Serbia: Belgrade

Although I have been traveling a lot around Europe, Balkans have remained unvisited. My friend Marlo happens to know that corner of the world better and hence I decided to team up with him and spend my fall break in Serbia.

We flew via Berlin Tegel to the Nikola Tesla airport that is close to Belgrade, the capital of Serbia. I generally avoid gypsy taxis because I have one slightly uncomfortable experience from Las Vegas about a decade ago, but for some unexplainable reason we decided to take ride from an unknown guy. Well, the price was sky high and perhaps I will now remember to avoid gypsy taxis for the next ten years again.

We stayed for a week and lived rather close to the old town. Our accommodation was located in Savamala in a quite neat apartment that we found from Airbnb. There are a lot of great places for a cheap price available in Belgrade through Airbnb, so staying in a hotel is a needless expense. In the old town it’s easy to move around by walking, but also buses and trams are available. You can buy a day ticket for public transportation from most of the kiosks – salesperson might not speak much anything else, but Serbian, though it’s usually easy to find mutual understanding. Even if one might have limited skills in that language. The easiest way to find the maps and schedules for the public transportation is using the Moovit app. Serbia is not part of the EU, so you should check your operator for the possible travel data packages.

In Belgrade there are too many museums and historical sights to see in one visit. We decided to visit only a few to avoid spending the whole trip indoors. Belgrade Fortress is located in Stari Grad, where rivers Sava and Danube meet. We slowly strolled around and enjoyed the warm fall weather. Because I’m generally known as the macabre one within my friends, I naturally demanded that we visit the Medieval Torture Museum that is situated in the fortress. The exhibition includes a grandiose iron maiden, a classic Judas cradle and a piece of torture equipment that every dancer secretly dreams about – a rack (that is used to stretch one’s limbs to different directions).

Other museum where I wanted to visit was the Nikola Tesla Museum. The exhibition itself is kinda small, but the tour was entertaining, especially when it came to the tesla coil tricks. I was surprised to learn that the ashes of Nikola Tesla are in the museum – inside a golden ball shaped urn.

At the moment the visual vibes of Belgrade are quite exciting. Near the old downtown there are beautiful old buildings right next to the mighty modern glass palaces and collapsing colossuses, which all are decorated with vivid graffitis. In this city you can somehow sense the will to join the (western) Europe, while at the same time some local pubs have their walls covered with communist symbols and flags of Yugoslavia. Where especially the young people seem to looking to the future, part of the nation feels to live in some kind of Yugoslavia nostalgia. Now that the East-Berlin doesn’t look anymore like “east” at all, soon might Belgrade not show this rough side of itself either.

One part of this roughness in Belgrade is all the stray cats and dogs that are roaming around. Part of them look quite well and people clearly feed them and bring water cups to their nests. But then part of them are suffering from injuries caused by people or other animals as well as untreated tumours.

Bunch of decadence can be found also from the Belgrade Central Railway Station. The building has been empty only from the summer of 2018, but the rails are growing weeds like in any post-apocalyptic movie scene. While new modern buildings are rising along the river Sava, the demolition area just keeps adding this austere feel.

The balkan cuisine and the good selection of affordable restaurants were especially rewarding during this trip. Also there is no lack of cozy pubs. On our last evening we headed for a dinner to a bit finer restaurant that was located right along the river Danube and continued the evening in the Serbian National Theatre. Tickets for the floor seats for the Marriage of Figaro opera weren’t expensive and we didn’t mind though the opera was in Italian and subtitles in Serbian (either which we didn’t understand). Performing arts can be enjoyed regardless.

Belgrad is a pleasant choice for a city break and still quite affordable. Travellers have already found Croatia with its endless coastline and Albania as well as Montenergro seems to becoming more popular. Still Balkans has much more to offer than just the sea shores. I recommend putting Serbia on your list especially if you are interested in history, museums, the changes in architecture and variety of restaurants.

JFRM-2018-10-0056-Pano.jpg
Our Airbnb flat in Savamala
Meidän Airbnb-huoneisto Savamalassa
JFRM-2018-10-0085.jpg
JFRM-2018-10-0086.jpg
JFRM-2018-10-0095.jpg
Belgrade is full of fascinating graffitis
Belgrad on pullollaan kiehtovia graffiteja
JFRM-2018-10-0106.jpg
JFRM-2018-10-0127.jpg
JFRM-2018-10-0134.jpg
Yours truly at Belgrade Fortress
Allekirjoittanut Belgradin linnoituksessa
JFRM-2018-10-0135-Pano.jpg
JFRM-2018-10-0159-Pano.jpg
JFRM-2018-10-0185.jpg
Medieval Torture Museum
Keskiaikainen kidutusmuseo
JFRM-2018-10-0181.jpg
JFRM-2018-10-0188.jpg
JFRM-2018-10-0201.jpg
JFRM-2018-10-0202.jpg
Even the local police enjoy their afternoon bier
Jopa paikallinen poliisi nauttii iltapäiväoluensa
JFRM-2018-10-0212.jpg
JFRM-2018-10-0217.jpg
JFRM-2018-10-0224.jpg
Some of the stray cats are not in great condition
Kaikki kulkukissat eivät ole erityisen hyvässä kunnossa
JFRM-2018-10-0233.jpg
JFRM-2018-10-0247.jpg
JFRM-2018-10-0252.jpg
Nikola Tesla Museum
Nikola Tesla -museo
JFRM-2018-10-0277.jpg
The ashes of Nikola Tesla
Nikola Teslan tuhkat
JFRM-2018-10-0293.jpg
JFRM-2018-10-0430.jpg
JFRM-2018-10-0440-Pano.jpg
The view from our balcony
Näkymä parvekkeeltamme
JFRM-2018-10-0447-Pano.jpg
Belgrade Main Railway Station has been abandoned since 1st of July 2018
Belgradin päärautatieasema on ollut tyhjillään heinäkuun 1. 2018 lähtien
JFRM-2018-10-0471.jpg
JFRM-2018-10-0475.jpg
JFRM-2018-10-0476.jpg
JFRM-2018-10-0479.jpg
JFRM-2018-10-0521.jpg
JFRM-2018-10-0527.jpg
JFRM-2018-10-0537.jpg
JFRM-2018-10-0557.jpg
Stray dogs can be very cuddly
Kulkukoirat voivat olla hellyydenkipeitä
JFRM-2018-10-0584-Pano.jpg
JFRM-2018-10-0626.jpg
JFRM-2018-10-0633.jpg
JFRM-2018-10-0792-Pano.jpg
Our penthouse jacuzzi
Meidän kattohuoneisto-poreamme
JFRM-2018-10-0855-Pano.jpg
Last evening sunset over river Danube
Viimeisen illan auringonlasku Tonvan yllä

