Tag: Posio

A year ago me and Dima travelled first time to Korouoma in Posio. Then we climbed the Brown River and now we were eager to see what other icefalls Korouoma has to offer. On the Friday evening we drove from Kuopio to Posio. In the wee hours we put on our backpacks, packed our pulka and headed towards Kanjonilaavut (canyon lean-tos) that are on the bottom of Korouoma gorge. There was another car on the Saukkovaara parking lot and we presumed that someone might be spending the night at the paid goahti nearby.

When we arrived at 3 am to Kanjonilaavut, we noticed that one of the lean-tos was occupied by some sleeping climbers. We tried to set our camp as silently as possible to the other lean-to. The weather forecast was showing -9°C (15°F) temperature for the night, but while I was cold in my new -10°C (13°F) Marmot sleeping bag, I was cussing to the whoever it was who figured out these comfort temperatures. Since Korouoma seems to be the place where the cold air goes to sleep, we found out in the morning that the temperature had actually dropped to -19°C (-2°F). So, no wonder it was unexpectedly cold.

When we woke up we got to know that the other climbers who were spending the night at the lean-to were actually someone we knew. These two guys from Joensuu had been at the same time in Korouoma with us last year, too. They were also planning to head southeast and look for some other icefalls than the Brown River that was nearby. For me and Dima the target was to find something nice to climb and then spend the next night at the Pajupuro wilderness hut.

We started to hike along the bottom of Korouoma gorge, following the hiking trail there. On the way we passed the Brown River, Mammoth Fall and Charlie Brown. The last of them looked interesting to climb, but also quite thin from the base, so we decided to hike further. Finally we saw the guys from Joensuu climbing a one pretty beautiful icefall (we later found out that it was the Diamondchute). At the same time we noticed that the route to wilderness hut was covered with snow and there was still more than 2 km (1,2 miles) to go. We left the pulka to the crossroads and headed towards the Diamondchute carrying only our climbing gear.

There was no trail to Diamondchute either, but we followed the steps in snow to the base of the icefall. While we were putting on our climbing gear the Joensuu guys were finishing their climbing and we got the whole icefall for us. They informed us that the ice was hard and breaking to large junks. The icefall is about 40 m (131 feet) high and 10-20 m (32-65 feet) wide, formed to a bit step-like.

Dima started to lead, but getting the first ice screw in took a long time, since the ice was thin and proper placement took time to find. He succeeded to climb on and took a little rest hanging on a fifi-hook every once in a while. We were both surprised how well the lead went on. Dima climbed in a relaxed manner and I was freezing solid while belaying. While he was climbing our communication worked well, but when he reached the top we started to have problems. While I was standing at the bottom of the gorge and he was above it, all the voices were echoing around. I had a hard time to understand what he was trying to shout and he couldn’t hear anything that I was saying.

When Dima was pulling the rope up vigorously I knew he was ready to belay and I changed to the climbing mode. Because I had to pay extra attention to hear anything that he was shouting, I forgot to do one thing that I usually always do – to attach my ice tools with a leash to my harness. This is not necessarily a must when ice climbing, but I always use the leash just in case if I happen to drop my ice tool.

I started to climb as second and went on with even pace while collecting the ice screws on the way. When I was in the middle of the icefall there was a difficultly placed tight ice screw. My arms were getting pumped and a decided to rest a while. I shouted Dima (which he likely didn’t hear) that I will sit on the rope and tried to lower my weight. Everything seemed ok. Later I got to know that while I put my full weight on the rope, on the top of the climb the rope cut through the snow, which gave me unexpected amount of slack. This resulted me falling 2 m (6 feet) lower. This wouldn’t have been any problem, if I hadn’t lost my grip to my ice tools. The ice tools without the leash. I found myself sitting on a rope, 20 m (65 feet) from the ground, 2 m (6 feet) from my ice tools and unable to communicate with my belayer.

