Day 179: Andover

11,24 km (7 miles)
1932.9 / 2189.8 miles
Pine Ellis Lodging, Andover, ME

The sunny morning started with a climb to the first Baldpate summit. Despite the hard surface, the rocky slab that was exposed underneath the moss was easy to hike. The light penetrated through the dense spruce forest forming spots here and there. I enjoyed hiking in the resin scented woods.

From the Baldpate West Peak opened a view over the scrubby pines to the East Peak. The clouds that were drifting down in the valley made the view exceptionally beautiful. I continued towards the saddle between the two summits and was basking in the sun on the open rocky surface. After the heavy terrain of past few days the hiking felt now considerably easier and I was on a happy mood.

My new friend, 77, passed me in the saddle and I followed him to the Baldpate East Peak. The uphill was smooth rock slab that would have been very difficult to climb when wet. Luckily the weather was beautiful and the ascend was easy even though the hill was steep.

When I was close to the summit I noticed that behind be opened up a stunning view. I stopped to take some photos and it was good that I did, for the view wasn’t unobstructed from the actual summit. At the summit there was 77, who was having a break and talking to a day hiker family and I joined the conversation.

As me and 77 started to descend we agreed to meet at the next summit that was the last before the town. We both were heading to the same hostel in Andover and from that summit we could call for a shared shuttle ride. 77 was hiking the downhill a bit faster and was waiting for me at the next summit. We called to the hostel to inform our schedule and continued downhill.

77 reached the road before me and was lifting his backpack to the car when I arrived. I loaded my things in and to the Andover we went. We both got bunks from the bunkhouse that was built between the garage and the house. After I was once again reborn in the warm shower, I put the loaner clothes on the threw mine to the laundry. To my surprise I met my friend Mother Nature at the hostel. She told that AT-AT Walker had just left a while ago and I was sorry that I didn’t have a chance to see her. AT-AT Walker is a section hiker and her project for this year was now done. That meant that I might never see her again.

Andover is a village not larger than few blocks, but it has two grocery stores that have decent selection of hiker foods. Andover General Store has also a surprisingly good deli and I had my dinner there with 77. As I was wobbling with the full stomach back to the hostel I was reminded that US is not the country of street lights. I didn’t have my head torch with me, but with the light of my cell phone I found my way back.

JFRM-2017-08-0679.jpg
JFRM-2017-08-0680-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0683.jpg
JFRM-2017-08-0684-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0689.jpg
JFRM-2017-08-0691.jpg
JFRM-2017-08-0692-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0700.jpg
JFRM-2017-08-0701-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0705-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0710.jpg
JFRM-2017-08-0711.jpg
JFRM-2017-08-0713.jpg

Aurinkoinen aamu alkoi nousulla kohti ensimmäistä Baldpate-vuoren huippua. Sammaleen alta paljastunut kalliorinne oli kovasta alustasta huolimatta helppoa nousta. Tiheän kuusikon välistä siivilöityi valolaikkuja ja pihkantuoksuisessa metsässä tuntui hyvältä kulkea.

Baldpaten länsihuipulta alkoi avautua kitukasvuisten mäntyjen yli näkymä itähuipulle. Alempana laaksossa kelluvat pilvet tekivät maiseman poikkeuksellisen kauniiksi. Jatkoin kohti huippujen välissä olevaa satulaa ja nautin avoimella kalliolla lämmittävästä auringosta. Lähipäivien rankan maaston jälkeen vaeltaminen tuntui nyt huomattavasti kevyemmältä ja mielialanikin oli iloinen.

Uusi ystäväni 77 ohitti minut satulassa ja jatkoin hänen perässään nousua Baldpaten itähuipulle. Rinne oli avointa sileää kalliota, joka olisi ollut todella vaikeaa nousta märkänä. Onneksi sää oli kuitenkin kaunis, joten eteneminen oli helppoa mäen jyrkkyydestä huolimatta.

Tullessani lähelle huippua oli taakseni avautunut upea maisema. Pysähdyin kuvaamaan näköalaa ja onneksi teinkin niin, koska varsinaiselta huipulta maisema ei näkynyt yhtä hyvin. Huipulla minua odotti 77, joka oli pysähtynyt tauolle ja juttelemaan päivävaelluksella olevan perheen kanssa. Jäin itsekin keskustelemaan hetkeksi.

Lähtiessämme laskeutumaan sovimme 77:n kanssa tapaavamme seuraavalla – viimeisellä kaupunkia edeltävällä – huipulla. Olimme molemmat menossa samaan hostelliin Andoveriin ja tältä huipulta voisimme soittaa yhteisen kyydin kaupunkiin. 77 kulki alamäkeä hieman minua vauhdikkaammin ja oli sovitusti odottamassa seuraavalla huipulla. Soitimme hostelliin shuttle-kyytiä varten ja jatkoimme matkaa alamäkeen.

77 oli minua ennen tienristeyksessä ja juuri pakkaamassa reppuaan autoon, kun saavuin paikalle. Lastasin omatkin tavarani kyytiin ja lähdimme kohti Andoveria. Majoituimme molemmat talon sivustalle rakennettuun bunkhouseen. Koettuani jälleen kerran uudelleensyntymän lämpimässä suihkussa, vaihdoin päälleni lainavaatteet ja heitin omani pyykkiin. Yllätyksekseni kohtasin hostellilla myös ystäväni Mother Naturen. Hän kertoi AT-AT Walkerin lähteneen juuri hieman aiemmin pois ja olin pahoillani, etten ollut ehtinyt nähdä häntä. AT-AT Walker nimittäin vaeltaa osissa ja hänen tämän vuoden projektinsa päättyi nyt. En siis luultavasti enää kohtaisi häntä koskaan.