Vaikka olen matkustellut paljon Euroopassa, on Balkan jäänyt itselleni hyvin tuntemattomaksi alueeksi. Ystäväni Marlo puolestaan tuntee aluetta paremmin, joten päädyimme lähtemään hänen kanssaan yhdessä syysloman viettoon Serbiaan.

Lensimme Berlin Tegelin kautta Serbian pääkaupungin, Belgradin, kupeessa sijaitsevalle Nikola Teslan lentokentälle ja suunnittelimme ottavamme taksin keskustaan. Yleensä välttelen pimeitä takseja, koska ne voivat yllättää puolin ja toisin. Kerran olen sellaisella ajellut kymmenisen vuotta sitten Las Vegasissa ja kokemus oli hieman kuumoitteleva. Kuitenkin jostain hetken mielijohteesta päätimme lähteä kentältä tuntemattoman kuskin kyytiin. No, ryöstöhintainenhan se matka oli ja ehkä taas muistan olla seuraavat kymmenen vuotta ajamatta pimeillä takseilla.

Reilun viikon mittaisella matkallamme majoitumme Airbnb:sta löytämässämme asunnossa Savamalan kaupunginosassa lähellä vanhan kaupungin keskustaa. Belgradista löytyy todella paljon hyvätasoisia ja edullisia asuntoja Airbnb:stä, joten hotellista on turha maksaa. Vanhan kaupungin alueella liikkuu helposti kävelemälläkin ympäriinsä, mutta myös busseilla ja raitiovaunuilla pääsee moneen paikkaan. Päivälipun bussiin saa useimmista kioskeista – myyjät eivät välttämättä puhu paljon muuta kuin serbiaa, mutta yleensä yhteisymmärrykseen päästään vaikka oma kielitaito olisikin tältä osin rajallinen. Julkisen liikenteen reitit ja aikataulut selviävät helposti Moovit-sovelluksesta. Serbia ei kuulu EU-alueeseen, joten omalta operaattorilta kannattaa selvitellä reissudatamahdollisuudet.

Belgradissa on valtavasti museoita ja historiallisia nähtävyyksiä. Tutustuimme niihin hyvin valikoivin osin, koska emme halunneet viettää koko viikkoa museokierroksella. Stari Gradin kaupunginosassa, Savan ja Tonavan risteyskohdassa, on Belgradin linnoitus, jossa kävimme kävelemässä ja ihailemassa maisemia. Koska olen ystävieni keskuudessa yleensäkin jo tunnettu makaaberina tahona, vierailimme tietenkin linnoituksen kidutusmuseossa. Näyttävän rautaneitsyen ja klassisen Juudaksen tuolin lisäksi esillä oli mm. kaikkien tanssijoiden salaisesti unelmoima piinapenkki, jossa venytetään raajoja eri suuntiin.

Toinen museo, jossa halusin vierailla oli Nikola Tesla -museo. Itse näyttely siellä on pienehkö, mutta museokierros oli viihdyttävä etenkin teslakäämillä tehtyjen sähkötemppujen myötä. Yllätyksekseni museossa ovat näytillä myös Nikola Teslan tuhkat kullatussa pallon muotoisessa uurnassa.

Belgrad on tällä hetkellä visuaaliselta olemukseltaan jännittävä. Vanhan keskustan ympäristössä ovat sulassa sovussa kauniit vanhat rakennukset, huippumodernit lasipalatsit, pommitetun näköiset sortuvat kolossit, joita kaikkia koristaa paikoin hyvin taidokkaatkin graffitit. Koko kaupungin tunnelmassa voi aistia jonkinlaista halua eurooppalaistumiseen ja samalla joidenkin pubien seiniä koristelevat kommunistiset symbolit ja Jugoslavian liput. Siinä missä etenkin nuoret vaikuttavat katsovan vahvasti tulevaisuuteen, osa kansasta kuitenkin yhä elää Jugoslaviaa nostalgisoiden. Siinä missä Itä-Berliini ei enää todellakaan näytä “idältä”, ei todennäköisesti Belgradkaan enää kovin pitkään näytä rujoa puoltaan.

Yksi osa tätä rujoutta on kaupungissa liikkuvat kulkukissat ja -koirat. Osa niistä näyttää hyvinvoivilta ja ihmiset selvästi tuovat niiden pesäpaikoille ruokaa ja vesiastioita. Osalla taas on selvästi ihmisten tai lajitoveriensa aiheuttamia vammoja sekä hoitamattomia kasvaimia.

Dekadenssia löytyy myös Belgradin vanhalta päärautatieasemalta. Rakennus lähtölaitureineen on seissyt tyhjänä vasta kesästä 2018 asti, mutta raiteet pukkaavat heinää jo siihen mallin, että alueella on hyvin post-apokalyptinen tunnelma. Sava-joen rannan hulppeiden uudisrakennusten tieltä on romutettu vanhaa, mikä lisää entisestään paikan karua vaikutelmaa.

Antoisaksi osoittautui Belgradin hyvät ja edulliset ravintolat sekä balkanilainen ruokakulttuuri. Viihtyisiä pubeja löytyy myös runsaasti. Viimeisenä iltana kävimme illallisella Tonavan varrella sijaitsevassa ravintolassa ja siitä jatkoimme iltaa Serbian kansallisteatterin Figaron häitä katsellen. Permantopaikat eivät montaa kymppiä maksaneet, eikä esittävässä taiteessa tarvitse välttämättä häiriintyä, vaikka laulu olisi italiaa ja tekstitys serbiaa (eikä kumpaakaan osaa).