There was no acute danger, but I was basically stuck. I started to figure out different ways to solve the problem. The easiest solution would have been that Dima would have either lowered be down or hauled me up to my ice tools, but he couldn’t hear me. I knew that Dima would eventually find out that if I don’t move, these two would be his options. It didn’t seem to be a good idea to sit still in the freezing weather for waiting that to happen and so I tried to solve the problem on my own. I tried to pull myself up with the rope, but the dynamic rope was stretching so much that this really didn’t help me at all. I could have put a prusik loop on the rope and climb up the rope with that, but with the poor dextrity while wearing the gloves this didn’t feel most inviting thing to do. I had another rope hanging from my harness and that offered an option to build an anchor and to abseil using that rope. In this scenario I would have had to cut the rope that I was tied into (since there was no way opening the knot while my weight was on the rope). And I didn’t feel like scaring the living shit out of Dima. So, while I was hanging there at the end of the rope I figured out a new way of climbing – ice bouldering. I was able to climb normally with my feet since I had my crampons, so I decided to try if I could get any grip of the ice with my hands. There was luckily some small holes in the ice and the dents left by the ice tools. I was able to jam my fist in these holes and jamming my knee with a kneebar technique. I fell a few times to the rope, but decided to try again. Dima understood that I needed help to proceed and when he got any slack, he pulled it quickly through the belay device. And so I was able to slowly climb all the way to my ice tools.

Feeling victorious I attached quickly the leashes to my ice tools and was again able to climb on. I climbed the rest of the ice fall to Dima’s belay station and told him that I got to do some ice bouldering without ice tools on the way. We analysed the situation there and also later in the evening. All the problems followed the disability to communicate properly, but we agreed that we are in pretty good place with the skill to read the movement of the rope. If there would have been no movement, Dima would have abseiled with the rope he had to see if I was injured. It was actually interesting to see that even in this kind of situation we have multiple ways solve the problem. The best thing to do in the first place would have been using walkie-talkies and the whole thing could have been avoided.

We abseiled at the dusk and when we floundered back to the pulka it was already dark. With the light of our head torches we hiked through the beautiful forest and decided to go back to our car, because the wilderness hut was unreachable without snow shoes. We packed our things to the car and discussed if we should drive all the way back to Kuopio or stay the night somewhere on the way. We decided to check if there was anything available in Kuusamo and surprisingly the cheapest option was the Holiday Club Kuusamo Tropic spa hotel. We skipped the spa option, but the soft beds were welcome luxury after the long day out.

Dima’s photos

Vuosi sitten kävimme ensimmäisen kerran jääkiipeilemässä Diman kanssa Posion Korouomassa. Silloin korkkasimme Ruskeavirran ja nyt halusimme nähdä tarkemmin millaisia muita jääputouksia Korouomassa on. Ajoimme perjantai-iltana Kuopiosta Posiolle. Aamuyön puolella heitimme reput selkäämme ja ahkion perään sekä otimme suunnaksi Kanjonilaavut Korouoman pohjalla. Saukkovaaran parkkipaikalla oli toinenkin auto ja ajattelimme varauskodalla mahdollisesti olevan yöpyjiä.

Saapuessamme kolmen aikoihin aamuyöllä Kanjonilaavuille, huomasimme toisten kiipeilijöiden olevankin laavulla, joten yritimme mahdollisimman hiljaa levitellä omat yökamppeemme toiseen laavuun. Sääennustus oli näyttänyt yölle alimmillaan -9°C pakkasia, mutta nukkuessani uudessa Marmotin makuupussissani kirosin comfort-lämpötilojen määrittäjät palellessani kymmenen miinusasteen pussissa. Koska Korouoma on ilmeisesti se paikka, jonne kylmä ilma menee nukkumaan, selvisikin aamulla lämpötilan pudonneen -19°C:n asti. Ei siis ihme, että oli odottamattoman kylmä.

Toisen laavun yöpyjät paljastuivatkin aamulla tutuiksi kiipeilijöiksi. Kaksi Joensuulaista kaveria olivat olleet viimevuonna kanssamme samaan aikaan Korouomalla. He suunnittelivat meidän tapaan jatkavansa kaakkoon päin etsimään muita putouksia kuin lähimpänä olevan Ruskeavirran. Meidän tavoitteena oli löytää joku kiinnostava putous kiivettäväksi ja jatkaa illaksi Pajupuron autiotuvalle yöpyäksemme siellä.

Lähdimme etenemään Korouoman pohjaa pitkin kulkevaa retkeilyreittiä ja ohitimme matkalla Ruskeavirran, Mammuttiputouksen ja Jaska Jokusen. Viimeiseksi mainittu näytti kiipeilyllisesti kiinnostavalta, mutta alaosastaan ohuelta, joten jatkoimme vielä eteenpäin. Näimme lopulta joensuulaiset kiipeilemässä herkullisen näköistä putousta, joka myöhemmin osoittautui Timanttikouruksi. Huomasimme samassa yhteydessä reitin Pajupuron autiotuvalle olevan ummessa ja matkaa upottavassa umpihangessa olisi pitänyt taittaa vielä yli 2 km. Jätimme ahkion yöpymiskamoineen tähän risteykseen ja lähdimme pelkkien kiipeilyvarusteiden kanssa lähestymään Timanttikourua.

