By Jeriko Fox 
A year ago me and Dima travelled first time to Korouoma in Posio. Then we climbed the Brown River and now we were eager to see what other icefalls Korouoma has to offer. On the Friday evening we drove from Kuopio to Posio. In the wee hours we put on our backpacks, packed our pulka and headed towards Kanjonilaavut (canyon lean-tos) that are on the bottom of Korouoma gorge. There was another car on the Saukkovaara parking lot and we presumed that someone might be spending the night at the paid goahti nearby.
When we arrived at 3 am to Kanjonilaavut, we noticed that one of the lean-tos was occupied by some sleeping climbers. We tried to set our camp as silently as possible to the other lean-to. The weather forecast was showing -9°C (15°F) temperature for the night, but while I was cold in my new -10°C (13°F) Marmot sleeping bag, I was cussing to the whoever it was who figured out these comfort temperatures. Since Korouoma seems to be the place where the cold air goes to sleep, we found out in the morning that the temperature had actually dropped to -19°C (-2°F). So, no wonder it was unexpectedly cold.
When we woke up we got to know that the other climbers who were spending the night at the lean-to were actually someone we knew. These two guys from Joensuu had been at the same time in Korouoma with us last year, too. They were also planning to head southeast and look for some other icefalls than the Brown River that was nearby. For me and Dima the target was to find something nice to climb and then spend the next night at the Pajupuro wilderness hut.
We started to hike along the bottom of Korouoma gorge, following the hiking trail there. On the way we passed the Brown River, Mammoth Fall and Charlie Brown. The last of them looked interesting to climb, but also quite thin from the base, so we decided to hike further. Finally we saw the guys from Joensuu climbing a one pretty beautiful icefall (we later found out that it was the Diamondchute). At the same time we noticed that the route to wilderness hut was covered with snow and there was still more than 2 km (1,2 miles) to go. We left the pulka to the crossroads and headed towards the Diamondchute carrying only our climbing gear.
There was no trail to Diamondchute either, but we followed the steps in snow to the base of the icefall. While we were putting on our climbing gear the Joensuu guys were finishing their climbing and we got the whole icefall for us. They informed us that the ice was hard and breaking to large junks. The icefall is about 40 m (131 feet) high and 10-20 m (32-65 feet) wide, formed to a bit step-like.
Dima started to lead, but getting the first ice screw in took a long time, since the ice was thin and proper placement took time to find. He succeeded to climb on and took a little rest hanging on a fifi-hook every once in a while. We were both surprised how well the lead went on. Dima climbed in a relaxed manner and I was freezing solid while belaying. While he was climbing our communication worked well, but when he reached the top we started to have problems. While I was standing at the bottom of the gorge and he was above it, all the voices were echoing around. I had a hard time to understand what he was trying to shout and he couldn’t hear anything that I was saying.
When Dima was pulling the rope up vigorously I knew he was ready to belay and I changed to the climbing mode. Because I had to pay extra attention to hear anything that he was shouting, I forgot to do one thing that I usually always do – to attach my ice tools with a leash to my harness. This is not necessarily a must when ice climbing, but I always use the leash just in case if I happen to drop my ice tool.
I started to climb as second and went on with even pace while collecting the ice screws on the way. When I was in the middle of the icefall there was a difficultly placed tight ice screw. My arms were getting pumped and a decided to rest a while. I shouted Dima (which he likely didn’t hear) that I will sit on the rope and tried to lower my weight. Everything seemed ok. Later I got to know that while I put my full weight on the rope, on the top of the climb the rope cut through the snow, which gave me unexpected amount of slack. This resulted me falling 2 m (6 feet) lower. This wouldn’t have been any problem, if I hadn’t lost my grip to my ice tools. The ice tools without the leash. I found myself sitting on a rope, 20 m (65 feet) from the ground, 2 m (6 feet) from my ice tools and unable to communicate with my belayer.
