Day 178: Old Speck

12,83 km (8 miles)
1924.9 / 2189.8 miles
Baldpate Lean-to, ME

“From this valley they say you are leaving
We shall miss your bright eyes and sweet smile
For you take with you all of the sunshine
That has brightened our pathway a while

Then come sit by my side if you love me
Do not hasten to bid me adieu
Just remember the Red River Valley
And the cowboy that’s loved you so true”
-Traditional
(Red River Valley)

Red River Valley was playing on repeat in my head. The morning was warmer than the previous ones or maybe I was just lower in elevation. When you ascend and descend every day more than 1000 m (3280 ft), you stop paying attention to your elevation.

No mercy for the hiker, because the first thing in the morning was to climb up the Mahoosuc Arm. This long uphill was mainly a smooth rocky slope, that I just had to somehow go up balancing on the threshold of the grip. Heavy and numbing. And I mean literally numbing, because recently the rocky terrain has made my toes senseless.

On the top of the Mahoosuc Arm I got some service and called a hostel in Andover to ask for a bunk. The owner promised to book me a bunk and told me where I will have service tomorrow, so that I can call for the shuttle.

From the Mahoosuc Arm the AT descends a bit to the Speck Pond and then goes up again towards the Old Speck. In the rocky terrain there were more and more things to climb and thus the hike went rather slowly. Near the summit of Old Speck, where the AT turns to downhill, I found a nice rock to sit on at a view and decided to have my lunch there. As I was sitting there a hiker that I hadn’t met before, 77, passed me and stopped to chat. I found out that he had been hiking for a long time with my friend Roo and he told that she was now few days behind us. 77 mentioned also how hard the southern Maine had been and for some reason this made me feel good. I guess I had been doubting myself and thought that the short days and slow hiking was just me being lazy. Now that someone agreed that the terrain had really been challenging, it was easier to admit the truth.

I had prepared that the downhill to Grafton Notch would take a long time, because downhills haven’t been especially fast sections in this terrain. But it was a happy surprise, when I saw that most of the downhill was an actual trail. Of course there were roots and rocks, but there was also a trail. Not just an exposed rock slab. First time in a long while I was able to shuffle downhill with a nice speed and this really brought my moods up.

In Grafton Notch I met 77 again, after passing each other few times during the downhill. Someone had left a small box of trail magic next to the parking lot. I think that the actual trail magic was gone, but apparently hikers had left their excess food in the box, because there were a bag of almonds and a blondie in a ziplock bag. I ate the blondie contently without giving a smallest thought to the fact that it might have spent ages in someone’s pack. 77 was talking with a man who was loading his motorcycle on a trailer at the parking lot. The man offered to fill our water bottles from the tank that he had in his car and I got just the amount that I needed for the last uphill of the evening.

Before getting to Andover tomorrow, I would have to traverse the two Baldpate peaks. On the southern slope there was a shelter and it felt like a good idea to have half of the uphill done today. Climb to the shelter was relatively easy and I was already there before seven. Still I didn’t want to climb any further because as far as I knew the rest of the uphill would be rocky and there might be no place to set up a tent. It was also surprisingly nice to tent somewhere where I had water and a privy available. Small are the joys of my life nowadays.

“From this valley they say you are leaving
We shall miss your bright eyes and sweet smile
For you take with you all of the sunshine
That has brightened our pathway a while

Then come sit by my side if you love me
Do not hasten to bid me adieu
Just remember the Red River Valley
And the cowboy that’s loved you so true”
-Traditional
(Red River Valley)

Päässäni soi jatkuvalla luupilla Red River Valley. Aamu oli edeltäviä lämpimämpi tai ehkä olin vain matalammalla. Kun joka päivä tulee niin noustua kuin laskeuduttuakin yli 1000 m, ei sitä lopulta enää kiinnitä niin paljon huomiota missä korkeudessa milloinkin on.