Timanttikourullekaan ei vienyt polkua, mutta seurasimme joensuulaisten jäljissä jääputouksen alle. Meidän pukiessa varusteitamme he olivat juuri lopettamassa kiipeämistä putouksella, joten saimme vapaasti valita kiivettävän linjan. He kertoivat jään olevan kovaa ja lohkeilevaa. Putous on noin 40 m korkea ja 10-20 m leveä, hieman portaittaiseksi muodostunut.

Dima lähti liidaamaan putousta, mutta ensimmäisen ruuvin asettamiseen meni melko paljon aikaa, koska jää oli alaosasta ohutta ja mahdollista paikkaa piti etsiä tovi. Hän pääsi kuitenkin jatkamaan onnistuneesti putousta ylöspäin, välillä leväten fifi-koukun varassa. Yllätyimme molemmat miten hyvin liidi eteni. Dima eteni rauhallisesti ja minä palelin varmistajan ominaisuudessa. Kiivetessä kommunikointi sujui hyvin, mutta Diman päästyä lopulta putouksen päälle tuli vastaan ongelmia. Minun ollessa rotkon pohjalla ja hänen sen yläpuolella kaikki äänet kaikuivat niin, ettei puheesta saanut mitään selvää. Minulla oli vaikeuksia tulkita Diman viestejä ylhäältä ja hän ei kuullut minun huudoistani mitään.

Diman vetäessä köyttä tarmokkaasti ylös tiesin hänen olevan varmistusvalmiudessa ja vaihdoin itseni kiipeilymoodiin. Koska jouduin kiinnittämään erityistä huomiota saadakseni jotain selvää hänen huudoistaan, unohdin tehdä yhden asian, jonka yleensä aina teen – kiinnittää jäähakut leashilla valjaisiini. Tämä ei ole välttämätöntä jääkiipeillessä, mutta käytän itse aina leashia hakun putoamisen varalta.

Lähdin kiipeämään kakkosena ja nousin tasaista tahtia jääruuveja matkalta keräillen putouksen puoliväliin. Tässä vaiheessa vastaan tuli hankalassa paikassa tiukasti kiinni oleva jääruuvi, jota irroittaessa kädet alkoivat mennä pumppiin ja päätin levätä hetken. Huusin Dimalle istuvani köyteen (mitä hän ei todennäköisesti kuullut) ja kokeilin laskea painoni köyden varaan. Kaikki vaikutti hyvältä. Myöhemmin selvisi, että laskiessani koko painon köyden varaan, putouksen päällä köysi uppoutui lumikinoksen läpi ja löysää tuli odottamattoman paljon. Tuloksena oli se, että putosin köyden varassa noin kaksi metriä alemmas. Tämähän ei itsessään olisi ollut mikään ongelma ellei otteeni olisi irronnut jäähakuista. Hakuista, joissa ei ollut leasheja. Löysin itseni istumassa köydestä 20 m maanpinnasta, 2 m päässä jäähakuistani ja kykenemättömänä kommunikoimaan varmistajani kanssa.

Mitään akuuttia vaaraa ei ollut, mutta olin käytännössä katsoen jumissa. Aloin pohtia eri mahdollisuuksia ratkaista tilanne. Helpointa olisi ollut, että Dima joko laskisi minut alas tai haulaisi pari metriä ylös, mutta hän ei kuullut huutojani. Tiesin myös Diman tajuavan varmasti lopulta, että jos minä en liiku niin nämä olisivat hänen mahdollisuutensa. En pitänyt kuitenkaan hyvänä ratkaisuna istua pakkassäässä odottamassa Diman apua vaan yritin ratkaista ongelman itse. Kokeilin kiskoa itseäni köydestä ylöspäin, mutta dynaaminen köysi antoi niin paljon periksi, ettei tästä ollut apua. Olisin voinut virittää köyteen prusik-lenkin köyttä pitkin kiipeämiseksi, mutta hanskat kädessä prusik-narun kanssa näpertäminen ei houkutellut ensimmäisenä vaihtoehtona. Vedin perässäni toista köyttä, mikä tarjosi myös mahdollisuuden ankkuroitumiseen ja laskeutumiseen tällä toisella köydellä. Silloin minun olisi kuitenkin pitänyt leikata toinen köysi itsestäni irti (koska en saisi solmua auki painoni ollessa köyden varassa) ja en halunnut säikäyttää Dimaa tällä tempulla. Niinpä siinä köyden jatkona roikkuessani kehitin uuden kiipeilymuodon – jääboulderoinnin. Jääraudoilla pystyin yhä työskentelemään jaloillani normaalisti, joten päätin kokeilla saisinko jäästä käsin mitään otetta. Jääpuikkojen välissä oli onneksi pieniä koloja ja jäässä oli jäähakkujen iskemiä lovia, joihin sain tehtyä nyrkkijammeja ja kneebar-tyyppisiä polvijammeja. Putosin muutamaan otteeseen köyteen tässä touhussa, mutta yritin uudestaan. Dima tajusi minun tarvitsevan apua etenemiseen ja hän alkoi vetää köyttä reippaasti aina minun noustessani, joten pääsin pikkuhiljaa etenemään – lopulta hakuilleni asti.

