Day 83: Three Ridges Mountain

18,26 km (11.3 miles)
847.4 / 2189.8 miles
Stealth campsite, VA

The rain overnight had sprayed the tent with a layer of mud. From the inside I had tried to control the condensation by drying the surfaces with a bandanna. The morning was cold and I decided to leave the long-sleeved shirt I was using to sleep in on instead of putting on a wet shirt. Normally I won’t sacrifice sleeping clothes to potential rain, but I still have one dry shirt left. My pants, socks, and shoes on the other hand were hopelessly wet. The day didn’t gain any positivity points with the discovery of a tick on my leg. This time I wasn’t absolutely sure I got the head, too, as the tick was very small.

As I set off hiking the rain had paused for a moment. I ascended slowly to Three Ridges Mountain, because my muscles didn’t seem to be giving their all anymore. Good thing a rest day would be ahead soon. I was almost at the top when the rain started again. And I was unusually fed up with rain.

After the uphill of the morning the route was physically easier, but rocky. Leaping on the slippery boulders requires staying sharp and at one point I found myself sitting in the rocks. The rain only increased in the afternoon and I tried to keep my breaks short to avoid getting cold. The day’s good news arrived from Roo, who was a bit ahead of me, who told me she was also arriving in Waynesboro tomorrow, and we arranged to once again share a room.

I had planned to hike to Humpback Mountain, about 15 miles, and energy and sunlight were sufficient. The rain kept getting worse thought, and I was thoroughly soaked and started getting cold. A few miles before my intended destination I found a small spot where my tent would fit, and decided to stay there.

This time it was raining so hard that a small puddle formed on my tent as soon as I got it rolled out. I was really, really done with the rain. My tent is very watertight, but packing it wet of course means it ended up with water inside. Because my bandanna had not dried during the day, I had nothing to wipe the tent with. I still mopped up the biggest puddles with the bandanna – wringing it out into the vestibule. The tent was unavoidably damp on the inside, but would hopefully keep me dry. At least if there wasn’t so much rain that the ground became over saturated and the water came flooding in. The cookies I had saved for a bad day had become crumbs, so I ate them with a spoon to cap off the day.

“Ich muss durch den Monsun
Hinter die Welt
Ans Ende der Zeit
Bis kein Regen mehr fällt
Gegen den Sturm
Am Abgrund entlang
Und wenn ich nicht mehr kann,
Denke ich daran
Irgendwann laufen wir zusammen
Durch den Monsun”
-Tokio Hotel
(Durch den Monsun, 2005)

“I must get through the monsoon
Beyond the world
To the end of time
When no more rain falls
Against the storm
And through the abyss
And when it gets too much
I’ll tell myself
That we two will run together soon
Through the monsoon”
-Tokio Hotel
(Durch den Monsun, 2005)

Yön sade oli roiskuttanut teltan ulkopinnan rapakuorrutukseen. Sisäpuolelta olin pyrkinyt kontrolloimaan kondensaatiokosteutta kuivaamalla pinnat bandanalla. Aamu oli kylmä ja päätin jättää nukkumisvaatteena käyttämäni pitkähihaisen päälle sen sijaan, että olisin pukeutunut märkään paitaan. Yleensä en uhraa nukkumisvaatteita potentiaaliselle sateelle, mutta minulla oli vielä yksi kuiva paita jäljellä. Housut, sukat ja kengät sen sijaan olivat auttamatta märät. Päivän positiivisuuspisteitä ei nostanut myöskään se, että löysin taas jalastani punkin. Tällä kertaa en ollut varma sainko myös pään pois, koska punkki oli todella pieni.

Lähtiessäni vaeltamaan sade oli tauonnut hetkeksi. Nousin hitaasti Three Ridge Mountainille, koska lihakset eivät tuntuneet enää antavan ihan kaikkeaan. Onneksi lepopäivä olisi pian edessä. Olin melkein huipulla, kun sade taas alkoi. Ja minä olin harvinaisen kyllästynyt koko sateeseen.

Aamun ylämäen jälkeen reitti oli fyysisesti kevyempää, mutta ajoittain hyvin kivikkoista. Liukkailla lohkareilla loikkiessa piti olla hyvin tarkkana ja yhden kerran löysin itseni istumasta kivikosta. Sade vain yltyi iltapäivän aikana ja yritin pitää tauot lyhyinä välttääkseni kylmettymistä. Päivän hyvä uutinen tuli hieman edelläni olevalta Roolta, joka kertoi viestillä olevansa myös saapumassa huomenna Waynesboroon ja sovimme jakavamme taas huoneen.

Olin suunnitellut vaeltavani Humpback Mountainille asti, noin 15 mailia, ja sekä energiaa että päivänvaloa olisi ollut riittävästi. Sade kuitenkin muuttui kokoajan hurjemmaksi ja olin aivan läpimärkä sekä minulle alkoi tulla kylmä. Pari mailia ennen tavoitettani löysin pienen paikan, johon telttani juuri sopisi ja päätin jäädä siihen.

Tällä kertaa sade oli niin voimakasta, että telttani päälle muodostui lätäkkö heti rullattuani sen auki. Olin todella, todella kypsä sateeseen. Telttani pitää erinomaisesti sadetta, mutta märkänä pakatessa sen sisään jää tietenkin vettä. Koska bandanani ei ollut kuivunut päivän aikana, ei minulla ollut oikein mitään millä pyyhkiä telttaa. Moppasin lattian suurimmat lätäköt kuitenkin bandanalla – vääntäen sen aina välillä kuivaksi absidissa. Teltta oli siis väistämättä sisältä kostea, mutta pitäisi vielä toivottavasti minut kuivana. Ainakin jos vettä ei tulisi niin paljon, että maa lakkaisi imemästä ja vesi tulvisi sisään. Pahan päivän varalle säästämäni keksit olivat murskautuneet aivan muruiksi, joten söin ne illan päätteeksi lusikalla.

“Ich muss durch den Monsun
Hinter die Welt
Ans Ende der Zeit
Bis kein Regen mehr fällt
Gegen den Sturm
Am Abgrund entlang
Und wenn ich nicht mehr kann,
Denke ich daran
Irgendwann laufen wir zusammen
Durch den Monsun”
-Tokio Hotel
(Durch den Monsun, 2005)