Andover on muutaman korttelin kokoinen kylä, mutta paikasta löytyy kaksikin kauppaa, joissa on melko hyvin vaeltajaruokia. Andover General Storessa on myös yllättävän hyvä deli-puoli ja menimmekin sinne illalliselle 77:n kanssa. Vaappuessani Mara-walkia maha täynnä takaisin hostellille muistin taas kerran, ettei Yhdysvalloissa kummemmin katuvaloja harrasteta. En ollut ottanut otsalamppua mukaan, mutta kännykän valossa löysin kuitenkin perille.

Map

Total Time: 06:26:00

Day 178: Old Speck

12,83 km (8 miles)
1924.9 / 2189.8 miles
Baldpate Lean-to, ME

“From this valley they say you are leaving
We shall miss your bright eyes and sweet smile
For you take with you all of the sunshine
That has brightened our pathway a while

Then come sit by my side if you love me
Do not hasten to bid me adieu
Just remember the Red River Valley
And the cowboy that’s loved you so true”
-Traditional
(Red River Valley)

Red River Valley was playing on repeat in my head. The morning was warmer than the previous ones or maybe I was just lower in elevation. When you ascend and descend every day more than 1000 m (3280 ft), you stop paying attention to your elevation.

No mercy for the hiker, because the first thing in the morning was to climb up the Mahoosuc Arm. This long uphill was mainly a smooth rocky slope, that I just had to somehow go up balancing on the threshold of the grip. Heavy and numbing. And I mean literally numbing, because recently the rocky terrain has made my toes senseless.

On the top of the Mahoosuc Arm I got some service and called a hostel in Andover to ask for a bunk. The owner promised to book me a bunk and told me where I will have service tomorrow, so that I can call for the shuttle.

From the Mahoosuc Arm the AT descends a bit to the Speck Pond and then goes up again towards the Old Speck. In the rocky terrain there were more and more things to climb and thus the hike went rather slowly. Near the summit of Old Speck, where the AT turns to downhill, I found a nice rock to sit on at a view and decided to have my lunch there. As I was sitting there a hiker that I hadn’t met before, 77, passed me and stopped to chat. I found out that he had been hiking for a long time with my friend Roo and he told that she was now few days behind us. 77 mentioned also how hard the southern Maine had been and for some reason this made me feel good. I guess I had been doubting myself and thought that the short days and slow hiking was just me being lazy. Now that someone agreed that the terrain had really been challenging, it was easier to admit the truth.

I had prepared that the downhill to Grafton Notch would take a long time, because downhills haven’t been especially fast sections in this terrain. But it was a happy surprise, when I saw that most of the downhill was an actual trail. Of course there were roots and rocks, but there was also a trail. Not just an exposed rock slab. First time in a long while I was able to shuffle downhill with a nice speed and this really brought my moods up.

In Grafton Notch I met 77 again, after passing each other few times during the downhill. Someone had left a small box of trail magic next to the parking lot. I think that the actual trail magic was gone, but apparently hikers had left their excess food in the box, because there were a bag of almonds and a blondie in a ziplock bag. I ate the blondie contently without giving a smallest thought to the fact that it might have spent ages in someone’s pack. 77 was talking with a man who was loading his motorcycle on a trailer at the parking lot. The man offered to fill our water bottles from the tank that he had in his car and I got just the amount that I needed for the last uphill of the evening.

Before getting to Andover tomorrow, I would have to traverse the two Baldpate peaks. On the southern slope there was a shelter and it felt like a good idea to have half of the uphill done today. Climb to the shelter was relatively easy and I was already there before seven. Still I didn’t want to climb any further because as far as I knew the rest of the uphill would be rocky and there might be no place to set up a tent. It was also surprisingly nice to tent somewhere where I had water and a privy available. Small are the joys of my life nowadays.

JFRM-2017-08-0659.jpg
JFRM-2017-08-0660.jpg
JFRM-2017-08-0661.jpg
JFRM-2017-08-0662-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0666.jpg
JFRM-2017-08-0667-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0673.jpg
JFRM-2017-08-0674.jpg
JFRM-2017-08-0676.jpg
JFRM-2017-08-0677.jpg

“From this valley they say you are leaving
We shall miss your bright eyes and sweet smile
For you take with you all of the sunshine
That has brightened our pathway a while

Then come sit by my side if you love me
Do not hasten to bid me adieu
Just remember the Red River Valley
And the cowboy that’s loved you so true”
-Traditional
(Red River Valley)

Päässäni soi jatkuvalla luupilla Red River Valley. Aamu oli edeltäviä lämpimämpi tai ehkä olin vain matalammalla. Kun joka päivä tulee niin noustua kuin laskeuduttuakin yli 1000 m, ei sitä lopulta enää kiinnitä niin paljon huomiota missä korkeudessa milloinkin on.

Paljon ei aamu antanut armoa vaeltajalle, koska heti ensimmäisenä oli edessä nousu Mahoosuc Armille. Pitkä ylämäki oli suurelta osin paljasta sileähköä kalliota, jota piti vain jotenkin pidon rajoilla yrittää nousta. Raskasta ja puuduttavaa. Aivan kirjaimellisestikin puuduttavaa, koska lähiaikoina kivinen maasto on alkanut tehdä varpaat tunnottomiksi.

Päästyäni Mahoosuc Armin laelle sain kännykkään hieman kenttää ja soitin Andoverissa sijaitsevaan hostelliin kysyäkseni yöpaikkaa. Omistajatar lupasikin varata minulle punkan huomiseksi ja neuvoi missä kohtaa AT:ta saisin huomenna kenttää voidakseni soittaa kyydin.

