Day 165: Kinsman Mountain

13,42 km (8.3 miles)
1810.7 / 2189.8 miles
Stealth campsite, NH

The Franconia Notch – next road crossing – was about 16 miles from me. Last night I had been thinking doing this section in one day, because it didn’t seem wise to split it to two days. Luckily I ended up sleeping in, because the day was about to prove me that I must have been temporarily insane considering a 16-mile day in the White Mountains.

I woke up at 8 am and realised that trying to reach the Franconia Notch today was unreasonable. Especially when the possible shuttle rides to town were scheduled to the afternoon. I decided to split the distance to ten and six miles.

My plan sounded like two easy days, but the reality was something completely else. Even though the morning didn’t offer any big climbs, my hiking was slow. The trail was often very narrow, rocky and root-covered maze in the dense forest. There was no flat sections whatsoever and I was constantly climbing and descending small and steep rock cliffs. In some places the AT was covered in mud. One mud puddle seemed too wide to go around, so I pushed my trekking pole in it to see how deep it was. Without any resistance the trekking pole sunk so deep that I didn’t dare to push it any further. I didn’t feel like stepping into a possibly bottomless mudpit. Luckily I was finally able to find a route around the puddle.

My feet were in pain and I was tired. Physically and mentally. And I was moving very slowly. While I was having a break on the Mount Wolf, a hiker that I met a few days ago, AT-AT Walker, passed me. This lovely professor of literature told me that she was planning to go to the next shelter and staying tomorrow at The Notch Hostel in North Woodstock. I told her that I was considering also staying at the same hostel, but trying to get past the next shelter today. Preferably over the Kinsman Mountain. AT-AT Walker continued her hike and I booked a bunk from the hostel now that I got some service on my phone.

I stopped at the Eliza Brook that was close to the shelter to eat and fill up my water. I was tempted by the AT-AT Walker’s idea of staying at the shelter, but I decided to stick to my plan and hike on.

I started to climb up the Kinsman Mountain. First the uphill was surprisingly easy, but quite quickly it changed steeper. Before too long I had to use my hands to ascend the rocky hill and it still seemed to get more steep. I wasn’t so sure anymore that I would reach the south summit before dark as I had planned.

As the trees were changing to stunted spruce and pines, the view behind my back was opening to the valley below. Sunset was painting its colours to the sky and I stopped to admire the view, until I had to continue my climb.

I reached the south summit of Kinsman Mountain just after the sunset. The sky was still in its colourful glory and all around me were standing the blue mountains that were forming the landscape. Small lights were lit down in the valley and soon they created a town. I enjoyed this beauty that was laid in front of me in that perfect solitude. While the wind was growing colder, I pulled my rain coat on and dug my head torch out of my backpack.

Close to the summit there was one tent spot, but in the White Mountains you are not really allowed to camp above the treeline (where trees are smaller the 2,5 m / 8 ft). My tent can take the high winds, but I decided to respect the rules and hiked on. I was wishing that in the saddle between the south and north summits there might be a tent site. Of course I knew that there was a possibility that I would have to descend the whole thing in dark. But I was more energetic than I had been in the morning, now that the colder weather had offered its refreshing effect.

Descending to the saddle I kept on looking for a tent spot from the forest around me. The forest was so dense, that there seemed to be nothing where one could fit a tent. After one kilometre (0,6 mi) I saw a perfectly flat and excellent spot for one tent right next to the trail. Feeling happy I lowered my backpack to the ground and started to put up my tent in a joyful mood. Even though my feet were aching, toes numb and the muscles of my thighs completely sore, I felt content. That euphoria that you get after a sports performance, even when in the beginning you don’t feel like doing it at all. For a long time I just sat in the doorway of my tent watching the stars appear to the sky and bathing in the perfect silence, until it was broken by a plane that flew above me.