Voittotunnelmissa kiinnitin äkkiä leashit hakkuihini ja pääsin vihdoin jatkamaan kiipeämistä normaalisti. Nousin loput putouksesta Diman luokse ja kerroin hänelle päässeeni harrastamaan jääboulderointia ilman hakkuja. Analysoimme tilannetta siinä putouksen päällä ja vielä myöhemmin illan aikana. Kaikki ongelmat olivat selvästi seurausta mahdottomuudesta kommunikoida, mutta totesimme olevamme myös hyvässä yhteisymmärryksessä siitä, että osaamme lukea toistemme toimintaa köyden liikkeiden perusteella. Jos köydessä ei olisi tapahtunut mitään liikettä, Dima olisi laskeutunut hänellä olevalla köydenpätkällä katsomaan olenko loukkaantunut. Oli oikeastaan kiinnostava huomata, että tällaiseenkin tilanteeseen itseltä löytyy jo useita ratkaisumalleja. Paras vaihtoehto tietysti olisi ollut käyttää radiopuhelimia, jolloin koko ongelmalta olisi vältytty.

Laskeuduimme alas hämärän tullessa ja rämpiessämme takaisin ahkion luokse oli jo pimeä. Kuljimme otsalamppujen valossa upeaa metsämaisemaa pitkin ja päätimme palata autolle, koska autiotuvalle emme pääsisi ilman lumikenkiä. Pakkasimme tavarat autoon ja pohdimme lähtisimmekö ajamaan takaisin Kuopioon asti vai etsisimmekö jonkinlaisen yöpaikan matkan varrelta. Päätimme katsoa matkan varrelle osuvasta Kuusamosta majoitusvaihtoehtoja ja yllättäen edullisin hinta oli Holiday Club Kuusamon Tropiikissa. Kylpyläosastolle emme sentään lähteneet enää lillumaan, mutta pehmeät sängyt olivat tervetullutta luksusta päivän rehkimisen päätteeksi.

Diman kuvat

Last year when the ice climbers in Kuopio and Wanha Autti Camping organized the Korouoma Ice Fest event me and Dima were pondering wether to join the fun. Now that it came the time for this year’s event we decided that it was about the time for us to make a pilgrimage to the Finnish ice climbing Mecca – to witness what it is that all the big boys always talk about. We prepared in rather decent way for this full day of ice climbing: I was dancing at school and Dima working the whole day and then we drove six hours through the night to Lapland. We both had a poor two hour nap while the other one was driving and early next morning two sleep deprivied ice climbers arrived to the Saukkovaara parking lot.

When other climbers from Kuopio started to arrive, we swung our backpacks on and begun to hike the trail down towards Korouoma, heading to an icefall called Ruskea virta (Brown river). Luckily the trail was opened, so we didn’t have to plunge through the snow. Korouoma is, hands down, the most significant ice climbing area in Finland. The long gorge is surrounded by the cliffs that stand more than 30 m (more than 100 ft) tall. There forms many icefalls every year and some of them occur rarely. (Metsähallitus (Administration of Forests) has made a map that includes information of all the icefalls in Korouoma.) You can also hike in Korouoma in any time of the year and do rock climbing during the summer – Metsähallitus offers more info at  Luontoon.fi.

There is about 1,5 km (a little less than a mile) hike from the parking lot at Saukkovaarantie to the icefall. At the bottom of the gorge you pass by the lean-tos and nearby them is a goahti that can be reserved for overnight stays. When we finally saw the Ruskea virta icefall rising in front of us, I honesly was thinking if this was a very good idea to begin with. We have been climbing long rock faces while mountaineering, but the 10 m (30 ft) high icefalls at home haven’t really prepared us to climb 60 m (200 ft) of vertical ice. The 60 m (200 ft) rope that we had with us wasn’t also enough to climb all the way up – or at least we couldn’t abseil down. Luckily the Ruskea virta icefall has two steps and the first one is about 30 m (100 ft) high, which allows us to use that as a belay and abseiling station. While I was watching the icefall I really wished that I would have slept the last night.