Mahoosuc Armilta AT laskeutuu hieman alemmas Speck Pondin rantaan ja sieltä nousee taas kohti Old Speckiä. Kiipeämistä kallioisessa maastossa oli tarjolla lisää ja eteneminen oli sen vuoksi hidasta. Tullessani lähelle Old Speckin huippua, missä AT kääntyy alamäkeen, löysin mukavan kiven istumapaikaksi kauniin näköalan ääreltä ja päätin pitää lounastauon. Siinä istuessani ohitse käveli uusi tuttavuus, 77, jonka kanssa hetken juttelin. Selvisi, että hän on vaeltanut pitkään ystäväni Roon kanssa ja sain tietää Roon olevan muutaman päivän meitä jäljessä. 77 puhui myös eteläisen Mainen haastavuudesta ja jostain syystä minulle tuli tästä hyvä olo. Olin kai jotenkin epäillyt itseäni ja pitänyt lyhyitä päiviä sekä hidasta etenemistä laiskuuden ja lepsuilun oireena. Nyt kun sain vahvistusta, että tämä maasto on oikeasti vaikeaa, oli minun helpompi luottaa itsekin tähän tosiasiaan.

Olin varautunut laskeutumisen Grafton Notchiin vievän pitkään, koska alamäetkään eivät ole menneet erityisen nopeasti tässä maastossa. Yllätyin kuitenkin iloisesti, kun suurin osa alamäestä oli ihan oikeaa polkua. Toki oli kiviä ja juuria, mutta oli myös polku. Ei pelkästään paljaaksi kulunutta kalliota. Pääsin pitkästä aikaa rullaamaan vauhdilla alamäkeen ja tämä piristi mieltäni.

Grafton Notchissa tapasin taas 77:n, jonka kanssa olimme ohittaneet toisiamme muutaman kerran alamäessä. Joku oli jättänyt pienen laatikon trail magicia parkkipaikan viereen. Itse trail magic oli taidettu jo syödä, mutta mitä ilmeisemmin vaeltajat olivat jättäneet ylimääräisiä ruokiaan laatikkon, koska siellä oli pussillinen manteleita ja minigrip-pussissa oleva blondie. Söin tyytyväisenä blondien välittämättä hetkeäkään kuinka kauan se oli jonkun mukana kulkenut. 77 jutteli parkkipaikalla moottoripyörää autoonsa lastaavan miehen kanssa. Mies tarjoutui täyttämään vesipullomme autossaan olevasta säiliöstä ja sain juuri sopivasti vettä illan viimeiseen nousuun.

Ennen Andoveriin pääsyä huomenna olisi ylitettävä vielä Baldpate-vuoren kaksi huippua. Vuoren etelärinteellä oli shelter ja tuntui hyvältä ajatukselta saada puolet ylämäestä tehtyä jo tänään. Nousu shelterille oli suhteellisen helppo ja olin jo ennen seitsemää perillä. Pidemmälle en kuitenkaan halunnut jatkaa, koska rinne ylempänä oli tietojeni mukaan kivikkoinen, joten telttapaikkaa ei välttämättä löytyisi. Oli myös yllättävän mukavaa olla pitkästä aikaa telttailemassa paikassa, jossa oli saatavilla sekä vettä että huussi. Pieniksi ovat nämä ilon aiheet käyneet.

Map

Total Time: 09:11:30

Day 177: Mahoosuc Notch

10,45 km (6.5 miles)
1915.5 / 2189.8 miles
Stealth campsite, ME

As I was taking down the tent a group of young adults came to the state line. They stayed to have a break and one of them came to ask me if the trail was going to this direction. I found the question a little bit strange, because the AT continued clearly completely straight. I pointed him the right way.

After hiking a while I met a SOBO, who asked with a foreign accent if the last shelter was far. I said that I didn’t spend the night at the shelter and passed it yesterday, so I didn’t pay much attention to it. “One mile, two miles?” he kept on asking. “Certainly more.” This conversation seemed somehow strange too, but it got even stranger when I hiked on and saw a sign saying that the shelter was more than five miles away. Either he didn’t pay any attention to the signs or he had very poor sense of distance.

The day was getting warmer as I first traversed the Mount Carlo and then the three summits of Goose Eye Mountain. The terrain kept changing between wetlands and steep rock. This combination made hiking very slow. When you first walk in the mud and then try to climb up or down a steep rocky slope, there is no space for errors with the muddy shoes. I was trying to move very carefully, because slipping would have had me falling several meters (more than 10 ft) and there were more rocks beneath me. In some places there was rebar bolted in the rock like in via ferrata routes. Even on those I had to mind my muddy and thus slippery shoes.

As I came to the Full Goose Shelter I saw an older couple putting up their tent. They told me that they decided to camp already, because they wanted to be well rested before the Mahoosuc Notch that was ahead of us. I went to get some water and found Kickstand filling his bottle. As he was already straddling the stream, he took my bladder too and filled it.

We sat for a while at the shelter to talk while I was eating my lunch. Kickstand said that he was heading to the tent site that was south from Mahoosuc Notch and going through the Notch first thing in the morning. Some SOBOs had told him that passing the Notch had taken them two hours and they had had to take off their packs eight times. Kickstand has a prosthetic leg and he suspected that he might need even more time. And very understandably he didn’t want to get stuck somewhere in the middle of the Notch when it comes dark.

The Mahoosuc Notch is a mile long gorge that is full of huge boulders. Thru-hikers know it as “the most difficult mile” or as “the most fun mile”. The reason for this is that there really is no trail through this boulder maze, but the whole Mahoosuc Notch means just climbing up and down the boulders and squeezing through very narrow tunnels.

I had decided to go through the Notch in the evening and when I came to the beginning it was 5 pm. I would have three hours of light and I presumed that it should be enough.