Belgrad on viihtyisä kaupunkilomakohde, joka on ainakin vielä melko edullinen. Matkailijat ovat löytäneet jo Kroatian upeine rannikkoineen sekä Albania ja Montenegro alkavat olla myös nosteessa. Balkanilla on kuitenkin myös paljon muuta nähtävää kuin rantakohteet, joten Serbia kannattaa nostaa omalle listalle, jos kiinnostuksen kohteena ovat historia, museot, arkkitehtuurin muutokset ja hyvä ravintolatarjonta.

Lake Kuolimo MTB Trail

The best fall foliage was already gone, but the trees still were brightly yellow, when I was parking my car on an October afternoon to the Olkkola mansion by the Lake Kuolimo in Savitaipale. I lifted off my bike that was sprawling from the trunk and put my helmet on.

From Olkkola starts a trail system called Jääkauden jäljet – kivikauden ihminen (Traces of ice age – Stone Age human), which includes biking and hiking trails plus an art trail (more info in Finnish from eKarjala and Outdoors Finland). As the name indicates, these trails go through the terrain that is heavily affected by the ice age and there is also a reconstruction of a Stone Age home. The MTB trail is about 19 km (11,8 mi) and the hiking trails come in different lengths.

Right in the beginning I took a detour, because I wanted to ride the art trail. This route might not be actually for biking with its steep hills, but it truly was a hell of a ride! Along the art trail there are small sculptures made of natural materials. I had to look for a while to find my way back to the bike trail, but finally I got to the Uuhijoki mill and was back on the route.

The bike route followed a dirt road for a while and then turned back to the forest. Soon I saw a sign by the trail that recommended me to carry or lead my bike for the next 400 m (0.25 mi). That section was more of a bushwhack, but still rideable. Not too long after that I was once again on a dirt road that took me to the Lepänkanto recreation area. Close to the beach is a parking lot, which allows one to start hiking from there.

From Lepänkanto to Rovastinoja the route follows dirt and forest roads. Rovastinoja is an extremely beautiful spot by the Lake Kuolimo. There is a goahti-like peat hut that is a reconstruction of a Stone Age home, which would be a great place to stay a night. By the lakeside there is a fire pit and steps that lead into the lake. Not to mention the wood shed and a privy. I continued a bit further along the trail that ended right into someone’s backyard.

Rovastinoja is a very fine destination and I will definitely return there one day. This time I wasn’t prepared to stay any longer and I started to ride back towards Olkkola. The sun was already setting, so I wanted to get out of the forest before dark. On my way back I rode all the way along the bike route.

The Lake Kuolimo MTB trail is not technically demanding. During the summer both Lepänkanto and Rovastinoja are great places to have a break and to dive into the clear watered Lake Kuolimo. For those who are interested of the geomorphology of the area there are information signs along the trail. I ended up riding 23 km (14.3 mi), when I took the art trail also.

Check the map in the end of this post!

JFRM-2018-10-1624.jpg
Olkkola Mansion
Olkkolanhovi
JFRM-2018-10-1632.jpg
JFRM-2018-10-1634.jpg
JFRM-2018-10-1635.jpg
Trail signs have seen better days
Reittimerkinnät ovat parhaat päivänsä nähneet
JFRM-2018-10-1636-Pano.jpg
JFRM-2018-10-1644.jpg
JFRM-2018-10-1647.jpg
JFRM-2018-10-1648.jpg
Stone Age home reconstruction and a bit more modern bicycle
Kivikautisen asunnon rekonstruktio ja hieman modernimpi polkupyörä
JFRM-2018-10-1650-Pano.jpg
JFRM-2018-10-1657.jpg

Paras ruska oli ehtinyt jo mennä ohi, mutta puut hohtivat vielä keltaisena ajellessani lokakuisena iltapäivänä Kuolimon rannalla sijaitsevan Olkkolan hovin pihaan Savitaipaleella. Nostin takakontista retkottavan polkupyörän maahan ja köytin kypärän päähäni.

Olkkolasta alkaa Jääkauden jäljet – kivikauden ihminen -reitistö, joka koostuu vaellus- sekä maastopyöräilypoluista sekä taidepolusta (lisää tietoa eKarjala-portaalista ja Outdoors Finlandista). Nimensä mukaisesti reittien varrella on nähtävissä jääkauden muokkaamaa maastoa ja kivikautisen asumuksen rekonstruktio. Maastopyöräreitti on noin 19 km ja vaellusreittejä on eri mittaisia.

Tein heti alusta pienen ylimääräisen mutkan matkaan, kun päätin ajella taidepolkua pitkin. Tämä reitti ei ehkä ihan ensisijaisesti ole pyöräilyyn tarkoitettu jyrkkine mäkineen, mutta ainakin ajaminen oli hauskaa! Taidepolun varrella on erilaisia luonnonmateriaaleista tehtyjä patsaita. Jouduin hieman etsiskelemään taidepolulta pyöräreitille löytääkseni, mutta lopulta päädyin Uuhijoen myllylle, josta liityin oikealle reitille.

Reitti seurasi hetken hiekkatietä, josta käännyin taas metsään. Polulla tuli vastaan kyltti, jossa kehotettiin taluttamaan tai kantamaan pyörää seuraavat 400 metriä. Tuo pätkä oli ryteikköisempi, mutta kuitenkin ihan poljettavissa. Pian tämän jälkeen siirryin taas hiekkatielle, jota pitkin ajoin Lepänkannon virkistysalueelle asti. Uimarannan tuntumassa on parkkipaikka, joten vaellusretken voi aloittaa myös sieltä.

Lepänkannolta Rovastinojalle reitti jatkuu hiekka- ja metsäautoteitä pitkin. Rovastinoja on hyvin kaunis alue Kuolimon rannalla. Paikalle on tehty kivikautista asumusta jäljittelevä kotamainen turvemaja, jossa itseasiassa voisi varsin hyvin yöpyäkin. Rannassa on tulentekopaikka ja portaat järveen sekä myöskin puuliiteri ja huussi löytyy. Jatkoin vielä lyhyen matkaa polkua eteenpäin, kunnes se päättyi jonkun takapihalle.