There was no acute danger, but I was basically stuck. I started to figure out different ways to solve the problem. The easiest solution would have been that Dima would have either lowered be down or hauled me up to my ice tools, but he couldn’t hear me. I knew that Dima would eventually find out that if I don’t move, these two would be his options. It didn’t seem to be a good idea to sit still in the freezing weather for waiting that to happen and so I tried to solve the problem on my own. I tried to pull myself up with the rope, but the dynamic rope was stretching so much that this really didn’t help me at all. I could have put a prusik loop on the rope and climb up the rope with that, but with the poor dextrity while wearing the gloves this didn’t feel most inviting thing to do. I had another rope hanging from my harness and that offered an option to build an anchor and to abseil using that rope. In this scenario I would have had to cut the rope that I was tied into (since there was no way opening the knot while my weight was on the rope). And I didn’t feel like scaring the living shit out of Dima. So, while I was hanging there at the end of the rope I figured out a new way of climbing – ice bouldering. I was able to climb normally with my feet since I had my crampons, so I decided to try if I could get any grip of the ice with my hands. There was luckily some small holes in the ice and the dents left by the ice tools. I was able to jam my fist in these holes and jamming my knee with a kneebar technique. I fell a few times to the rope, but decided to try again. Dima understood that I needed help to proceed and when he got any slack, he pulled it quickly through the belay device. And so I was able to slowly climb all the way to my ice tools.
Feeling victorious I attached quickly the leashes to my ice tools and was again able to climb on. I climbed the rest of the ice fall to Dima’s belay station and told him that I got to do some ice bouldering without ice tools on the way. We analysed the situation there and also later in the evening. All the problems followed the disability to communicate properly, but we agreed that we are in pretty good place with the skill to read the movement of the rope. If there would have been no movement, Dima would have abseiled with the rope he had to see if I was injured. It was actually interesting to see that even in this kind of situation we have multiple ways solve the problem. The best thing to do in the first place would have been using walkie-talkies and the whole thing could have been avoided.
We abseiled at the dusk and when we floundered back to the pulka it was already dark. With the light of our head torches we hiked through the beautiful forest and decided to go back to our car, because the wilderness hut was unreachable without snow shoes. We packed our things to the car and discussed if we should drive all the way back to Kuopio or stay the night somewhere on the way. We decided to check if there was anything available in Kuusamo and surprisingly the cheapest option was the Holiday Club Kuusamo Tropic spa hotel. We skipped the spa option, but the soft beds were welcome luxury after the long day out.
Vuosi sitten kävimme ensimmäisen kerran jääkiipeilemässä Diman kanssa Posion Korouomassa. Silloin korkkasimme Ruskeavirran ja nyt halusimme nähdä tarkemmin millaisia muita jääputouksia Korouomassa on. Ajoimme perjantai-iltana Kuopiosta Posiolle. Aamuyön puolella heitimme reput selkäämme ja ahkion perään sekä otimme suunnaksi Kanjonilaavut Korouoman pohjalla. Saukkovaaran parkkipaikalla oli toinenkin auto ja ajattelimme varauskodalla mahdollisesti olevan yöpyjiä.
Saapuessamme kolmen aikoihin aamuyöllä Kanjonilaavuille, huomasimme toisten kiipeilijöiden olevankin laavulla, joten yritimme mahdollisimman hiljaa levitellä omat yökamppeemme toiseen laavuun. Sääennustus oli näyttänyt yölle alimmillaan -9°C pakkasia, mutta nukkuessani uudessa Marmotin makuupussissani kirosin comfort-lämpötilojen määrittäjät palellessani kymmenen miinusasteen pussissa. Koska Korouoma on ilmeisesti se paikka, jonne kylmä ilma menee nukkumaan, selvisikin aamulla lämpötilan pudonneen -19°C:n asti. Ei siis ihme, että oli odottamattoman kylmä.
Toisen laavun yöpyjät paljastuivatkin aamulla tutuiksi kiipeilijöiksi. Kaksi Joensuulaista kaveria olivat olleet viimevuonna kanssamme samaan aikaan Korouomalla. He suunnittelivat meidän tapaan jatkavansa kaakkoon päin etsimään muita putouksia kuin lähimpänä olevan Ruskeavirran. Meidän tavoitteena oli löytää joku kiinnostava putous kiivettäväksi ja jatkaa illaksi Pajupuron autiotuvalle yöpyäksemme siellä.