JFRM-2017-08-0213.jpg
JFRM-2017-08-0214.jpg
JFRM-2017-08-0216.jpg
JFRM-2017-08-0217.jpg
JFRM-2017-08-0218.jpg
JFRM-2017-08-0219.jpg
JFRM-2017-08-0220.jpg
JFRM-2017-08-0222.jpg
JFRM-2017-08-0228-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0239-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0244.jpg
JFRM-2017-08-0250.jpg

Franconia Notch eli seuraava tienristeys oli noin 16 mailin päässä. Olin edellisenä iltana miettinyt tämän pätkän menemistä yhdessä päivässä, koska sen jakaminen kahdelle päivälle ei tuntunut järkevältä. Onneksi kuitenkin nukuin aamulla pitkään, koska päivä tuli osoittamaan olleeni täydellisessä mielenhäiriössä kuvitellessani 16 mailin päivää White Mountainsilla.

Nousin siis kahdeksan aikoihin ja tulin siihen tulokseen, että Franconia Notchin tavoittamista ei kannattaisi yrittää. Etenkin kun potentiaalisten yöpaikkojen shuttle-kyydit sijoittuivat iltapäivään. Ajattelin jakavani matkan niin, että tekisin tänään noin 10 mailia ja huomenna loput.

Suunnitelma kuulosti kahdelta helpolta päivältä, mutta todellisuus oli toisenlainen. Vaikka aamupäivällä edessäni ei ollut suuria nousuja, vaeltaminen oli hidasta. Polku oli usein hyvin kapea, kivikkoinen ja juurien peittämä sokkelo tiiviin metsän sisällä. Tasaista ei ollut missään vaan nousin ja laskeuduin pieniä sekä usein jyrkkiä kallioita. Muutamassa paikassa AT oli mutalätäkön peitossa. Yhtä lätäkköä ei oikein voinut kiertää, joten kokeilin vaellussauvalla miten syvä se olisi. Sauva upposi vastuksetta niin syvälle, etten uskaltanut sitä enää syvemmälle työntää. En halunnut astua potentiaalisesti pohjattomaan mutahautaan. Onneksi löysin lopulta toisen reitin yli.

Jalat olivat kivuliaat ja olin väsynyt niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ja liikuin todella hitaasti. Istuessani tauolla Mount Wolfilla käveli ohitseni muutama päivä sitten tapaamani AT-AT Walker. Tämä mukava kirjallisuuden professori kertoi aikoivansa seuraavalle shelterille ja huomenna North Woodstockiin The Notch Hostelliin. Mainitsin itsekin suunnitelleeni tekeväni huomiseksi varauksen samaan hostelliin, mutta aikoivani tänään hieman pidemmälle kuin shelterille. Mieluiten Kinsman Mountainin yli. AT-AT Walker jatkoi matkaansa ja minä jäin tekemään hostellivarausta saadessani kännykkään kenttää.

Pysähdyin shelterin tuntumassa olevalle Eliza Brookille syömään ja täyttämään vesivarastojani. Minua houkutteli hieman myös AT-AT Walkerin suunnitelma, mutta päätin kuitenkin jatkaa vielä eteenpäin.

Aloitin nousun kohti Kinsman Mountainia. Mäki oli aluksi jopa hetken helppokulkuista, mutta rinne muuttui nopeasti jyrkemmäksi. Hyvin pian sain käyttää käsiäni avuksi kiivetessäni kallioista mäkeä ylös ja jyrkkyys tuntui vain lisääntyvän. En ollut enää varma ehtisinkö ajatusteni mukaan vuoren etelähuipulle ennen pimeää.

Puiden muuttuessa pikkuhiljaa kitukasvuisiksi kuusiksi ja männyiksi alkoi selkäni takana avautua myös maisema alla olevaan laaksoon. Auringonlaskun maalatessa taivasta pysähdyin ihailemaan näköalaa, kunnes piti taas jatkaa kiipeämistä.

Saavutin Kinsman Mountainin etelähuipun hieman auringonlaskun jälkeen. Taivaalla oli vielä näyttävät värit ja sinisenä maisemaa muotoilevat vuoret seisoivat joka puolella. Valoja alkoi syttyä laaksoon ja pian ne muodostivat kaupungin. Nautin tästä eteeni tarjotusta kauneudesta ylhäisessä yksinäisyydessäni hetken. Tuulen alkaessa muuttua viileäksi vedin sadetakin päälleni ja kaivoin otsalampun repusta.