Rovastinoja on erittäin hieno retkeilykohde ja tulen varmasti palaamaan vielä sinne. Tällä kertaa en ollut kuitenkaan varautunut jäämään pidemmäksi aikaa, vaan lähdin polkemaan takaisin kohti Olkkolaa. Aurinkokin alkoi jo laskea, joten halusin pois metsästä ennen pimeää. Paluumatkan kuljin kokonaan pyöräreittiä pitkin.

Kuolimon läheisyydessä kulkeva Jääkauden jäljet – kivikauden ihminen -maastopyöräreitti ei ole teknisesti vaativa. Kesäkaudella loistavia pysähdyspaikkoja ovat Lepänkanto ja Rovastinoja, joissa voi molemmissa pulahtaa uimaan kirkasvetiseen Kuolimoon. Alueen geomorfologiasta kiinnostuneille on tarjolla infotauluja reitin varrella. Pyöräilymatkaa minulle kertyi 23 km, kun kuljin myös taidepolun kautta.

Map

Total time: 02:43:50

Post-AT: One Year After the AT

A year ago I climbed to the highest peak in Maine carrying my green Osprey backpack. Summiting the Baxter Peak of Mount Katahdin was the end of my 199 day journey of hiking more than 3500 km (2200 mi) over the Appalachian mountains.

Now I have been back in the society for a year. The change wasn’t easy, although I had a home and a job waiting for me. First two months I was suffering what we hikers call the PTHD (Post Thru-hike Depression). I had been warned, but I didn’t take it seriously that this could be a real thing. I was extremely passive and constantly tired. The symptoms started finally fade in December and during the spring I started to find the good old active me.

My thru-hike gained some media attention after I returned to Finland. The first to contact me was the local newspaper Etelä-Saimaa, that made my thru-hike their front page news (link only in Finnish). The next in line was Finnish Broadcasting Company Yle’s local radio station Yle Etelä-Karjalan radio interviewing me for their morning show (audio in Finnish). Then I ended up being the cover boy of my trade union’s magazine, when Tehy-lehti made a big life story interview about me (in Finnish, too). This caused the one of the two major Finnish tabloid newspapers to contact me. Iltalehti published a shorter article of similar themes (yes, in Finnish) with Tehy-lehti. As an artist I’m used to the fact that my work is public. Still I had to really consider if I wanted to give the interview to a tabloid magazine, because I’m not generally a fan of their journalistic style.

All the larger scale outdoor adventures have been out of my reach recently for budget reasons, but I can see hiking the French Way of the Camino de Santiago in my future and one day attempting to thru-hike the Pacific Crest Trail. While I’m building up the funds for these trips, I’m exploring the more environmentally friendly locations in my home country and trying to especially find the interesting outdoor activities in Southern Karelia. My goal is also to provide new kind of content on my YouTube channel by doing hiking tutorial videos and I’m starting to write a more comprehensive story about my Appalachian Trail thru-hike. There are so many juicy things that I have not shared in my blog…

Otherwise my life is pretty much in its usual frame. I have two part-time jobs and somewhere in between I try to focus in my artistic work. This week I will also start my studies for a master’s degree. One confusing change there has been during the last year. You might remember that on the AT we used to eat overnight oats for breakfast, because this was the most convenient way to silence the growling stomach in the morning. Now someone has realised that this is something super trendy and every store is selling the overnight oats as a some kind of superfood. If this development should continue, brace yourselves, because next you will be having tuna tortillas for dinner, do your number two into a cathole, do your groceries by hitch-hiking and taking a shower once in a week, because nothing is as fashionable as the hiker trash lifestyle!

Media cover of my thru-hiker friends:

Grey Beard
The Washington Post: An 82-year-old man hiked the entire Appalachian Trail. Then he danced a jig.
Outside Online: An 82-Year-Old Broke the Appalachian Trail Age Record
Commercial appeal: Appalachian Trail hiker Dale Sanders escapes bear encounter

Kickstand
Fredericksburg: ‘Life’s not over just because you lose a leg’, says Appalachian Trail thru-hiker (link not viewable inside the EU, to read the article click here)

The Hiker Yearbook
The Hiker Yearbook

JFRM-2018-09-1593.jpg
Cover boy of the May 2018 issue of my trade union’s magazine
Ammattiliiton lehden kansikuvapoikana toukokuun 2018 numerossa

JFRM-2018-09-1595.jpg
The Hiker Yearbook of the class of 2017!
Vuoden 2017 vaeltajien vuosikirja!

JFRM-2018-09-1597.jpg
And the Finnisher is featured!
Ja Finnisher löytyy tietenkin!

JFRM-2018-09-1605.jpg
My summit photo on the Hiker Yearbook
Huiputuskuvani vaeltajien vuosikirjassa

Vuosi sitten kiipesin vihreä Ospreyn rinkka selässäni Mainen osavaltion korkeimmaille huipulle, Mount Katahdinin Baxter Peakille. Se oli päätös 199 päivää kestäneelle yli 3500 kilometrin vaellukselle Appalakkien yli.

Nyt olen ollut vuoden ajan takaisin osana yhteiskuntaa. Muutos ei ollut helppo, vaikka minulla oli koti ja työpaikka odottamassa. Pari ensimmäistä kuukautta kärsin ongelmasta, joka kulkee nimellä PTHD (Post Thru-hike Depression) eli läpivaelluksen jälkeisestä masennuksesta. En ollut ottanut aivan tosissani varoituksia siitä, että tällainen jälkiseuraus voi iskeä. Olin hyvin passiivinen ja väsynyt jatkuvasti. Oireet alkoivat kuitenkin helpottaa joulukuussa ja keväällä aloin taas löytää oman aktiivisen itseni.

