Day 128: Lemon Squeezer

20,60 km (12.8 miles)
1388.3 / 2189.8 miles
Fingerboard Shelter, NY

I hadn’t expected the day to be easy, but if I had known how hard it would turn out to be, I would have just stayed asleep. Hikers have very varied practices regarding zeros. Some don’t really do zeros at all, but do frequent neros. Some do really long days and do several zeros in a row. I myself am somewhere in between. My ideal is to have a zero about every tenth day, but this is often dependent on when a suitable city comes along. If the time between zeros grows closer to two weeks, I notice that my hiking starts to suffer significantly. And this is true from a training knowledge aspect too: too little rest to overtraining and a decline in achievement.

In the morning I was very reluctant and lacking energy to hike. I had slept poorly, my feet hurt, my shins were covered in small bruises for some reason, and mosquito bites were itching all over the place. Nothing felt good. Every step felt like I was reaching for the bottom of the barrel. Desperate reaches that didn’t yield any results. Hiking was dragging. I simply didn’t have the energy.

I had no other reason to keep going except the knowledge that I wouldn’t get out of here any other way. The zero haunting me day after tomorrow wasn’t consolation either, because the distance to Bear Mountain seemed to be so far. Could I even get there in such a short period of time?

People often talk about how the AT, PCT, Camino de Santiago or other long hike changes their life. How the skies opened up, wisdom grew boundless, and everything was perfectly zen. I didn’t feel at all blissful, wise, or zen at the moment. I just felt like curling up somewhere and sleeping for a month.

Sometimes I feel as though the AT a living being or at least some intelligent entity. Because once again at this moment of desperation the power of community came to the rescue. I had just had lunch with my meager food supplies when I walked, still hungry, to an intersection. First I saw a row of water jugs, and then a big cooler case. Often these might be empty by the time I get there, but the trash bags next to them indicated differently. I opened the cooler and the sight completely surprised me: soda, bananas, oranges, Nutty Buddy bars, sardines, Spam, juice boxes and a whole roasted chicken! This trail magic was absolutely needed. I started with a banana, and ended with filling my water bottle. I was refreshed, more energized, happier, and most importantly always very grateful.

There was still a lot of hiking to do, but I had more mental and physical stamina after getting additional energy. The light was already starting to fade when I got to the base of the huge boulders. Ahead of me was one of the places I had been waiting for, Lemon Squeezer. The space between the cliffs is just barely big enough for a person to pass through, and is well known on the AT. I inched slowly into the crack. As small as I am I fit in there just fine, but my pack almost didn’t fit in the width. As I pushed myself ahead, I also climbed a bit up in the crevice to get the tent packed on the top of my pack out of the canyon. Unfortunately no one was there to admire this squeezing act. Eventually I popped out of the top of the split.

The challenges didn’t end here, because next up was about a three meter tall vertical rock face. There were two potential routes, but one didn’t offer good enough grips for my short limbs, that I would have attempted it on a slippery rock face with a pack on. On the other side there was surface to grab, so I scrunched myself into a small bundle hanging against the rock face and pushed up.

Darkness was approaching, so I dug out my headlamp. I decided to go at least to the next shelter. The partially rocky terrain and occasionally sparsely marked route made going in the dark very slow. After nine I finally arrived at the shelter. I thought about whether I would want to continue, but I came to the conclusion that the miles would go faster in the light. I pitched my tent behind the shelter in the moonlight, ate a quick dinner, and set my alarm for four. I was afraid to think about being tired.

“Say “keep within the boundaries if you want to play”
Say “contradiction only makes it harder”
How can I be
What I want to be?
When all I want to do is strip away
These stilled constraints
And crush this charade
Shred this sad masquerade
I don’t need no persuading
I’ll trip, fall, pick myself up and
Walk unafraid
I’ll be clumsy instead
Hold me, love me or leave me high”
-R.E.M.
(Walk Unafraid, 1998)

En odottanut päivästä helppoa, mutta jos olisin tiennyt sen raskaudesta etukäteen olisin varmaan jäänyt nukkumaan. Vaeltajilla on hyvin erilaisia käytäntöjä zerojen eli lepopäivien suhteen. Jotkut eivät pidä zeroja juuri koskaan, mutta tekevät useammin neroja eli hyvin lyhyitä päiviä. Jotkut taas tekevät todella pitkiä päiviä ja pitävät aina monta zeroa putkeen. Itse olen jossain siellä välillä. Ideaalini on pitää noin joka kymmenes päivä zero, mutta tämä on usein kiinni siitä milloin tarjoutuu sopiva kaupunki. Jos zerojen väli kasvaa lähemmäs kahta viikkoa, huomaan vaeltamiseni alkavan selvästi kärsiä. Ja tämä on valmennustiedonkin näkökulmasta totta: Liian vähäinen lepo johtaa ylikuntoon ja suoritusten heikkenemiseen.