Huipun lähellä olisi ollut yksi telttapaikka, mutta White Mountainsilla ei oikeastaan saa telttailla puurajan yläpuolella (eli missä puut ovat alle 2,5 metrisiä). Telttani kestää kyllä hyvin kovaakin tuulta, mutta ajattelin kunnioittaa sääntöjä ja jatkoin eteenpäin. Elättelin toiveita, että etelähuipun ja pohjoishuipun välissä olevassa satulassa ehkä olisi joku telttapaikka. Tosin tiedostin, että saattaisin myös joutua laskeutumaan vuorelta alas asti. Olin kuitenkin piristinyt viilenneessä illassa, joten oloni oli energisempi kuin päivällä.

Laskeutuessani satulaan etsin aktiivisesti telttapaikkaa ympäröivästä metsästä. Puut kasvoivat kuitenkin niin tiiviisti, että teltan kokoista aukkoa ei tuntunut olevan. Kuitenkin noin kilometrin huipulta laskeuduttuani näin juuri yhden teltan kokoisen erinomaisen tasaisen paikan polun vieressä. Laskin onnellisena reppuni maahan ja ryhdyin iloisena iltatoimiin. Vaikka jalkaterät olivat arat, varpaat tunnottomat ja reisilihakset aivan hellänä, tunsin tyytyväisyyttä. Sitä euforiaa, joka iskee urheilusuorituksen jälkeen, vaikka aluksi ei olisi oikein edes huvittanut. Istuin pitkään telttani oviaukossa katsomassa ylleni syttyviä tähtiä ja nauttimassa täydellisestä hiljaisuudesta, kunnes sen lopulta rikkoi yli lentävä lentokone.

Day 164: Mount Moosilauke

14,33 km (8.9 miles)
1801.1 / 2189.8 miles
Stealth campsite, NH

The White Mountains National Forest starts north from the town of Hanover. Where the actual White Mountains begin depends who you ask. Many AT hikers seem to consider the 1464 m (4802 ft) high Mount Moosilauke as the beginning of the Whites. This 8 km (5 mi) long ascent of 1200 vertical meters (4000 ft) is a tough climb and the downhill on the north side is even steeper.

I left the Hikers Welcome Hostel at ten and my goal for the day was to traverse the Mount Moosilauke. The uphill started right away and I was prepared for difficulties. Even the smaller uphills had been a struggle recently, so I thought that this one might take some time. Quite unexpectedly the uphill started to go rather smoothly. Sweat was rolling down my face in large drops, but hiking felt good. As I went up the trail got gradually steeper and more rocky, but not anyhow unbearable. Feeling of hunger disappeared and I progressed with good motivation.

Every once in a while I met day hikers and SOBOs. In the morning the summit had been in the clouds, but as I got higher the hikers coming down started to tell me that the clouds were gone and the views from the summit had opened up.

After reaching the south summit the trail changed to almost flat and followed the ridge between the two summits. There was just a small climb before reaching the windy and treeless main summit. Many day hikers were eating their lunch below the summit, trying to avoid the wind. Most of them were wearing jackets, but I was feeling warm enough in my t-shirt. Despite the wind it wasn’t that cold and the sun was shining.

I continued down from Mount Moosilauke and towards Beaver Brook Shelter. I had a late lunch at the shelter and filled up my water. Then started the most steepest part of the descend. Beaver Brook forms cascading falls to the north side of Mount Moosilauke and the trail keeps following them. Very steep and rocky downhill ended up being more tough than the climb up. I was trying my best to use my trekking poles to lighten the load, but the rocky descent was merciless beating for my feet.

When I finally got to the bottom my feet were hurting. The evening was falling and I decided to ascend almost as steep uphill ahead of me and try to find a tent spot on the top of it. Going up felt significantly easier, because my feet were not anymore getting that constant beating. Just when the sun was setting I arrived to a flat section where I found a spot big enough for one tent.

While I was putting up my tent I kept swearing in pain, because at this point standing up was enough to hurt my feet. When I was able to sit down to my tent I kept on massaging my feet for quite a while. Rubbing the toe flexing muscles and tendons seemed to help and the sensation was somewhere in between pain and pleasure.