I found out soon enough that the Mahoosuc Notch truly deserves its nicknames. I really got to climb and scramble and balance and reach in order to move forward. Between the boulders there were deep voids, where I didn’t want to fall. The progress was difficult, but also fun. Even though climbers always claim that being tall has its pros and cons, but I’m still quite convinced that longer limbs would really help.

But there was something good about being short, too. The Mahoosuc Notch has three or four really tight tunnels. Even a slightly larger person can fit through without a backpack, but with the pack on it’s a whole different game trying to push through. I had decided to try to get through every tunnel with my pack on and if I got stuck, then I would take it off. And though my pack is not the smallest one (and the tent on top of it adds some width), my petite frame and flexibility compensated enough that I was able to squeeze myself through every tunnel with my backpack and everything. It made me feel triumphant in a silly way.

Because this day seemed to be all about strange conversations, I got to have one more in the Mahoosuc Notch, too. After an hour in the Notch I met two SOBOs with a dog. One of these young women was wondering how I’m starting the Notch so late in the evening. First I didn’t understand the question, but then I realised that they thought that they were already through it all. The women said that they had been in the Notch already at least two and half hours. I found it somehow tragicomical that SOBOs who weren’t quite sure of their own location were concerned of my schedule.

I reached the north end of the Mahoosuc Notch just in time when it was coming dark. I knew that there was a small tent site right after the Notch and a larger one couple hundred meters (about 0.2 mi) further. First I was thinking going to the second one, but as the first one seemed to have space, I thought that it would be nicer to have my tent set before it was completely dark.

Past few days haven’t offered very significant mileages. I had expected to be able to hike faster after leaving the big mountains behind, but the challenging terrain has kept my pace quite moderate. In northern Maine, at least according to the elevation map, the trail should be more flat, so maybe I will still have the time to do the big miles.

JFRM-2017-08-0629.jpg
JFRM-2017-08-0631.jpg
JFRM-2017-08-0632.jpg
JFRM-2017-08-0633.jpg
JFRM-2017-08-0634.jpg
JFRM-2017-08-0635.jpg
JFRM-2017-08-0637-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0645.jpg
JFRM-2017-08-0646.jpg
JFRM-2017-08-0647.jpg
JFRM-2017-08-0648.jpg
JFRM-2017-08-0649.jpg
JFRM-2017-08-0650.jpg
JFRM-2017-08-0651.jpg
JFRM-2017-08-0652.jpg
JFRM-2017-08-0654.jpg
JFRM-2017-08-0656.jpg

Purkaessani telttaa ilmestyi vieressä olevalle osavaltion rajalle joukko nuoria aikuisia. He jäivät pitämään taukoa ja yksi tuli kysymään minulta, että meneekö polku tänne. Kysymys oli mielestäni kummallinen, koska AT jatkui täysin suoraan ja hyvin selkeänä. Osoitin hänelle polun suunnan.

Hetken vaellettuani tuli vastaan SOBO, joka kysyi ulkomaisella aksentilla oliko edellinen shelter kaukana. Sanoin, etten yöpynyt shelterillä eli ohitin sen eilen ja en siten kovin tarkkaan muista. “Maili? Kaksi mailia?” mies jatkoi kyselyään. “Varmasti enemmän.” Tämäkin keskustelu oli jokseenkin outo ja vielä oudommaksi se muuttui, kun hetken päästä näin kyltin, jossa luki edelliselle shelterille olevan yli viisi mailia. Joko mies ei lukenut kylttejä tai hänellä oli hyvin vääristynyt kuva kulkemastaan matkasta.

Kuljin lämpenevässä päivässä ensin Mount Carlon yli ja sitten kolmen Goose Eye Mountainin huipun yli. Maasto oli vaihtelevasti joko kosteikkoa tai jyrkkää kalliota. Tämä yhdistelmä teki etenemisestä todella hidasta. Kun ensin kävelee mudassa ja sitten pitäisi kiivetä ylös tai alas jyrkkää kalliota, ei mudan liukastamilla kengillä ole varaa virheisiin. Liikuin hyvin varovaisesti, koska pudotukset olisivat olleet useita metrejä ja alla oli kivikkoa. Parissa kohdassa oli kallioon pultattu rautatangosta tehdyt tikkaat via ferrata -tyyliin. Niidenkin kohdalla piti tosin varoa mudassa liukkaaksi muuttuneita kenkiä.

Tullessani Full Goose Shelterille näin vanhemman pariskunnan teltanpystytyspuuhissa. He sanoivat päättäneensä leiriytyä jo nyt, koska halusivat lähteä levänneenä edessä olevaan Mahoosuc Notchiin. Mennessäni vedenottopaikalle kohtasin siellä pulloaan täyttävän Kickstandin. Seisoessaan jo valmiiksi virran yllä hän täytti samalla myös minun vesipussini.

Istuimme juttelemassa shelterillä hetken minun syödessä lounastani. Kickstand sanoi aikovansa vaeltaa Mahoosuc Notchin eteläpäässä olevalle teltta-alueelle ja menevänsä Notchin läpi aamulla. Hän oli kuullut SOBOilta, että he olivat kulkeneet Mahoosuc Notchia kaksi tuntia ja joutuneet ottamaan reput pois kahdeksan kertaa. Kickstandilla on sääriproteesi, joten hän epäili tarvitsevansa enemmän aikaa ja ymmärrettävästi ei halunnut jäädä jumiin Notchiin pimeällä.

Mahoosuc Notch on siis mailin pituinen sola, joka on täynnä valtavia kivenjärkäleitä. Se tunnetaan läpivaeltajien keskuudessa nimillä “the most difficult mile”, vaikein maili, tai “the most fun mile”, hauskin maili. Tämä johtuu siitä, ettei tuon boulderisokkelon läpi kulje juurikaan minkäänlaista polkua, vaan koko Mahoosuc Notchin läpi pitää kiivetä ylös ja alas kivenjärkäleitä sekä tunkea läpi hyvin ahtaista tunneleista.