Vaellus herätti jonkin verran mediahuomiota palattuani Suomeen. Ensimmäisenä yhteyttä otti paikallislehti Etelä-Saimaa, joka teki Appalachian Trailin läpivaelluksesta etusivun jutun. Seuraavana aktivoitui Yle Etelä-Karjalan radio, joka haastatteli minua aamulähetykseensä. Sitten kansikuvapojaksi minut halusi ammattiliittoni toimittama Tehy-lehti, joka julkaisi laajan henkilöhaastattelun. Tämän seurauksena minua haastatteli vielä Iltalehden toimittaja tiivistäen samoista aiheista kuin Tehy-lehti. Taiteilijana olen tottunut siihen, että työni on julkista. Iltalehden haastatteluun suostumista mietin kuitenkin pitkään, koska en täysin allekirjoita iltapäivälehtien journalistista tyyliä.

Isomman mittakaavan ulkoilureissut ovat olleet katkolla budjettisyistä, mutta suunnitelmissa siintää Camino de Santiagon vaeltaminen ns. ranskalaista reittiä sekä jossain määrittämättömässä tulevaisuudessa Pacific Crest Trail. Reissubudjettia kasvatellessa pyrin tutustumaan ilmastoystävällisempiin lähiretkeilykohteisiin ja nostamaan esiin kiinnostavia paikkoja etenkin Etelä-Karjalassa. Tavoitteena on myös tuottaa uudenlaista sisältöä YouTube-kanavalleni opasvideoiden muodossa sekä aloittaa kirjoittamaan laajempaa tarinaa Appalachian Trailin vaelluksestani. Reissusta jäi nimittäin paljon mehukkaita tarinoita, joita en ole täällä blogin puolella kertonut.

Muuten elämä jatkaa omilla uomillaan. Keikkailen kahdessa työpaikassa ja välillä keskityn tekemään taiteellista työtä. Tällä viikolla aloitan myös opiskelut maisteriohjelmassa. Yksi hämmentävä muutos tähän vuoteen on kuitenkin mahtunut. AT:lla söimme overnight oatseja eli tuorepuuroa, koska se oli käytännöllisin tapa saada täyttävää aamupalaa. Nyt joku on keksinyt tämän olevan supertrendikästä ja tuorepuuroa myydään joka marketissa todellisena superfoodina. Jos tämä kehitys jatkuu, voitte pian varautua syömään illalliseksi tonnikalatorilloja, tekemään tarpeenne pusikkoon, hoitamaan kauppareissunne liftaamalla ja käymään suihkussa kerran viikossa, koska mikäpä olisi sen muodikkaampaa kuin hiker trash lifestyle!

Muita läpivaeltaystäviäni mediassa:

Grey Beard
The Washington Post: An 82-year-old man hiked the entire Appalachian Trail. Then he danced a jig.
Outside Online: An 82-Year-Old Broke the Appalachian Trail Age Record
Commercial appeal: Appalachian Trail hiker Dale Sanders escapes bear encounter

Kickstand
Fredericksburg: ‘Life’s not over just because you lose a leg’, says Appalachian Trail thru-hiker (linkki ei toimi EU:n sisällä, joten lukeaksesi artikkelin klikkaa tästä)

Läpivaeltajien vuosikirja
The Hiker Yearbook

Lappeenranta-Vehkataipale-Taipalsaari

In the beginning of the summer I bought a new mountain bike. I have lived a few bikeless years now, because my previous ride was stolen from my front yard just before I moved to Sweden. And in that situation it really didn’t make any sense to buy a new one. I have been missing the possibility to move around with a bike and also I have grown an interest to try doing some trails with an MTB.

I had already once rode to my relative’s summer cottage in Vehkataipale, when I found information about the local classic bike route: Lappeenranta-Vehkataipale-Taipalsaari-Lappeenranta (route info in Finnish only). This route is not really a trail, because it follows the road, but still this 40 km (25 mi) sounded about my size of a day trip.

I decided to take this tour counter-clockwise. I started from my home in Lappeenranta and the first leg of the journey took me over the Luukkaansalmi bridge towards Vehkataipale. I got to ride a part of this leg on a trail also. Luukkaansalmi offers a nice view to both directions, to Lappeenranta and Imatra, and the downhill from the bridge is really a high speed ride. I was riding along a bike road until I came to Tuosa, but then I had to move on to the shoulder of the road. Though that was not an issue, because the passing cars were leaving a generous space between us

When I arrived to Vehkataipale there was another bridge to cross, next to the old pump plant. I didn’t stop there to take photos, though someone else was capturing the industial romantic nature of the pump plant with her camera. Right after the bridge the route turns to left towards Taipalsaari, but I took a little detour to visit my relative’s summer cottage in Kirvesniemi. I got there pretty conveniently at the lunch time and got something to eat after one hour on my bike.

After the lunch I returned to the Vehkataipale bridge and took the turn to Toijantie that took me towards Taipalsaari. This leg is notorious of its narrow and winding gravel road, which is currently under maintenance. They are making Toijantie wider and straightening the worst curves. Big yellow machinery was working on the roadside, but the road itself was still untouched and from a biker’s point of view quite fun terrain. As the cherry on the top is the Toijansalmi bridge in the end of the road. Like Luukkaansalmi, it also offers beautiful views to the Lake Saimaa. Soon after the bridge the route turns to left, to follow the Suur-Saimaantie and Taipalsaari is only a few turns and a heavy uphill away.

The route turns left towards Lappeenranta at the gas station, but because I was in no hurry I decided to take a one kilometer (0.6 mi) detour to stop at the Taipalsaari village. This second leg from Vehkataipale to Taipalsaari also took me an hour to ride. It’s the shortest leg, but the most difficult terrain. I rode to the village general store and got me an ice cream and a soda. This whole summer has been record breaking hot in recent centuries and my bike trip day in early July was warm too. Luckily it wasn’t one of the hottest days, though. As I was devouring my ice cream I walked across the street to the church and went to greet my relative at the war cemetery (literal translation from Finnish would be “a hero cemetery”).

The last leg from Taipalsaari to Lappeenranta is a very good bike road and the terrain was easiest on this trip. There are plenty of lake views to enjoy, but I was really starting to feel my legs get pumped. My thigh muscles weren’t able to give anything. The last leg took also an hour to ride and in the end I got to climb the long uphill from Lappeenranta harbour to my home.