There were climbers already in full swing and we had to wait for a while to have a free line to climb. We placed ourselves about in the middle of the icefall, that was not the easiest and not the hardest route. Dima was the one leading and I stood belaying at the bottom of the icefall, bolted to the ice with one ice screw. I usually attach myself to a nearby tree or to other solid object while he is climbing, since we have a significant difference in weight. Significant enough that I was once lifted up all the way to the top anchor when he was top-roping indoors and sat down (not a fall) to the rope.

Dima was climbing in a calm, but convincing manner the vertical icefall. After he had got three icescrews in, happened the thing that should never happen when leading ice: When Dima pulled himself up his ice tool slipped out of the ice and he fell. Instantly I flung up, being held by my own protection, while holding firmly on the rope and watching if the catastrophe at hand would escalate with the failing ice screws or breaking of the ice. The situation was over in an instant. Dima was swinging safely with the rope and all the ice screws had held as it has been like any normal lead fall indoors. We were lucky enough to avoid any major incident, but of course even this thing shouldn’t have happened. The good things were that I was bolted to the ice and Dima had set several ice screws during a relatively short climb. If one ice screw would have failed, it might not have caused any problem.

Dima climbed safely to the top of the first step and built a top anchor. After he had communicated being done it was my turn to climb as second. The sleepless night and the zero experience of the long icefalls hit me quite fast. The lactic acid was building up in my muscles and I had to sit down to the rope every once in a while because I was getting horribly pumped. I wasn’t covinced at all that I could lead anything today. Second is luckily climbing with top-rope and that helped me to climb with my own speed and to rest when ever I wanted. While I was cleaning the route I finally unscrewed the ice screw that took Dima’s fall. I looked at the ice screw in my hand and I saw that it was clearly bent. I kept on climbing until I reached the top of the first step, where Dima stood belaying me, and I showed him that ice screw. We agreed that it was not anymore good for climbing use, because the hanger (where you attach your carabiner) was bent and could break unexpectedly.

The next thing was to get down from the 30 m (100 ft) high icefall. Because we were basically in the middle of an icefall there were no trees or other solid objects to use as an anchor point. That meant that the only option was to build an Abalakov thread (V-thread). Abalakov is made by drilling two diagonal holes to the ice so that they meet at the end. Through this triangle shaped tunnel you thread a 6-7 mm (0,24-0,28″) thick string. You tie the string to a loose loop, which allows you to pull your rope through it. Now you can abseil from the icefall leaving nothing but a tiny string behind you (instead of leaving an ice screw that costs 50 €). The string is also more ecological option to leave than a ice screw made of metal. When correctly made, Abalakov thread is very strong protection, but of course only as strong as the ice, the string and the knot in it.

Dima drilled the holes for our Abalakov and then we threaded the string through it. We left one ice screw above the Abalakov for additional protection, just in case should our Abalakov fail. Since Dima was the heavier one, he was first to abseil in order to test the Abalakov with that back up ice screw. When he got safely down I unscrewed the back up ice screw and started to abseil having only the Abalakov as my protection. I have to admit that never before stepping over the edge had caused such a fear of dying in me. I have been hanging from wide variety of questionable thingies, but my trust to this tiny string inside the ice wasn’t exceptionally good when there was a 30 m (100 ft) fall beneath me. Even though I saw that the Abalakov was working perfectly when Dima abseiled, this was the most chilling abseil of my climbing history. While I was slowly lowering myself it came pretty clear to me what are the most valuable things in my life.

After some quick snacks we decided to go for another round and make a multi-pitch demo on the vertical ice. This decision was made partly because I wanted to try some lead climbing, but was fully aware that leading the whole 30 m (100 ft) was too much for my already pumped arms. So it was my turn to climb up the icefall with the rope. Climbing started nicely, but after I got two ice screws in I was completely done. I built an anchor to the vertical ice and sat down over the void while belaying Dima who was seconding. When he arrived to the anchor we switched leader on the go and he continued climbing up. Finally he also stopped on the vertical ice and built another anchor above me. I climbed as second to him and we were ready to build once again an Abalakov thread. Dima was the first to abseil and my job was again to remove the back up ice screw and abseil using only the Abalakov.