Olin itse päättänyt lähteä Mahoosuc Notchiin vielä illalla ja saapuessani solan alkuun kello oli vähän yli viiden. Minulla olisi noin kolme tuntia valoisaa aikaa, minkä arvelin riittävän.

Mahoosuc Notch osoittautui hyvin nopeasti nimitystensä arvoiseksi. Sain todellakin kiivetä ja kavuta ja tasapainotella ja kurotella päästäkseni etenemään. Lohkareiden välissä näkyi syviä aukkoja, jonne en halunnut pudota. Eteneminen oli vaikeaa, mutta myös hauskaa. Vaikka kiipeilyssä aina väitetään, että pituudesta voi olla sekä hyötyä että haittaa niin nyt kuitenkin väittäisin paremman ulottuvuuden helpottavan kummasti.

Jotain hyötyä oli kuitenkin pienuudestanikin. Mahoosuc Notchissa on kolme tai neljä todella tiukkaa tunnelia. Vähän isompikin ihminen mahtuu niistä kyllä ilman reppua, mutta repun kanssa läpi tunkeminen onkin aivan toinen juttu. Olin päättänyt yrittää mennä kaikista tunneleista läpi reppu selässä ja irroittavani sen jos jäisin jumiin. Vaikka reppuni ei ole pienimmästä päästä (ja ulkopuolelle kiinnitetty teltta tuo vähän lisäleveyttä), oma pienikokoisuuteni ja toisaalta joustavuuteni kompensoi siinä määrin, että pääsin kuin pääsinkin joka paikasta läpi reppuineni kaikkineni. Tunsin tästä jotenkin hupsua voitonriemua.

Koska päivään kuuluivat kummalliset keskustelut, sain käydä vielä yhden sellaisen Mahoosuc Notchissakin. Kuljettuani vajaan tunnin Notchia tuli vastaan kaksi SOBOa koiran kanssa. Nuorista naisista ensimmäinen ihmetteli miten aloitan Notchin näin myöhään. En ensiksi ymmärtänyt kysymystä, mutta sitten tajusin heidän luulevan olevansa jo läpi. Naiset sanoivat kulkeneensa Notchia jo ainakin kaksi ja puoli tuntia. Minusta oli hieman surkuhupaisaa, että omasta sijainnistaan tietämättömät SOBOt olivat huolissaan minun aikataulustani.

Tulin Mahoosuc Notchin pohjoispäähän juuri sopivasti hämärän alkaessa laskeutua. Tiesin heti Notchin jälkeen olevan pienen telttapaikan ja muutaman sadan metrin päässä isomman. Ajattelin aluksi mennä jälkimmäiselle, mutta kun ensimmäiselläkin oli tilaa niin päätin kuitenkin olevan mukavampi pystyttää teltta ennen kuin olisi täysin pimeää.

Lähipäivät eivät ole tarjonneet kovin kummoisia mailimääriä. Olin odottanut vähän parempaa vauhtia isoimpien vuorien jäätyä taakse, mutta maaston haasteellisuus on pitänyt tahtia hyvin maltillisena. Pohjoisemmassa Mainessa ainakin korkeuskäyrän perusteella on kuitenkin tasaisempaa, joten ehkä niitä isoja maileja ehtii vielä tehdä.

Map

Total Time: 10:03:15

Day 176: NH-ME

10,03 km (6.2 miles)
1908.0 / 2189.8 miles
NH-ME state line, NH/ME

The morning was chilly. For the first time after the spring I put on a long sleeve shirt and would have also needed gloves while taking down the tent. I just had them already packed in the bottom of my pack. My body warmed up when I started hiking and in the afternoon it was even hot for a while. The weather anyway seems to have taken the turn towards the autumn.

All day my hiking was afflicted by some sort of slowness. The trail was rocky and rooty or in the wetlands the bog bridges had broken or completely sunk. Hence I had to keep on hopping and inching and trying to find a route where I wouldn’t sink in the mud. Once I thought that I stepped on a rock, but the ground beneath me was completely squashy. Rapidly I pulled my foot from the submerging sludge – just in time that my hiking boot did not get that muddy stuff in it.

When I was going uphill towards the Mount Success I saw a hiker coming to my way. This was not anyhow unusual, but this man looked familiar. And also he was looking at me with a strange expression on his face.  When we met, both stopped and then I realised that he was Hodge Podge. I got to know him in the Smokies when I returned to the trail after getting sick and the last time I saw him was in Erwin, Tennessee. The reunion was as jubilant as it was unexpected. He told me that he had injured his ankle near the midpoint of the AT and had to get off the trail for ten weeks. Then he had returned to the trail to finish the hike as a flip-flop, because he wouldn’t have had enough time to reach the Katahdin going NOBO (Baxter State Park doesn’t let overnight hikers in after mid-October). That meant Hodge Podge was hiking the northern half of the AT going south.

Two years ago I had seen a thru-hiker video of a plane fuselage near the Mount Success and since then wanted to visit the site. And today, climbing up the Mount Success, I was trying to find a certain side trail. I hadn’t found the coordinates, but in many blog posts people had described the route.

On November 30th in 1954 the Northeast Airlines flight 792 from Boston to Berlin (in New Hampshire, not in Germany) got into a blizzard and crashed to the southern slope of the Mount Success. The twin-engine Douglas DC-3 was carrying four crew members and three passengers. Everyone survived the crash, but two of the crew members died for their injuries while waiting to be rescued. The survivors had to sit and wait in bad weather until December 2nd before they were found.