Olin aamulla hyvin haluton ja voimaton vaeltamaan. Olin nukkunut huonosti, jalkateriä särki, sääret olivat jostain syystä pienillä mustelmilla ja hyttysenpuremat kutittivat joka puolella. Mikään ei tuntunut hyvältä. Jokainen askel oli kuin kauhoisi tyhjää säiliötä. Epätoivoisia kurkotuksia, jotka eivät tuottaneet mitään. Vaeltaminen oli raahautumista. En yksinkertaisesti jaksanut.

Minulla ei ollut mitään muuta syytä edetä kuin tieto siitä, että ei täältä muutenkaan pois pääsisi. Ylihuomenna häämöttävä lepopäivä ei sekään lohduttanut, koska Bear Mountainille tuntui olevan vielä niin pitkä matka. Pääsisinkö sinne edes tässä ajassa?

Ihmiset usein kertovat miten AT, PCT, Camino de Santiago tai joku muu pitkä vaellus muutti heidän elämänsä. Miten taivaat aukenivat, viisaus kasvoi rajattomaksi ja kaikki oli täydellisen zen. Minusta ei tuntunut nyt yhtään autuaalta, viisaalta tai zeniltä. Minusta tuntui vain siltä, että haluaisin mieluiten käpertyä jonnekin ja nukkua kuukauden.

Joskus minusta tuntuu, että AT on elävä olento tai ainakin jokin älyllinen entiteetti. Nimittäin taas kerran epätoivon hetkellä tämän yhteisön voima riensi apuun. Olin juuri pitänyt vähillä eväilläni pienen lounastauon, kun kävelin yhä nälkäisenä tienristeykseen. Näin ensin rivin vesitonkkia ja sitten ison kylmälaukun. Usein nämä saattavat olla jo tyhjiä ehtiessäni paikalle, mutta nyt vieressä olevat roskapussit ainakin indikoivat muuta. Avasin coolerin ja näky yllätti minut todella: Limpparia, banaaneja, appelsiineja, Nutty Buddy -patukoita, sardiineja, Spamia, pillimehuja ja kokonainen paistettu kana! Tämä trail magic tuli todella tarpeeseen. Aloitin banaanilla ja lopetin täyttämällä vesipulloni. Olin virkistynyt, energisempi, iloisempi ja ennen kaikkea aivan hirveän kiitollinen.

Vaellettavaa oli vielä paljon jäljellä, mutta jaksoin henkisesti ja fyysisesti paremmin saatuani lisäenergiaa. Ilta alkoi jo hämärtyä noustessani valtavien kalliopaasien juureen. Edessä oli yksi kovasti odottamani paikka, Lemon Squeezer. Kallioiden väliin jäävä juuri ja juuri ihmisen mentävä halkeama on tunnettu paikka AT:lla. Hivuttauduin kosteaan kallionkoloon. Minä pienikokoisena mahduin sinne kyllä, mutta reppuni ei meinannut leveyssuunnassa mahtua. Samanaikaisesti tungin itseäni eteenpäin ja kiipesin halkeamaa ylöspäin saadakseni repun yläosaan pakatun teltan ulos halkeamasta. Tätä pusertautumisnäytelmää ei ollut valitettavasti kukaan ihailemassa. Lopulta pullahdin ulos halkeaman yläpäästä.

Haasteet eivät loppuneet tähän, koska seuraavaksi edessä oli ehkä noin kolmen metrin korkuinen pystysuora seinämä. Potentiaalisia reittejä oli kaksi, mutta toinen ei tarjonnut tapeeksi hyviä otteita lyhyille raajoilleni, että olisin lähtenyt sitä yrittämään liukkaalla kalliolla reppu selässä. Toisesta reunasta löytyi paremmin tarttumapintaa, joten taiteilin itseni pieneen nippuun kalliota vasten roikkuen ja punnersin ylös.

Pimeä alkoi tulla, joten kaivoin otsalamppuni esiin. Päätin mennä ainakin seuraavalle shelterille asti. Osittain kivikkoinen maasto ja ajoittain harvaan merkitty reitti teki pimeässä kulkemisesta hidasta. Yhdeksän jälkeen saavuin lopulta shelterille. Mietin haluaisinko vielä jatkaa, mutta tulin siihen tulokseen, että mailit menisivät nopeammin valoisassa. Pystytin teltan shelterin taakse kuun loisteessa, söin nopean iltaruuan ja laitoin kellon soimaan aamuneljältä. En uskaltanut ajatella väsymystä.

“Say “keep within the boundaries if you want to play”
Say “contradiction only makes it harder”
How can I be
What I want to be?
When all I want to do is strip away
These stilled constraints
And crush this charade
Shred this sad masquerade
I don’t need no persuading
I’ll trip, fall, pick myself up and
Walk unafraid
I’ll be clumsy instead
Hold me, love me or leave me high”
-R.E.M.
(Walk Unafraid, 1998)