Lähdimme etenemään Korouoman pohjaa pitkin kulkevaa retkeilyreittiä ja ohitimme matkalla Ruskeavirran, Mammuttiputouksen ja Jaska Jokusen. Viimeiseksi mainittu näytti kiipeilyllisesti kiinnostavalta, mutta alaosastaan ohuelta, joten jatkoimme vielä eteenpäin. Näimme lopulta joensuulaiset kiipeilemässä herkullisen näköistä putousta, joka myöhemmin osoittautui Timanttikouruksi. Huomasimme samassa yhteydessä reitin Pajupuron autiotuvalle olevan ummessa ja matkaa upottavassa umpihangessa olisi pitänyt taittaa vielä yli 2 km. Jätimme ahkion yöpymiskamoineen tähän risteykseen ja lähdimme pelkkien kiipeilyvarusteiden kanssa lähestymään Timanttikourua.
Timanttikourullekaan ei vienyt polkua, mutta seurasimme joensuulaisten jäljissä jääputouksen alle. Meidän pukiessa varusteitamme he olivat juuri lopettamassa kiipeämistä putouksella, joten saimme vapaasti valita kiivettävän linjan. He kertoivat jään olevan kovaa ja lohkeilevaa. Putous on noin 40 m korkea ja 10-20 m leveä, hieman portaittaiseksi muodostunut.
Dima lähti liidaamaan putousta, mutta ensimmäisen ruuvin asettamiseen meni melko paljon aikaa, koska jää oli alaosasta ohutta ja mahdollista paikkaa piti etsiä tovi. Hän pääsi kuitenkin jatkamaan onnistuneesti putousta ylöspäin, välillä leväten fifi-koukun varassa. Yllätyimme molemmat miten hyvin liidi eteni. Dima eteni rauhallisesti ja minä palelin varmistajan ominaisuudessa. Kiivetessä kommunikointi sujui hyvin, mutta Diman päästyä lopulta putouksen päälle tuli vastaan ongelmia. Minun ollessa rotkon pohjalla ja hänen sen yläpuolella kaikki äänet kaikuivat niin, ettei puheesta saanut mitään selvää. Minulla oli vaikeuksia tulkita Diman viestejä ylhäältä ja hän ei kuullut minun huudoistani mitään.
Diman vetäessä köyttä tarmokkaasti ylös tiesin hänen olevan varmistusvalmiudessa ja vaihdoin itseni kiipeilymoodiin. Koska jouduin kiinnittämään erityistä huomiota saadakseni jotain selvää hänen huudoistaan, unohdin tehdä yhden asian, jonka yleensä aina teen – kiinnittää jäähakut leashilla valjaisiini. Tämä ei ole välttämätöntä jääkiipeillessä, mutta käytän itse aina leashia hakun putoamisen varalta.
Lähdin kiipeämään kakkosena ja nousin tasaista tahtia jääruuveja matkalta keräillen putouksen puoliväliin. Tässä vaiheessa vastaan tuli hankalassa paikassa tiukasti kiinni oleva jääruuvi, jota irroittaessa kädet alkoivat mennä pumppiin ja päätin levätä hetken. Huusin Dimalle istuvani köyteen (mitä hän ei todennäköisesti kuullut) ja kokeilin laskea painoni köyden varaan. Kaikki vaikutti hyvältä. Myöhemmin selvisi, että laskiessani koko painon köyden varaan, putouksen päällä köysi uppoutui lumikinoksen läpi ja löysää tuli odottamattoman paljon. Tuloksena oli se, että putosin köyden varassa noin kaksi metriä alemmas. Tämähän ei itsessään olisi ollut mikään ongelma ellei otteeni olisi irronnut jäähakuista. Hakuista, joissa ei ollut leasheja. Löysin itseni istumassa köydestä 20 m maanpinnasta, 2 m päässä jäähakuistani ja kykenemättömänä kommunikoimaan varmistajani kanssa.