South from the southern summit of Mount Success there is an unmarked side trail on the right hand side (trail east), when going NOBO. I left my backpack to the AT, when I was sure that this indeed was the trail that I was looking for. Close to this trail there is a boulder about the size of a fridge on an open rocky slope. This was the sign that many blogs described as the indicator of being on the right trail. The trail went first straight and then turned right and downhill. Soon after that I came to a T-intersection with a yellow blazed trail. I had red about this too, but didn’t know which way to go. First I went left, but I soon realised that I was going the wrong way. I returned to the intersection and followed the branch of the trail that was going right. I started to hesitate if I was on the right place at all, when I had to push through the spruce trees that were growing over the trail.

Finally I saw something white behind the trees. And there it was: a huge pile of aeroplane aluminium. I was circling this first pile, that seemed to have parts of the fuselage, the engines and apparently parts of a wing. Then next to this site I found the largest part – a segment of the fuselage. I walked over the moss covered wreck and climbed inside the plane. In the rear part of the fuselage there was a kitchenette and a toilet. The ceiling and the walls were full of tasteless engravings made by the people who had visited the site. I really don’t care about the graffitis and engravings in shelters or privies, but in this kind of place it’s destroying a historical site. I stepped out from the door and found one more part of the fuselage. Altogether there were plane parts everywhere, but walking in the dense forest and in the middle of the wreckage was a bit challenging. I was happy that I had decided to leave my backpack to the AT.

Visiting the crash site had took quite a while, but I think that this little adventure was well worth doing. As a child of the president of an aviation museum society I had seen my share of plane wrecks, but this might have been the best one of them. It reminded me of the TV show Lost, that starts with a plane crashing to (what is presumed to be) a deserted island.

As I continued my hike my speed didn’t really get any better, but quite the opposite. When I was descending from the Mount Success the soles of my feet started to be in pain and the downhill was steep at times. In one place it was not just steep, but the whole trail was just huge boulders with their surfaces worn to smooth and slippery. In between there were empty voids. I was climbing down first using a root as my support and then inching myself down sitting on my butt and sliding towards a fallen tree that I could use to walk across. Sliding even a small amount to the wrong direction would have had me falling several meters (more than 10 ft) into a void between the boulders.

At six I arrived to the place that I had dreamed of for such a long time: the state line of New Hampshire and Maine. I had walked through 13 states from Georgia to Maine, the last state of the AT. Now there was only 280 miles to the Mount Katahdin, the northern terminus of the AT.

The moment was less emotional than I had expected, because my feet were in pain. I started to think if should just call it a day. I hadn’t done very big miles and I had still couple hours of daylight left. But then again my feet felt awful and for some reason I was surprisingly tired. I sat down for a while and thought that dammit, isn’t this an accomplishment to celebrate. I could afford to give my feet some slack. So, I put up my tent to an excellent spot at the state line and as a cherry on the top, ate the salmiakki (salty Finnish candy) that Noora had sent me.

(In the end of this post are the detailed directions how to find the plane crash site, the coordinates and a map with a downloadable GPX file of the route from the AT to the fuselage.)

JFRM-2017-08-0582.jpg
JFRM-2017-08-0583.jpg
JFRM-2017-08-0585.jpg
JFRM-2017-08-0586.jpg
JFRM-2017-08-0587.jpg
JFRM-2017-08-0588.jpg
JFRM-2017-08-0592.jpg
JFRM-2017-08-0593.jpg
JFRM-2017-08-0594.jpg
JFRM-2017-08-0595.jpg
JFRM-2017-08-0596.jpg
JFRM-2017-08-0597.jpg
JFRM-2017-08-0599.jpg
JFRM-2017-08-0604.jpg
JFRM-2017-08-0605.jpg
JFRM-2017-08-0606.jpg
JFRM-2017-08-0607.jpg
JFRM-2017-08-0608.jpg
JFRM-2017-08-0609-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0616-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0622.jpg
JFRM-2017-08-0624.jpg
JFRM-2017-08-0626.jpg

Aamu oli viileä. Puin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa päälleni pitkähihaisen paidan ja hanskatkin olisivat olleet telttaa purkaessa tarpeen. Olin vain ehtinyt jo pakata ne reppuun. Lämpenin toki päästyäni liikkeelle ja keskipäivällä oli hetken aikaa kuumakin. Sää on kuitenkin selvästi muuttunut syksyisemmäksi.

Koko päivän tuntui vaellusta vaivaavan hidas eteneminen. Polku oli kivistä ja juurakkoista tai kosteikkojen kohdalla pitkospuut olivat usein poikki tai uponneet. Niinpä jouduin loikkimaan ja etsimään reittiä ollakseni uppoamatta mutaan. Yhden kerran luulin astuvani kiven päälle, mutta siirsinkin painoni täysin löysään kohtaan. Ripeästi kiskoin jalkani irti upottavasta liejusta ja ehdin juuri estää vaelluskenkää hörppäämästä mutaa sisäänsä.

Kulkiessani ylämäkeen kohti Mount Successia tuli minua vastaan toinen vaeltaja. Tämä ei itsessään ollut mitenkään poikkeuksellista, mutta mies näytti jotenkin tutulta. Ja myös hän tuijotti minua erikoinen ilme kasvoillaan. Tullessamme toistemme kohdalle pysähdyimme ja tajusin vaeltajan olevan Hodge Podge. Olin tutustunut häneen palattuani AT:lle mahataudin jälkeen Smokiesilla ja olimme nähneet viimeeksi Erwinissä, Tennesseessä. Jälleennäkeminen oli yhtä yllättävä kuin iloinenkin. Sain tietää, että Hodge Podge oli loukannut nilkkansa AT:n puolivälissä ja joutunut parantelemaan vammaa kymmenen viikkoa. Siten hän oli päätynyt jatkamaan vaellusta filp-flop -tyyliin, koska ei olisi enää ehtinyt Katahdinille ajoissa (Baxter State Park sulkee porttinsa yön yli vierailevilta talvikaudeksi lokakuun puolivälissä). Nyt siis Hodge Podge oli vaeltamassa tämän pohjoisen puolikkaan päinvastaiseen suuntaan.