We were both pretty pumped after the sleepless night and the longest icefall we have ever climbed. We started to gather our belongings as did most of the others, since it was coming dark. A few crazy ones stayed still for a last climb in the light of their headtorches. Slowly we strolled to the bottom of the gorge and then back to the parking lot. Like others who were taking part to the Korouoma Ice Fest event, we had reserved a room from Wanha Autti Camping. We drove to Autti and after laying our wet gear to dry we dragged our drained bodies to the sauna. Men’s sauna was completely packed since the gender distribution especially in ice climbing gravitates towards the masculine type.

Dinner was served at the middle-ages restaurant that is shares the yard with Wanha Autti Camping. After that we enjoyed a wonderful lecture of the Korouoma icefalls, the history of first ascents and the Korouoma derby for the ice climbers who have totally lost it. Korouoma derby means that one tries to climb all the icefalls (that have formed in that year) in a row. It’s not enough that one is fit and skilful, but also careful planning is needed for success. The accommodation in Autti was nice and food was plentiful. My critique goes to the service, because when a client says “no” that means no (this was a problem more than once). Adding the constant need to assert oneself, I wasn’t pleased. If I ask something and one does not know the answer I’m might not be interested to hear a lecture of something completely different. Despite of this, we had a good time and after the long day(s) the moment my head hit the pillow I was knocked out. In the morning we headed back to Kuopio and decided to come back to Korouoma next winter.

Location: 66°09’10.0″ N, 27°31’15.0″ E

My GPS/HR in Movescount
Dima’s GPS/HR in Movescount
Dima’s photos

Kuopion jääkiipeilyväki oli järjestänyt yhdessä Wanha Autti Campingin kanssa Korouoma Ice Fest -tapahtuman, jonne osallistumista olimme jo viimevuonna Diman kanssa pohtineet. Tämän vuoden tapahtuman lähestyessä päätimme lähteä pyhiinvaellusmatkalle Suomen jääkiipeilyn Mekkaan todistaaksemme itse mistä ne isot pojat aina puhuvat. Valmistauduimme pitkään jääkiipeilypäivään asianmukaisesti viettämällä päivän treenaamassa tanssia koulussa (minä) ja töissä (Dima) sekä ajamalla tuon kuusituntisen matkan Lappiin yötä myöten. Ehdimme torkkua molemmat tunnin tai pari matkalla toisen ajaessa ja aamulla parkkeerasimme hirveässä univajeessa auton Saukkovaaran parkkipaikalle.

Muidenkin kuopiolaisten ilmestyessä pikkuhiljaa autoinensa heitimme reput selkään ja lähdimme kävelemään polkua alas kohti Korouomaa, suuntanamme jääputous nimeltä Ruskea virta. Polku oli onneksi aurattu, joten umpihangessa ei tarvinnut sentään tarpoa. Korouoma on epäilemättä Suomen merkittävin jääkiipeilyalue. Pitkää rotkoa reunustaa useita kymmeniä metrejä korkeat jyrkänteet, joihin muodostuu useita putouksia joka vuosi ja muutamat putoukset tiedetään muodostuvan harvemmin. (Kartta ja tiedot kaikista alueen putouksista löytyy Metsähallituksen sivuilta.) Korouomassa voi myös retkeillä ympäri vuoden sekä kalliokiipeillä kesäisin – lisätietoja saa Metsähallituksen Luontoon.fi-sivustolta.

Saukkovaarantien varrella sijaitsevalta parkkipaikalta on noin 1,5 km matka jääputoukselle. Sitä ennen vastaan tulevat rotkon pohjalla sijaitsevat laavut, joiden lähellä on myös yöpaikaksi varattavissa oleva kota. Kun Ruskea virta nousi näkyviin edessämme mietin ihan todella, että olikohan tämä oikeasti hirveän järkevä idea. Olemme kiivenneet vuorilla pitkiä kallioseinämiä, mutta kotiseudun kymmenmetriset putoukset eivät oikein valmistaneet 60 m korkeaan osin pystysuoraan jäähän. Mukanamme olevalla yhdellä 60 m köydellä ei myöskään voisi kiivetä ylös asti – tai ainakaan laskeutua takaisin alas. Onneksi kuitenkin putouksen ensimmäinen porras oli noin 30 m korkeudessa, joten voisimme hyvin käyttää sen tarjoamaa tasannetta varmistus- ja laskeutumispaikkana. Putousta katsellessani toivoin todella, että olisin saanut nukkua edellisenä yönä.