I haven’t done any longer bike trips before, but this was a positive experience. Though I still would rather ride along a trail than on the road. But anyway I am starting to feel that for example the scenic Archipelago Trail (Saariston Rengastie) and The Costal Route (Rannikkoreitti) might be worth taking, though these are road cycling. From the Lappeenranta-Vehkataipale-Taipalsaari -classic it’s also possible to do a longer variation, that takes you all the way to the Sarviniemi in Kyläniemi. The route that I took now was 48 km (30 mi) with all the detours and for a beginner it was enough for one day. If I wouldn’t have visited the summer cottage and the village, the length would have been about 40 km (25 mi). The actual riding time was about one hour per leg, which is three hours combined. I took my breaks with rather relaxed schedule, which added almost two hours to my trip.

In the end of this post is a route map.

JFRM-2018-07-1441-Pano.jpg
The view from the Luukkaansalmi bridge
Maisemat Luukkaansalmen sillalta

JFRM-2018-07-1447.jpg
JFRM-2018-07-1456.jpg
JFRM-2018-07-1457.jpg

JFRM-2018-07-1458-Pano.jpg
Also great views to the Lake Saimaa from the Toijansalmi bridge
Myös Toijansalmen sillalta avautuu hienot näkymät Saimaalle

JFRM-2018-07-1465.jpg
JFRM-2018-07-1466.jpg
JFRM-2018-07-1467-Pano.jpg

Kesän alussa ostin itselleni uuden maastopyörän. Olin ollut jo muutaman vuoden kokonaan ilman polkupyörää, koska edellinen pyöräni varastettiin kotipihasta juuri ennen kuin muutin Ruotsiin ja siinä tilanteessa ei ollut järkevää hankkia uutta tilalle. Olin kuitenkin kaivannut pyörällä liikkumisen mahdollisuutta ja toisaalta minua oli alkanut houkutella myös mahdollisuus kulkea joitain retkeilyreittejä maastopyörällä.

Olin käynyt jo kerran pyöräillen sukulaisteni mökillä Vehkataipaleessa, kun löysin netistä paikallisen klassikkoreitin Lappeenranta-Vehkataipale-Taipalsaari-Lappeenranta.Reitti ei ole varsinaista maastopyöräilyä, koska se kulkee tietä pitkin, mutta reilun 40 km matka kuulosti kuitenkin minulle sopivalta päiväretkeltä.

Päätin lähteä kiertämään reittiä vastapäivään. Aloitin matkan kotoani Lappeenrannasta ja ensimmäinen etappi vei Luukkaansalmen sillan yli kohti Vehkataipaletta. Pääsin hieman ajamaan metsäpolkujakin tällä pätkällä. Luukkaansalmelta on hienot näkymät sekä kaupungin että Imatran suuntaan ja lisäksi sillalta saa varsin hyvän vauhdin alamäkeen. Matka jatkui vielä Tuosaan asti pyörätietä pitkin, mutta sen jälkeen jouduin siirtymään pientareelle polkemaan. Autoilijat ohittivat kuitenkin hyvin asiallisesti reilun välin jättäen.

Vehkataipaleeseen tullessani edessä oli toinen isompi silta vanhan pumppulaitoksen vierellä. Tähän kohtaan en itse pysähtynyt sen kummemmin valokuvaamaan, mutta joku muu oli kyllä saapunut kameroineen nauttimaan pumppulaitoksen teollisromanttisuudesta. Heti sillan jälkeen reitti kääntyy kohti Taipalsaarta, mutta tässä vaiheessa tein pienen ylimääräisen kierroksen sukulaisteni mökille Kirvesniemeen. Osuinkin sinne sopivasti lounasaikaan ja sain syötyä noin tunnin pyöräilyn jälkeen.

Lounaan jälkeen palasin takaisin Vehkataipaleen sillalle ja käännyin nyt Toijantielle kohti Taipalsaarta. Tämä etappi on (surullisen) kuuluisa kapeasta ja mutkaisesta hiekkatiestään, jota ollaan parhaillaan korjaamassa. Toijantietä levennetään ja pahimpia mutkia oikaistaan. Työkoneet mylläsivät tien vieressä, mutta itse tie oli kuitenkin vielä entisellään ja pyöräilijälle tämä oli oikeastaan hauskaa maastoa. Toijantien loppuhuipennuksena on korkea Toijansalmen silta, josta avautuu jälleen kerran kauniit näkoalat Saimaalle. Pian sillan jälkeen reitti kääntyy vasemmalle Suur-Saimaantielle ja Taipalsaari on enää muutaman mutkan ja rankan ylämäen takana.

Periaatteessa reitti kääntyy huoltoaseman kohdalta takaisin Lappeenrantaan, mutta koska minulla ei ollut kiirettä niin päätin poiketa vielä noin kilometrin verran käydäkseni Taipalsaaren kirkonkylällä. Etappi Vehkataipaleelta Taipalsaareen kesti myöskin noin tunnin. Se on kolmesta osiosta lyhyin, mutta maastoltaan vaativin. Ajoin kirkonkylän kaupalle ja kävin ostamassa itselleni jäätelön ja limpparin. Koko kesä on ollut Suomessa ilmeisesti vuosisatojen mittakaavassa ennätyskuuma ja pyöräilypäiväni heinäkuun alussa oli lämmin sekin. Onneksi kuitenkaan sää ei ollut aivan kaikista helteisin. Syödessäni jäätelöä kävelin aikani kuluksi tien toisella puolella olevalle kirkolle ja kävin tervehtimässä sukulaista sankarihautausmaalla.

Viimeinen etappi Taipalsaarelta Lappeenrantaan on koko matkalta todella hyväkuntoista pyörätietä ja maastoltaan matkan helpoin osuus. Järvimaisemia riittää ihailtavaksi, mutta tässä vaiheessa huomasin, että jalkani alkoivat jo olla melko hapoilla, koska kaupunkia lähestyessäni reidet eivät tuntuneet enää antavan juuri mitään. Viimeiseenkin pätkään kului noin tunti ja lopussa sain vielä nousta pitkän ylämäen Lappeenrannan satamasta kotiini.