Kaksi vuotta sitten olin nähnyt AT-vaeltajan videon Mount Successin lähellä olevasta lentokoneen hylystä ja olin päättänyt haluavani käydä paikalla. Niinpä tänään noustessani Mount Successia etsin erästä tiettyä sivupolkua. En ollut löytänyt koordinaatteja, mutta useasta blogista löysin kuvailuja reitistä.

Marraskuun 30. päivä vuonna 1954 Northeast Airlinesin lento 792 Bostonista Berliniin (New Hampshireen, ei Saksaan) joutui lumimyrskyyn ja iskeytyi Mount Successin etelärinteeseen. Kaksimoottorisen Douglas DC-3:n kyydissä oli neljä miehistön jäsentä ja kolme matkustajaa. Kaikki selvisivät hengissä putoamisesta, mutta kaksi miehistön jäsentä ehti kuolla vammoihinsa pelastusta odottaessa. Huonossa säässä eloonjääneet joutuivat odottamaan joulukuun toiseen päivään asti ennen kuin heidät löydettiin.

Mount Successin etelähuipun eteläpuolelta lähti kulkusuuntaani nähden oikealle merkkaamaton sivupolku. Jätin reppuni risteykseen varmistuttuani kyseessä olevan oikea polku. Sen lähellä kallion päällä oli noin jääkaapin kokoinen lohkare, jonka useampi blogi oli kuvaillut merkiksi. Polku kulki ensin suoraan ja kaartoi sitten oikealle alamäkeen. Pian tämän jälkeen edessäni oli keltaisilla merkitty risteävä polku. Olin lukenut myös tästä, mutta en ollut varma kumpaan suuntaan minun pitäisi mennä. Lähdin ensin vasemmalle, mikä osoittautui vääräksi suunnaksi. Palasin risteykseen ja menin oikealle kääntyvää haaraa. Aloin jo epäillä olinko edes oikeassa paikassa, kun jouduin puskemaan polkua peittävien kuusien läpi.

Lopulta näin kuitenkin jotain vaaleaa pilkottavan puiden takaa. Ja sieltä se sitten löytyi: valtava kasa lentokonepeltiä. Kiertelin tätä ensimmäistä läjää, jossa näytti olevan jotain osia rungosta, moottorit ja ilmeisesti osa siivestä. Sitten sitten löysin hieman sivummalta isoimman yhtenäisen osan eli pätkän koneen runkoa. Kävelin sammaloituneiden rojujen yli ja kiipesin sisälle koneeseen. Rungon perällä oli ilmeisesti keittiönurkkaus ja vessa. Seiniin ja kattoon ihmiset olivat kaivertaneet mielestäni varsin mauttomasti merkkejä käynnistään. Minua eivät seinäkirjoitukset sheltereillä tai huussissa vaivaa, mutta tällaisessa paikassa tuhotaan mielestäni historiallista ympäristöä. Menin ulos koneen sivuovesta ja löysin vielä pienen osan runkoa. Ylipäänsä metsässä oli siellä tällä koneen osia, mutta kulkeminen tiiviin metsän ja romun keskellä oli paikoin haastavaa. Olin tyytyväinen, että jätin reppuni AT:lle.

Lentokoneella käymiseen oli kulunut melko paljon aikaa, mutta tämä sivuretki oli mielestäni tekemisen arvoinen. Lentomuseon museomestarin lapsena olen nähnyt muitakin lentokoneen raatoja, mutta tämä oli ehkä parhaiten säilynyt. Mieleeni tuli muutamien vuosien takainen tv-sarja Lost, jossa lentokone putoaa oletetusti autiolle saarelle.

Jatkaessani matkaa tahtini ei ainakaan nopeutunut vaan pikemminkin päin vastoin. Mount Successilta laskeutuessani alkoivat jalkapohjat tuntua kipeiltä ja ajoittain rinne oli jyrkkä. Yhdessä kohdassa itseasiassa ei pelkästään jyrkkä vaan koko reitti muodostui suurista kivenjärkäleistä, joiden pinnat olivat kuluneet sileiksi ja väleissä oli ammottavia tyhjiä aukkoja. Kiipesin ensin puun juuresta tukea ottaen alaspäin, sitten istuin hivuttautuen takapuolellani kohti kaatunutta puuta, jota pitkin onnistuin kävelemään hieman tasaisemmalle kohdalle. Pienikin luisuminen olisi saattanut pudottaa useita metrejä syvään koloon kivien välissä.

Kuuden aikaan tulin pitkään odottamaani paikkaan: New Hampshiren ja Mainen osavaltioiden rajalle. Olin kävellyt 13 osavaltion kautta Georgiasta Maineen, viimeiseen osavaltioon. Nyt edessäni olisi enää 280 mailia Mount Katahdinille, AT:n pohjoiselle päätepisteelle.

Hetki oli vähemmän tunteikas kuin olin odottanut, koska jalkojani särki. Aloin miettiä, että jos lopettaisinkin tältä päivältä tähän. En ollut tehnyt kovin suurta mailimäärää ja ehtisin vielä vaeltaa pari tuntia ennen pimeää. Mutta kuitenkin toisaalta jaloissa tuntui pahalta ja olin jostain syystä yllättävän väsynyt. Istuin hetken ja päätin, että hitto vie eiköhän tässä saavutuksessa ole syytä juhlaan sen verran, että voin antaa vähän armoa jaloilleni. Iskin teltan pystyyn osavaltion rajalla olevalle hyvälle paikalle ja kruunasin illan syömällä Nooran minulle lähettämät salmiakit.

