Day 161: Holt’s Ledge

16,42 km (10.2 miles)
1766.9 / 2189.8 miles
Stealth campsite, NH

Even though my winter sleeping bag had been a bit hot during the 12°C (54°F) night, it was still so soft and pleasant that I didn’t want to get up. I allowed myself procrastinate in bed and it wasn’t until after ten when I hit the trail.

I wasn’t willing to make any strict plans, because I had big climbs ahead of me and I wasn’t used to carry heavier backpack yet. I decided to go as far as I could. What ever it would be.

The climb up the Moose Mountain wasn’t especially steep, but with my heavy load I was moving slowly. The thought about the bigger and steeper mountains ahead of me caused nothing but distress. I tried to convince myself that I would go as slow as the terrain demanded, but I was still feeling insecure.

After I got down from the mountain I passed a small swampy pond. While walking through the long grass one of my hiking poles got stuck on something. The force caused my body to rotate and at that same moment I kicked my foot to the other foot or a root. This yanked the rotation even further and in an instant I was laying on my side in the grass. My backpack was so heavy that in order to get up from the soft ground I had to first prize myself on all fours and then on my feet. My confidence suffered the worst injury. I felt like the AT was completely against me today.

The next ascent was significantly steeper. I took several short brakes while I was climbing towards the Holt’s Ledge. My feet hurt. When I finally reached the view on the top I took my backpack off to have a lunch break. I was standing on the ledge, the void opening at my feet and the lush landscape down below. I suddenly felt like crying and I didn’t know if it was caused by the sheer beauty of the view or the overall horrible feeling in my body. Perhaps in that moment all the emotions were mixed into a multicoloured mess.

I had thought about the possibility to begin the climb to Smarts Mountain, but the evening started to fall. I was calculating the possible distances for next days and finally decided to leave this uphill for tomorrow. My feet hurt and I was mentally exhausted, though I had hiked only 11 miles. But maybe the chance to rest would help and anyway tomorrow was going to be a new day.

“If I have a bag of rocks to carry as I go
I just want to hold my head up high
I don’t care what I have to step over
I’m prepared to look you in the eye
Look me in the eye
And if you see familiarity
Then celebrate the contradiction
Help me when I fall to
Walk unafraid
I’ll be clumsy instead
Hold me, love me or leave me high”
-R.E.M.
(Walk Unafraid, 1998)

Vaikka talvimakuupussini oli ollut noin 12°C yössä hieman kuuma, oli se kuitenkin niin pehmeä ja miellyttävä, etten olisi aamulla halunnut nousta. Annoin itseni viivytellä heräämisen kanssa, joten olin vasta kymmenen jälkeen tekemässä lähtöä.

En halunnut tehdä kovin varmoja suunnitelmia, koska edessä oli isoja nousuja ja en ollut vielä tottunut kantamaan painavampaa reppua. Ajattelin meneväni niin pitkälle kuin ehtisin. Mitä se sitten ikinä olisikin.

Moose Mountainille nousu ei ollut hirveän jyrkkä, mutta kuljin kuitenkin taakkani kanssa hitaasti. Minua ahdisti ajatus edessä olevista isommista ja jyrkemmistä vuorista. Vakuuttelin itselleni meneväni tarvittaessa niin hitaasti kuin maasto vaatisi, mutta silti olo oli epävarma.

Päästyäni alas vuorelta kuljin pienen suolammen ohi. Pitkässä heinikossa kävellessäni jäi toinen vaellussauvani johonkin jumiin. Sen voimasta kehoni kiertyi ja samalla osui jalkani joko toiseen jalkaan tai juureen. Tämä nykäys sai kiertoliikkeen jatkumaan niin pitkälle, että olin hetkessä kyljelläni heinikossa. Reppu painoi niin paljon, että pehmeästä pusikosta noustakseni minun täytyi ensin vääntäytyä konttausasentoon ja siitä pystyyn. Suurimman kolauksen oli kokenut lähinnä itsevarmuuteni. Tunsin AT:n olevan tänään täysin minua vastaan.

Seuraava nousu oli edellistä selvästi jyrkempi. Pidin useita lyhyitä taukoja kiivetessäni kohti Holt’s Ledgeä. Jalkoihin sattui. Päästyäni lopulta ylös näköalapaikalle laskin repun pois selästäni pitääkseni lounastauon. Seisoin edessäni suoraan alas putoava jyrkänne ja siitä avautuva vehreä maisema. Minua itketti enkä tiennyt johtuiko se enemmän edessäni olevasta kauniista näköalasta vai siitä, että kehossani tuntui yleisestiottaen pahalta. Ehkä kaikki tuntemukset sillä hetkellä vain sekoittuivat moniväriseksi sekamelskaksi.

Olin ajatellut mahdollisesti aloittaa nousun Smarts Mountainille, mutta ilta alkoi tulla vastaan. Laskeskelin seuraavien päivien mahdollisia matkoja ja päätin lopulta jättää tämän ylämäen huomiseen. Jalat olivat kipeät ja olin henkisesti uupunut, vaikka takana oli vain noin 11 mailia. Mutta ehkä lepo auttaisi ja joka tapauksessa huomenna olisi uusi päivä.

“If I have a bag of rocks to carry as I go
I just want to hold my head up high
I don’t care what I have to step over
I’m prepared to look you in the eye
Look me in the eye
And if you see familiarity
Then celebrate the contradiction
Help me when I fall to
Walk unafraid
I’ll be clumsy instead
Hold me, love me or leave me high”
-R.E.M.
(Walk Unafraid, 1998)