En ole aiemmin tehnyt yhtään pidempää pyöräretkeä, mutta tämä kokemus oli ihan positiivinen. Tosin selkeästi mielummin ajelen silti metsäpoluilla kuin tietä pitkin. Kuitenkin hieman ovat alkaneet houkutella maisemiensa puolesta mm. Saariston Rengastie ja Rannikkoreitti, vaikka ovatkin maantiepyöräilyä. Lappeenranta-Vehkataipale-Taipalsaari -klassikosta on mahdollista pyöräillä myös pidempi variaatio, joka menee Kyläniemessä sijaitsevaan Sarviniemeen asti. Nyt polkemani reittivalinta ylimääräisine mutkineen oli noin 48 km pitkä ja se oli ensikertalaiselle ihan tarpeeksi pitkä päiväretki. Jos en olisi käynyt mökkivierailulla ja kirkonkylällä olisi pituudeksi tullut noin 40 km. Varsinaiseen pyöräilyyn kului melko tasan tunti per etappi eli yhteensä kolme tuntia. Tauot pidin hyvin rennolla otteella, joten niitäkin ehti tulla melkein parin tunnin edestä.

Map

Total time: 04:56:37

Wrong Turn at Salpalinja

When you are hiking, everything doesn’t always go with that Martha Stewart precision. And don’t we just love those great success stories…but perhaps the other kind of story is also worth telling. So, let’s start right from the beginning.

Salpalinja (lit. Bolt-line) is the last defence line through the eastern Finland that was built in the 40s. This 1200 km (750 mi) long defence line – from the Finnish bay in the south to the eastern arm (that was lost in the war) of Finland in the north – was never used because Finns were able to stop the Soviet troops further east. During the cold war era Salpalinja was quietly maintained, but later all the bunkers were left to rot. You can read more about the history in the Salpalinjan salat blog (in Finnish).

I was interested about Salpalinja mainly because the southernmost 50 km (30 mi) of it is covered by a hiking trail called Salpapolku (which I would like to translate to Salpalinja Trail). I have been thinking about the Salpalinja Trail every now and then, while I’ve been planning my future hikes. Now that I had about three days before my next work shift, the Salpalinja Trail seemed doable – though with a very tight schedule. Hence I packed my dear old green backpack with the familiar routine. I had most of my AT gear with me when my mother turned off from the driveway and towards the southern terminus in Majaniemi.

After more than an hour of driving the winding roads, we arrived to the sea shore. The lichen-covered trail sign and the privy that had long ago passed the need to be emptied didn’t feel very promising, but determinedly I put on my backpack. The beginning of the trail was following a gravel road, but soon I was allowed to dive into the mosquito filled forest.

The first dugout came quite soon and I left my backpack on the trail to explore the bunker with my headtorch. Creeping through the deep trench to the dugout was exciting. I had been told that there might be holes in the floors and rebars in the ceilings, but I was moving possibly bit too confidently in the dark.

The doubts about the trail condition were slowly proven true. The trail was overgrown at places. The bushwhacking part wasn’t the problem, but finding the trail was. When I walked through the anti-tank fortifications towards the machine-gun nest I met another kind of challenge. A harvester had done a clearcut. There was no trail anywhere and nothing left of the trees that had the trail signs painted on them. Well, chance favors those in motion.

I leaped over the piles of branches to a dirt road, where I finally found a post with a familiar otter logo on it. I was still on the trail. Following a road might sound more pleasant than it is, because there you must keep watch when the trail is leaving the road again. Every once in a while I stopped to look at my map and got the ferocious air force all over me. The mosquitoes were circling my head and I easily killed five with a single slap on my head.

Later in the evening I visited two more bunkers. There were still no holes on the floor, but a good bunch of rebar sticking from the ceiling. Luckily my head has been mounted low to gain an aerodynamic profile familiar from the sports cars.

Just before arriving to the Harju Learning Center I made a significant mistake. I was standing at the crossroads and hesitant about which way to go to. For some unexplainable reason I didn’t look the map carefully enough and made a wrong turn. With a good pace I kept on going few kilometres and didn’t pay attention to the feeling of something being wrong. Not until I was way off the trail. I had to consider my options. I knew how to return and where I had gone wrong. Turning back would mean that I was likely going to be bushwhacking the overgrown trail in the dark before reaching any camp spot. I could also pitch my tent somewhere nearby in the woods and return to the trail in the morning. This would mean that it was unlikely that I could finish in time and I would anyway have to quit in order to be back in town for my next shift. Or I could just call me a ride and decide to give the Salpalinja Trail another try later.

Quitting is annoying, but the thing about thru-hiking for me is the possibility to do any trail from the beginning to the end in one trip. The idea of hiking the trail fast and not seeing all the bunkers was also everything but tempting. Hence I ended up calling a ride and thinking that I should try the Salpalinja Trail with a more relaxed schedule. Both the overgrown trail and all the sights to see would take some time. As the sun was setting I was walking down the country road. Before the familiar BMW appeared in the horizon, I was thinking that failing to reach your goals don’t necessarily mean that it was a bad trip.

JFRM-2018-06-1387-Pano.jpg
JFRM-2018-06-1393.jpg
JFRM-2018-06-1396.jpg
JFRM-2018-06-1397.jpg
JFRM-2018-06-1402.jpg
JFRM-2018-06-1405.jpg
JFRM-2018-06-1406.jpg
JFRM-2018-06-1409.jpg
JFRM-2018-06-1412.jpg
JFRM-2018-06-1414.jpg
JFRM-2018-06-1415.jpg
JFRM-2018-06-1417.jpg
JFRM-2018-06-1418.jpg
JFRM-2018-06-1419.jpg
JFRM-2018-06-1420.jpg
JFRM-2018-06-1421.jpg
JFRM-2018-06-1422.jpg
JFRM-2018-06-1423.jpg
JFRM-2018-06-1425.jpg
JFRM-2018-06-1426.jpg
JFRM-2018-06-1428-Pano.jpg
JFRM-2018-06-1434.jpg
JFRM-2018-06-1437.jpg
JFRM-2018-06-1438.jpg
JFRM-2018-06-1439.jpg
JFRM-2018-06-1440.jpg

Aina retkeillessä kaikki ei mene ihan kuin Strömsössä. Hienoista onnistumisista saa upeita tarinoita, mutta ajattelen sen toisenlaisenkin tarinan olevan kertomisen arvoinen. Joten aloitetaanpa aivan alusta.