I got only 10 miles done, but after climbing more than 1500 m (5000 ft) and descending more than 1000 m (3300 ft) there was no need to be disappointed. The successful traverse of Mount Moosilauke was giving me more confidence that slow and steady pace would get me over the White Mountains.

JFRM-2017-08-0181.jpg
JFRM-2017-08-0182.jpg
JFRM-2017-08-0183.jpg
JFRM-2017-08-0184.jpg
JFRM-2017-08-0185.jpg
JFRM-2017-08-0188-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0202.jpg
JFRM-2017-08-0204.jpg
JFRM-2017-08-0206.jpg
JFRM-2017-08-0207.jpg
JFRM-2017-08-0209.jpg
JFRM-2017-08-0210.jpg

White Mountains National Forest alueena alkaa pian Hanoverin pohjoispuolelta. Mistä itse White Mountainsin vuoret alkaa, riippuu siitä keneltä asiaa kysyy. Moni AT-vaeltaja tuntuu pitävän alkuna 1464 metristä Mount Moosilaukea. Tämä noin 8 km matkalle sijoittuva yhtäjaksoinen noin 1200 metrin nousu on työläs ja vuoren pohjoispuolella oleva alamäki on vielä jyrkempi.

Lähdin kymmenen aikoihin Hikers Welcome -hostellista tavoitteena päästä Mount Moosilauken yli. Nousu alkoi samantien ja olin varautunut vaikeuksiin. Edeltävien päivien pienemmätkin ylämäet ovat olleet raskaita, joten epäilin aikaa kuluvan reilusti. Kuitenkin täysin vastoin odotuksiani nousu lähti sujumaan hyvin vaivattomasti. Hiki toki kierähteli isoina pisaroina pitkin kasvoja, mutta vaeltaminen tuntui hyvältä. Noustessa polku muuttui koko ajan jyrkemmäksi ja kivikkoisemmaksi, mutta ei mitenkään sietämättömäksi. Nälkä katosi ja etenin motivoituneena.

Vastaan tuli vähän väliä päivävaeltajia ja SOBOja. Aamulla huippu oli ollut pilvessä, mutta noustessani ylemmäs sain kuulla vastaantulijoilta pilvien kaikonneen ja näköalan avautuneen.

Tultuani etelähuipun tuntumaan polku muuttui lähes tasaiseksi kulkiessani huippujen välistä harjannetta. Lopussa oli pieni nousu puuttomalle ja tuuliselle päähuipulle. Huipun tuntumassa oli paljon päivävaeltajia, jotka söivät eväitään tuulelta suojassa. Moni oli pukenut päälleen takin, mutta pärjäsin itse oikein hyvin t-paidassa. Vaikka tuuli oli kova se ei ollut erityisen kylmä, kun aurinkokin paistoi.

Jatkoin kulkuani alas Mount Moosilaukelta ja kohti Beaver Brook Shelteriä. Pidin shelterillä myöhäisen lounastauon ja otin vettä. Sitten alkoi laskeutumisen jyrkin osuus. Beaver Brook muodostaa pohjoisrinteelle vesiputouksia ja polku seurailee niitä. Hyvin jyrkkä ja kivikkoinen alamäki osoittautui raskaammaksi kuin vuorelle nousu. Vaikka yritin mahdollisimman paljon keventää jalkoihin kohdistuvaa rasitusta vaellussauvoilla, hakkasi kivikossa laskeutuminen armottomasti jalkapohjiani.

Päästessäni lopulta notkelman pohjalle sattui jalkoihini kuin niitä olisi hakattu. Ilta alkoi tulla, joten päätin nousta lähes yhtä jyrkän vastakkaisen rinteen ja yrittää löytää sen laelta telttapaikan. Nouseminen tuntui huomattavasti helpommalta, koska jalat eivät olleet yhtä kovan paukutuksen kohteena. Juuri sopivasti auringon laskiessa tulin tasaisemmalle alueelle, jossa oli tilaa yhdelle teltalle.

Pystyttäessäni telttaa kiroilin välillä tuskaisena, koska pelkkä seisominen sattui jalkoihin. Päästyäni istumaan hieroin jalkateriä jonkin aikaa. Varpaita koukistavien lihasten ja jänteiden hierominen tuntui helpottavan oloa ja tuntemus oli jostain kivun ja mielihyvän rajamailta.