Putouksella oli jo kiipeilijöitä täydessä vauhdissa ja jouduimme hetken odottelemaan saadaksemme vapaan linjan kiivettäväksi. Aloitimme suunnilleen putouksen keskialueelta, joka ei ollut vaikeimmasta, mutta ei myöskään helpoimmasta päästä. Dima lähti liidaamaan ja minä varmistin pultattuna yhdellä jääruuvilla maahan. Minulla on aina tapana kiinnittää itseni Dimaa varmistaessa puuhun tai muuhun kiinteään objektiin, koska meillä on huomattavan suuri painoero. Niin suuri, että olen kerran sisällä yläköydellä varmistessa Diman istuessa (siis ei edes pudotessa) köyteen noussut yläankkuriin asti.

Dima kiipesi rauhallisesti, mutta vakuuttavasti pystysuoraa jääseinämää. Hänen asetettua kolme jääruuvia tapahtui se, mitä jäätä liidatessa ei saisi koskaan käydä: Diman vetäessä itseään ylöspäin jäähakku korkkasi ja Dima putosi. Minä nousin oman varmistukseni varassa ilmaan pitäen samalla köydestä tiukasti kiinni ja katsoen eskaloituuko katastrofi ruuvien pettämiseen tai jään halkeamiseen. Tilanne oli hetkessä ohi. Dima killui turvallisesti köyden varassa jääseinämällä ja kaikki jääruuvit pysyivät paikallaan kuin kyseessä olisi ollut mikä tahansa normaali liidiputoaminen sisäseinällä. Onnistuimme siis välttämään suuremman onnettomuuden, mutta tällaista tilannetta ei tietenkään olisi tarvinnut edes syntyä. Hyvää toiminnassa oli se, että minut oli pultattu maahan ja Dima oli asettanut lyhyelle matkalle useita jääruuveja, jolloin yhden laukeaminen ei olisi välttämättä ollut vielä ongelma.

Dima nousi turvallisesti loppumatkan ensimmäisen portaan päälle ja rakensi sinne yläankkurin. Hänen kommunikoituaan olevansa valmis oli minun vuoroni siirtyä kiipeämään kakkosena. Uneton yö ja vähäinen kokemus pitkistä jääseinistä tulivat hyvin nopeasti kiivetessä vastaan. Käsiä alkoi hapottaa ja pidin välillä taukoja istuen köyden varaan. En ollut mitenkään vakuuttunut, että olisin tänään ylipäänsä liidikunnossa. Kakkostellessa kuitenkin saa onneksi kiivetä yläköydellä ja siten pystyin etenemään helpommin omassa tahdissani ja lepäämään aina halutessani. Putsatessani reittiä kiivetessäni irroitin lopulta sen jääruuvin, jonka varaan Dima oli pudonnut. Katsoin kädessäni olevaa ruuvia ja näin sen selvästi vääntyneen. Jatkoin matkaa tasanteelle, jossa Dima oli varmistamassa minua ja näytin hänelle tuon jääruuvin. Totesimme vielä yhdessä sen olevan käyttökelvoton, koska jääruuvin lehti (johon sulkurengas kiinnitetään) oli vääntynyt ja saattaisi siten murtua yllättäen poikki.

Seuraava projekti olisi laskeutua alas 30 m korkean jääseinämän päältä. Koska olimme käytännössä keskellä jääputousta eli tarjolla ei ollut puita tai muita ankkuroitiin käytettäviä kiinteitä objekteja, ainoa vaihtoehto oli tehdä niin sanottu Abalakovin varmistus. Tällöin jäähän porataan jääruuvilla viistosti kaksi toisensa kohtaavaa reikää ja tämän kolmion muotoisen tunnelin läpi ujutetaan 6-7 mm paksu naru. Naru solmitaan löysäksi luupiksi, jolloin köysi voidaan pujottaa sen läpi. Näin on mahdollista laskeutua jääseinämältä jättäen jälkeensä vain pätkä narua sen sijaan, että pitäisi jättää 50 € arvoinen jääruuvi. Naru on luontoon jätettynä myös ilman muuta ekologisempi vaihtoehto kuin metallinen jääruuvi. Abalakov on hyvin tehtynä erittäin kestävä varmistus, mutta tietenkin se on vain yhtä kestävä kuin jää, johon se on porattu ja naru sekä siinä käytetty solmu.