Mitään akuuttia vaaraa ei ollut, mutta olin käytännössä katsoen jumissa. Aloin pohtia eri mahdollisuuksia ratkaista tilanne. Helpointa olisi ollut, että Dima joko laskisi minut alas tai haulaisi pari metriä ylös, mutta hän ei kuullut huutojani. Tiesin myös Diman tajuavan varmasti lopulta, että jos minä en liiku niin nämä olisivat hänen mahdollisuutensa. En pitänyt kuitenkaan hyvänä ratkaisuna istua pakkassäässä odottamassa Diman apua vaan yritin ratkaista ongelman itse. Kokeilin kiskoa itseäni köydestä ylöspäin, mutta dynaaminen köysi antoi niin paljon periksi, ettei tästä ollut apua. Olisin voinut virittää köyteen prusik-lenkin köyttä pitkin kiipeämiseksi, mutta hanskat kädessä prusik-narun kanssa näpertäminen ei houkutellut ensimmäisenä vaihtoehtona. Vedin perässäni toista köyttä, mikä tarjosi myös mahdollisuuden ankkuroitumiseen ja laskeutumiseen tällä toisella köydellä. Silloin minun olisi kuitenkin pitänyt leikata toinen köysi itsestäni irti (koska en saisi solmua auki painoni ollessa köyden varassa) ja en halunnut säikäyttää Dimaa tällä tempulla. Niinpä siinä köyden jatkona roikkuessani kehitin uuden kiipeilymuodon – jääboulderoinnin. Jääraudoilla pystyin yhä työskentelemään jaloillani normaalisti, joten päätin kokeilla saisinko jäästä käsin mitään otetta. Jääpuikkojen välissä oli onneksi pieniä koloja ja jäässä oli jäähakkujen iskemiä lovia, joihin sain tehtyä nyrkkijammeja ja kneebar-tyyppisiä polvijammeja. Putosin muutamaan otteeseen köyteen tässä touhussa, mutta yritin uudestaan. Dima tajusi minun tarvitsevan apua etenemiseen ja hän alkoi vetää köyttä reippaasti aina minun noustessani, joten pääsin pikkuhiljaa etenemään – lopulta hakuilleni asti.
Voittotunnelmissa kiinnitin äkkiä leashit hakkuihini ja pääsin vihdoin jatkamaan kiipeämistä normaalisti. Nousin loput putouksesta Diman luokse ja kerroin hänelle päässeeni harrastamaan jääboulderointia ilman hakkuja. Analysoimme tilannetta siinä putouksen päällä ja vielä myöhemmin illan aikana. Kaikki ongelmat olivat selvästi seurausta mahdottomuudesta kommunikoida, mutta totesimme olevamme myös hyvässä yhteisymmärryksessä siitä, että osaamme lukea toistemme toimintaa köyden liikkeiden perusteella. Jos köydessä ei olisi tapahtunut mitään liikettä, Dima olisi laskeutunut hänellä olevalla köydenpätkällä katsomaan olenko loukkaantunut. Oli oikeastaan kiinnostava huomata, että tällaiseenkin tilanteeseen itseltä löytyy jo useita ratkaisumalleja. Paras vaihtoehto tietysti olisi ollut käyttää radiopuhelimia, jolloin koko ongelmalta olisi vältytty.
Laskeuduimme alas hämärän tullessa ja rämpiessämme takaisin ahkion luokse oli jo pimeä. Kuljimme otsalamppujen valossa upeaa metsämaisemaa pitkin ja päätimme palata autolle, koska autiotuvalle emme pääsisi ilman lumikenkiä. Pakkasimme tavarat autoon ja pohdimme lähtisimmekö ajamaan takaisin Kuopioon asti vai etsisimmekö jonkinlaisen yöpaikan matkan varrelta. Päätimme katsoa matkan varrelle osuvasta Kuusamosta majoitusvaihtoehtoja ja yllättäen edullisin hinta oli Holiday Club Kuusamon Tropiikissa. Kylpyläosastolle emme sentään lähteneet enää lillumaan, mutta pehmeät sängyt olivat tervetullutta luksusta päivän rehkimisen päätteeksi.