Paljon ei aamu antanut armoa vaeltajalle, koska heti ensimmäisenä oli edessä nousu Mahoosuc Armille. Pitkä ylämäki oli suurelta osin paljasta sileähköä kalliota, jota piti vain jotenkin pidon rajoilla yrittää nousta. Raskasta ja puuduttavaa. Aivan kirjaimellisestikin puuduttavaa, koska lähiaikoina kivinen maasto on alkanut tehdä varpaat tunnottomiksi.

Päästyäni Mahoosuc Armin laelle sain kännykkään hieman kenttää ja soitin Andoverissa sijaitsevaan hostelliin kysyäkseni yöpaikkaa. Omistajatar lupasikin varata minulle punkan huomiseksi ja neuvoi missä kohtaa AT:ta saisin huomenna kenttää voidakseni soittaa kyydin.

Mahoosuc Armilta AT laskeutuu hieman alemmas Speck Pondin rantaan ja sieltä nousee taas kohti Old Speckiä. Kiipeämistä kallioisessa maastossa oli tarjolla lisää ja eteneminen oli sen vuoksi hidasta. Tullessani lähelle Old Speckin huippua, missä AT kääntyy alamäkeen, löysin mukavan kiven istumapaikaksi kauniin näköalan ääreltä ja päätin pitää lounastauon. Siinä istuessani ohitse käveli uusi tuttavuus, 77, jonka kanssa hetken juttelin. Selvisi, että hän on vaeltanut pitkään ystäväni Roon kanssa ja sain tietää Roon olevan muutaman päivän meitä jäljessä. 77 puhui myös eteläisen Mainen haastavuudesta ja jostain syystä minulle tuli tästä hyvä olo. Olin kai jotenkin epäillyt itseäni ja pitänyt lyhyitä päiviä sekä hidasta etenemistä laiskuuden ja lepsuilun oireena. Nyt kun sain vahvistusta, että tämä maasto on oikeasti vaikeaa, oli minun helpompi luottaa itsekin tähän tosiasiaan.

Olin varautunut laskeutumisen Grafton Notchiin vievän pitkään, koska alamäetkään eivät ole menneet erityisen nopeasti tässä maastossa. Yllätyin kuitenkin iloisesti, kun suurin osa alamäestä oli ihan oikeaa polkua. Toki oli kiviä ja juuria, mutta oli myös polku. Ei pelkästään paljaaksi kulunutta kalliota. Pääsin pitkästä aikaa rullaamaan vauhdilla alamäkeen ja tämä piristi mieltäni.

Grafton Notchissa tapasin taas 77:n, jonka kanssa olimme ohittaneet toisiamme muutaman kerran alamäessä. Joku oli jättänyt pienen laatikon trail magicia parkkipaikan viereen. Itse trail magic oli taidettu jo syödä, mutta mitä ilmeisemmin vaeltajat olivat jättäneet ylimääräisiä ruokiaan laatikkon, koska siellä oli pussillinen manteleita ja minigrip-pussissa oleva blondie. Söin tyytyväisenä blondien välittämättä hetkeäkään kuinka kauan se oli jonkun mukana kulkenut. 77 jutteli parkkipaikalla moottoripyörää autoonsa lastaavan miehen kanssa. Mies tarjoutui täyttämään vesipullomme autossaan olevasta säiliöstä ja sain juuri sopivasti vettä illan viimeiseen nousuun.

Ennen Andoveriin pääsyä huomenna olisi ylitettävä vielä Baldpate-vuoren kaksi huippua. Vuoren etelärinteellä oli shelter ja tuntui hyvältä ajatukselta saada puolet ylämäestä tehtyä jo tänään. Nousu shelterille oli suhteellisen helppo ja olin jo ennen seitsemää perillä. Pidemmälle en kuitenkaan halunnut jatkaa, koska rinne ylempänä oli tietojeni mukaan kivikkoinen, joten telttapaikkaa ei välttämättä löytyisi. Oli myös yllättävän mukavaa olla pitkästä aikaa telttailemassa paikassa, jossa oli saatavilla sekä vettä että huussi. Pieniksi ovat nämä ilon aiheet käyneet.