Salpalinja on koko itäisen suomen läpi 40-luvun alussa rakennettu viimeinen puolustuslinja.  Tämä 1200 km pitkä, Suomenlahdelta menetettyyn käsivarteen ulottuva linja bunkkereineen ja panssariesteineen ei tullut koskaan kuitenkaan käyttöön, koska Neuvostoliiton joukot pysäytettiin sitä ennen. Kylmän sodan aikana linjaa vielä vaivihkaa pidettiin yllä, mutta sittemmin Salpalinjan bunkkerit on jätetty oman onnensa nojaan. Historiaan voi perehtyä yksityskohtaisemmin Salpalinjan salat -blogissa.

Minua Salpalinja kiinnostaa tietenkin pääasiassa siksi, että sen eteläisintä 50 kilometriä seurailee retkeilyreitti nimeltä Salpapolku. Olen katsellut toisinaan Salpapolkua vaelluskohteita pohtiessani ja nyt työvuorojen väliin jäi noin kolmen vuorokauden mittainen vapaajakso, joka mahdollistaisi vaelluksen – tiukalla aikataululla tosin. Niinpä latasin tottunein elein hieman muunnellun version AT-varusteistani rakkaaseen vihreään rinkkaani ja lähdin äidin kyyditsemänä kohti reitin eteläistä päätepistettä, Majaniemeä.

Toista tuntia ajettuamme mutkaisia teitä, saavuimme meren rantaan. Jäkälän peittämä reittikyltti ja tyhjennysrajan aikaa sitten ylittänyt huussi eivät luvanneet erityisen hyvää, mutta päättäväisesti nostin repun selkääni. Aivan reitin alku kulki hiekkatietä pitkin, mutta varsin pian sain sukeltaa hyttysten täyttämään metsään.

Ensimmäinen bunkkerikin tuli nopeasti vastaan ja jätin repun polulle lähteäkseni otsavalon avulla tutkiskelemaan paikkoja. Syvän juoksuhaudan kautta bunkkeriin könyäminen tuntui jännittävältä. Olin kuullut varoituksia lattioissa olevista reijistä ja katosta törröttävistä raudoista, mutta liikuin pimeässä ehkä vähän liiankin luottavaisesti.

Alussa heränneet epäilyni reitin kunnosta alkoivat pian saada vahvistusta. Polku oli paikoin umpeenkasvanut. Ryteikön läpi puskeminen ei itsessään ollut ongelmallista, mutta reitin löytäminen paikoin oli. Käveltyäni panssariesteiden välistä kohti konekivääripesäkettä tuli vastaan toisenlainen haaste. Metsäkone oli käynyt kaatamassa puut laajalta alueelta. Mitään polkua ei ollut eikä myöskään mitään tietoa puissa olleista reittimerkeistä. No, tuurillahan ne laivatkin seilaa.

Loikin oksakasojen yli hiekkatielle, jonka varrelta lopulta löysin tolpan, jossa oli tuttu saukon kuva. Olin siis yhä polulla. Tien seuraaminen kuulostaa tietysti helpolta ja mukavalta, mutta sielläkin sai olla tarkkana milloin polku taas poikkeaa tieltä. Pysähdyin tutkailemaan aina välillä karttaa, jolloin sain ärhäkät ilmavoimat kimppuuni. Hyttyset pyörivät pään ympärillä ja yhdellä iskulla kuoli helposti viisi kiusanhenkeä.

Illan edetessä pistäydyin taas parissa bunkkerissa. Aukkoja lattioista en löytänyt, mutta uhkaavasti törröttäviä betonin raudoituksia kylläkin. Onneksi pääni on asennettu urheilullisen profiilin saavuttamiseksi varsin matalalle.

Hieman ennen Harjun oppimiskeskusta tein merkittävän virheen. Olin eräässä risteyksessä epäileväinen oikeasta suunnasta, mutta jostain syystä en vaivautunut tutkimaan karttaa kunnolla ja lähdin väärään suuntaan. Etenin aika vauhdilla ja epäilyistäni huolimatta en varmistanut asiaa ennen kun olin kävellyt useamman kilometrin. Siinä vaiheessa tajusin olevani reilusti sivussa reitiltä. Pohdin eri vaihtoehtoja. Tiesin miten palata reitille ja mistä olin mennyt väärään. Tämä tarkoittaisi todennäköisesti umpeenkasvaneen reitin rämpimistä pimeässä ennen kuin saavuttaisin minkään järkevän yöpymispaikan. Voisin lyödä telttani johonkin lähimetsään nyt ja palata aamulla reitille. Tämä tarkoittaisi, että en luultavasti ehtisi reitin pohjoispäähän ennen kuin minun pitäisi palata töihin ja homma jäisi kuitenkin kesken. Tai sitten voisin soittaa itselleni kyydin ja yrittää uudestaan toisen kerran.

Keskeyttäminen on ärsyttävää, mutta minulle läpivaeltamisen ydin on reitin tekemisessä kerralla alusta loppuun. Eikä minua houkutellut myöskään vaihtoehto, että vaeltaisin kiireessä, enkä ehtisi tutustua polun varrella oleviin bunkkereihin. Niinpä päädyin soittamaan itselleni kyydin ja toteamaan, että Salpapolkua kannattaisi yrittää hieman rennommalla aikataululla. Sekä umpeenkasvanut ryteikkö että polun varrella olevat nähtävyydet vaativat aikaa. Auringon laskiessa kävelin maantietä pitkin ja ennen tutun BMW:n ilmestymistä horisonttiin pohdin, että ei tavoitteissa epäonnistuminen välttämättä tarkoita ollenkaan huonoa reissua.