. Kävelin tasaista tahtia lämpimässä aamupäivässä ja yritin mahduttaa päähäni ajatusta vaelluksen viimeisestä osiosta. Tuntui aivan oudolta, ettei edessä olisi enää varustetäydennyksiä, ei ruokamäärien laskemista, eikä seuraavan osion suunnittelua. Tämä olisi nyt tässä. Enää olisi yksi kiintopiste edessä: Mount Katahdin.

AT kulki juurakkoisessa maastossa pieniä mäkiä ylös ja alas. Kävelin jotenkin kuin automaattiohjauksella. Rutiinilla. Little Wilson Fallsilla ihailin hetken upeaa vesiputousta ja päätin pitää ruokatauon. Vaikka olen kyllästynyt syömään kaikenlaisia patukoita jo kuukausia sitten, olin nyt tälle pätkälle ottanut mukaan proteiinipatukoita. Ja itseasiassa valitsemani Probar oli aivan hyvänmakuinen.

Little Wilson Streamin yli pääsi kiviä pitkin, mutta hieman myöhemmin Big Wilson Streamilla oli väistämättä edessä kahlaaminen. Riisuin kengät, käärin lahkeet polven yläpuolelle ja laitoin Crocsit jalkaan. Virta oli leveähkö ja yritin etsiä paikan, jossa vesi näyttäisi matalimmalta ja virtaus rauhallisimmalta. Ylitys osoittautui hankalimmaksi tähän mennessä. Vettä oli ajoittain minua puoleen reiteen, kivet olivat liukkaita ja virtaavassa vedessä niitä oli hankala nähdä kunnolla. Sondasin pohjaa vaellussauvoilla kuin sokea ja otin pieniä hivuttautuvia askelia erittäin varovasti. Vasta kun tunsin astuvan jalan alla varmasti paikallaan olevan kiven, uskalsin siirtää painoni sille. Virtaus puski minua koko ajan ja sain käyttää kaiken keskittymiseni pysyäkseni pystyssä. Päästyäni toiselle puolelle olin helpottunut. Housujen lahkeet olivat hieman kastuneet, mutta muuten tuo jännittävä ylitys sujui hyvin.

Jatkoin matkaani laskeskellen, että en ehtisi suunnittelemaani yöpaikkaan ennen pimeää. Halusin kuitenkin pitää kiinni suunnitelmasta, koska ruuan riittävyyden kannalta päivämatkojen suhteen pitäisi nyt olla kurinalainen. Niinpä vaelsin noin tunnin verran otsalampun valossa ja saavuin kahdeksan aikaan Vaughn Streamille. Seuraava shelter ei olisi ollut kaukana, mutta siellä oli epävarma vesilähde ja huonosti telttapaikkoja, joten olin valinnut tämän kohteen veden äärellä. Iltaruokaa syödessäni katselin kalenteria ja totesin, että kaiken menessä suunnitelmien mukaan tämä seikkailu tulisi päätökseen viikon kuluttua. Sen verran pitäisi vielä jaksaa kävellä.