Dima porasi kolot Abalakovia varten ja pujotimme narun paikalleen. Jätimme aluksi Abalakovin yläpuolelle yhden jääruuvin lisävarmistukseksi siltä varalta, että Abalakov pettäisi. Dima laskeutui painavampana ensin, jolloin systeemi tulisi tuon back up -jääruuvin kanssa testattua suuremmalla painolla. Diman päästyä onnellisesti alas minä irroitin ylimääräisen jääruuvin ja lähdin laskeutumaan pelkän Abalakovin varassa. Myönnettäköön, ettei minuun ole koskaan aiemmin iskenyt reunan yli astuessa vastaavaa kuolemanpelkoa. Olen ehtinyt roikkua monenlaisten viritysten varassa, mutta luottamukseni pikkuiseen narunpätkään jään sisällä ei ollut erityisen suuri seistessäni 30 m pudotus allani. Vaikka olin toki nähnyt, että varmistus kestää Diman laskeutuessa, oli tämä tähänastisen kiipeilyurani hyytävin laskeutuminen. Siinä alaspäin hivuttautuessani tulivat ainakin selville elämäni tärkeimmät asiat.

Välipalatauon jälkeen päätimme lähteä vielä toiselle kierrokselle ja demota multi-pitch -kiipeilyä eli usean köydenpituuden reittiä pystysuoralla jäällä. Tämä päätös tehtiin osittain siitäkin syystä, että halusin kokeilla liidausta, mutta tiesin olevani niin hapoilla, että 30 m olisi auttamatta liikaa. Niinpä oli minun vuoroni lähteä nousemaan köyden kanssa putousta ylös. Alku tuntui ihan hyvältä, mutta parin jääruuvin jälkeen aloin olla jo puhki. Rakensin seinälle ankkurin ja jäin istuskelemaan tyhjän päälle varmistaessani samalla kakkosena luokseni kiipeävää Dimaa. Hänen saapuessa ankkurille vaihdoimme liidaajaa lennosta ja Dima jatkoi ylöspäin. Hän pysähtyi myös pystyseinälle rakentaen toisen ankkurin ja minä vuorostani kakkostelin hänen luokseen. Ankkurille päästyäni päätimme tehdä jälleen kerran Abalakovin ja laskeutua siitä alas. Dima meni jälleen kerran ensin, jonka jälkeen minä poistin back up -jääruuvin ja laskeuduin pelkän Abalakovin varassa.

Olimme molemmat meille poikkeuksellisen pitkän jääseinämän ja unettoman yön jäljiltä niin hapoilla, että päätimme alkaa kasaamaan kamoja. Myös muut kiipeilijät alkoivat tehdä lähtöä, koska ilta oli jo pimenemässä. Muutamat tehokkaat jäivät vielä otsalamppujen valossa tekemään viimeisen nousun. Me kävelimme rauhalliseen tahtiin ensin jääputoukselta rotkon pohjalle ja nousimme sieltä takaisin parkkipaikalle. Olimme varanneet muiden Korouoma Ice Festin osallistujien kanssa yöpaikan Wanha Autti Campingista. Ajoimme siis Auttiin ja aseteltuamme märät varusteemme kuivumaan saimme raahata hyvin kypsät raatomme valmiiksi lämmitettyyn saunaan. Miesten puolella tunnelma oli varsin tiivis, koska kiipeilyporukan sukupuolijakauma erityisesti jääkiipeilyssä tuntuu olevan hyvin epätasainen.

Illalla ohjelmassa oli ateria samassa pihapiirissä sijaitsevassa keskiaikaravintolassa. Tämän jälkeen saimme hyvin antoisan esitelmän Korouoman alueen jääputouksista sekä niiden ensinousujen historiasta ja todellisten jäähullujen Korouoma-derbystä. Korouoma-derbyssä tavoitteena on siis kiivetä yhteen putkeen kaikki kyseisenä vuonna muodostuneet Korouoman putoukset. Siihen ei riitä yksin kova kunto tai hyvä jääkiipeilytekniikka, vaan suunnitelmallisuuttakin tarvitaan.  Majoituspalvelut Autissa toimivat hyvin ja ruokaakin oli riittävästi. Hieman kritiikkiä antaisin palveluasenteesta, jossa asiakkaan täytyy perustella sanomansa “ei” (tämä tuli vastaan useammassa yhteydessä) ja tähän liittyvään henkilökunnan ajoittaiseen pätemisentarpeeseen. Jos kysyn asiaa ja vastausta ei tiedetä, en välttämättä kaipaa myöskään luentoa jostain aivan muusta aiheesta. Tästä huolimatta viihdyimme hyvin ja raskaan päivän päätteeksi unentuloa ei tarvinnut odotella. Aamulla otimme suunnan takaisin kohti Kuopiota ja päätimme palata Korouomalle uudestaan seuraavana talvena.

Sijainti: 66°09’10.0″ N, 27°31’15.0″ E

Minun GPS/HR Movescountissa
Diman GPS/HR Movescountissa
Diman kuvat