(Tämän postauksen lopussa on yksityskohtaiset ohjeet miten löytää koneen hylyn luokse, koordinaatit sekä kartta ja ladattava GPX-tiedosto reitistä AT:lta hylylle.)

Map

Total Time: 08:11:47

 

Directions and coordinates to the Douglas DC-3 crash site

Hiking the Appalachian Trail northbound there is a side trail (44°28’6″ N 71°2’28” W) on the right hand side (“trail east”) right before the south summit of Mount Success. After a short walk on this trail you see a boulder about the size of a fridge on your left hand side. The trail turns right and downhill and then meets a yellow blazed trail. Turn right and follow the yellow blazes. This trail is very overgrown, so you can’t see the fuselage before you get there (44°28’1″ N 71°2’33” W). The distance from the AT is about 300 m (0.2 mi). Below the map is a download link to get the GPX file.

Kulkiessa Appalachian Trailia pohjoiseen päin (NOBO) on juuri ennen Mount Successin etelähuippua oikealle (“trail east”) menevä sivupolku (44°28’6″ N 71°2’28” W). Lyhyen matkan tätä polkua kuljettua näkyy vasemmalla kallion päällä noin jääkaapin kokoinen irtolohkare. Polku tekee mutkan oikealle ja alamäkeen, jonka jälkeen se tulee keltaisella merkitylle polulle. Käänny oikealle ja seuraa keltaisia merkkejä. Polku on umpeen kasvanut, joten näet lentokoneen vasta, kun saavut aivan sen lähelle (44°28’1″ N 71°2’33” W). Matka AT:lta on noin 300 m. Kartan alla on latauslinkki GPX-tiedostoon.

Total Time: 00:48:00
Download

Day 175: Dream Lake

13,73 km (8.5 miles)
1901.2 / 2189.8 miles
Dream Lake, NH

Kim’s husband, Patrick, took me back to the AT in the morning and along came the children and his parents. We said goodbye at the parking lot and once more I thanked them of all that hospitality. I yanked my backpack on and took the road to the familiar direction: to north.

The AT was following the road for a while, until it took a turn to a dirt road and finally back to the woods. The full food bag made my pack heavy once again, but going uphill still felt quite good.

As I was climbing to Mount Hayes I saw a hiker behind me and I stepped off the trail to let him pass. To my surprise the hiker turned out to be Mojo. We exchanged the experiences of past few days and then Mojo went on with his usual energetic speed. A bit later we met again, when Mojo had stopped to talk with Kickstand. I chatted a while with the men and hiked on.

When I decided to stop for a lunch I found a nice and scenic spot from a gently sloping rocky hilltop. I sat down and enjoyed the view to the surrounding mountains as I was eating. I laid down on the warm rock and saw a small plane somewhere far on the sky above.

Around seven I arrived to the Dream Lake and lowered my backpack to the ground. I went to see that charming lake closer and spotted an idyllic tent site with a view to the lake. I had planned to hike couple more miles, but this place just seemed too good to miss. I pondered for a while and finally decided that it was time to enjoy the good things in life and to choose this spot to spend the night at. Could it have been anything better than the Dream Lake.

JFRM-2017-08-0556.jpg
JFRM-2017-08-0557.jpg
JFRM-2017-08-0560-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0563.jpg
JFRM-2017-08-0564-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0569.jpg
JFRM-2017-08-0571-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0575.jpg
JFRM-2017-08-0576.jpg
JFRM-2017-08-0578.jpg
JFRM-2017-08-0579.jpg

Kimin mies, Patrick, lähti viemään minut aamulla takaisin AT:lle ja matkaan lähti mukaan myös lapset ja hänen vanhempansa. Hyvästelimme parkkipaikalla ja kiittelin vielä kaikesta vieraanvaraisuudesta. Kiskoin repun selkääni ja lähdin tietä pitkin tuttuun suuntaan: pohjoiseen.

AT kulki hetken tien reunaa, kunnes se kääntyi hiekkatielle ja lopulta metsään. Täydessä ruokalastissa oleva reppuni painoi taas paljon, mutta nousu ylämäkeen sujui silti varsin hyvin.

Noustessani Mount Hayesille näin takaani tulevan vaeltajan ja astuin sivuun päästääkseni hänet ohi. Yllätyksekseni tulija olikin Mojo. Vaihdoimme viimepäivien kuulumisia ja Mojo jatkoi eteenpäin ripeään tahtiinsa. Törmäsimme hetken kuluttua uudestaan, kun Mojo oli jäänyt keskustelemaan Kickstandin kanssa. Juttelin heidän kanssaan hetken ja jatkoin matkaa.

Pysähtyessäni ruokatauolle löysin mukavan maisemapaikan loivasta kallionrinteestä. Istuin syömässä katsellen ympäröiviä vuoria ja lopuksi jäin hetkeksi makaamaan lämpimälle kalliolle. Pikkuinen lentokone näkyi jossain kaukaalla taivaalla.

Tulin seitsemän aikoihin Dream Laken rannalle ja laskin reppuni maahan. Menin katsomaan viehättävää järveä ja näin idyllisen telttapaikan järvinäköalalla. Olin aikonut vaeltaa vielä ehkä pari mailia, mutta paikka tuntui aivan liian hyvältä missattavaksi. Pohdin hetken ja päätin sitten nauttia elämästä valitsemalla tämän yöpaikaksi. Olisiko se voinut parempi ollakaan kuin Dream Lake.

Map

Total Time: 08:59:34