Päivän mailit jäivät tasan kymmeneen, mutta noustuani päivän aikana yli 1500 m ja laskeuduttuani yli 1000 m en voinut olla millään muotoa pettynyt. Mount Moosilauken ylittäminen alkoi valaa uskoa siihen, että rauhallisella tahdilla White Mountainsista selvitään.

Day 163: Glencliff

17,90 km (11.1 miles)
1791.1 / 2189.8 miles
Hikers Welcome Hostel, Glencliff, NH

During the night it was raining, as the weather forecast had told me. The thing that unfortunately wasn’t on the forecast was that I would leave my socks outside to dry. The sound of the rain woke me up and I remembered that the socks were out, but I was too tired to get up to get them. Especially when I had another pair and I was going to get to do my laundry today anyway.

In the morning the rain was gone. I hauled the backpack on and begun my daily hiking routine by staggering across the brook along the stepping stones. Inside me was a strange feeling of emptiness and numbness. Nothing seemed interesting. I haven’t really ever been missing home, even though I have always been traveling a lot. Or perhaps that is the reason why I don’t miss the places, but I do miss my loved ones. Today I was missing people, but also something about my normal life in Finland.

Some hikers that I met yesterday had told me that near the Cape Moonshine Road there would be the Omelette Guy – a man who makes omelettes for hikers. My day got much better when I found this older gentleman from his small shack underneath the banana tree (okay, a DIY banana tree). I was glad to sit down for a second breakfast and to talk with other hikers. The Omelette Guy told us, that this year’s record omelette was made of 25 eggs – and the hiker who had requested it ate it without problems. I was still happy with only four eggs.

Even though the terrain wasn’t especially difficult the hiking felt heavy. The soles of my feet were aching and I had to sit down every once in a while to rest my feet. The hiking shoes that I’m using now do offer better shield against the rocks, but I think that my feet are not yet quite used to this more rigid footwear.

I was heading to the Hikers Welcome Hostel in Glencliff. After 11 miles I arrived to the road crossing, where I veered off the AT and followed the road to the hostel. This affordable accommodation was also cozy and to my surprise I met there Blue Ray, Human, Bottles and Wild Flower. I was tired and not feeling very social, but I enjoyed just the fact of having my friends around me.

The first big climb of the White Mountains, Mount Moosilauke, is waiting for me tomorrow and it makes me little concerned. Uphills have been hard carrying the heavy load of winter gear. Today standing in the shower I was able to make some kind of peace with these concerns. It’s not like I couldn’t climb these mountains. It was only about how long it would take. And I have time.

“Että en sua mä muistais
Onko sellaista tuntia
Mulla on ikävä kotiin
Ja lintujen laulua
Viereesi tahtoisin tulla
Tuntee ihosi lämpimän
Jätä ikkuna raolleen
Sulle suukon mä lähetän”
-Jenni Vartiainen
(Päivät on täällä hitaita, 2013)

 

“That I wouldn’t remember you
Is there such an hour?
I miss home
And the singing of the birds
Next to you I’d want to come
Feel your warm skin
Leave the window open
To you I’ll send a kiss”
-Jenni Vartiainen
(Päivät on täällä hitaita, 2013)

JFRM-2017-08-0163.jpg
JFRM-2017-08-0164.jpg
JFRM-2017-08-0165.jpg
JFRM-2017-08-0166.jpg
JFRM-2017-08-0168.jpg
JFRM-2017-08-0169.jpg
JFRM-2017-08-0170.jpg
JFRM-2017-08-0178-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0171-Pano.jpg

Yöllä satoi vettä, minkä kyllä olin sääennusteesta nähnyt. Se, mitä sääennuste ei valitettavasti kertonut oli, että jättäisin sukkani yöksi kuivumaan teltan päälle. Havahduin sateeseen ja muistin sukkien olevan ulkona, mutta en jaksanut nousta niitä hakemaan. Etenkin kun minulla oli kuivatkin sukat ja pääsisin tänään pesemään pyykit.

Aamulla sade oli loppunut. Punnersin repun selkääni ja hoippuen joen yli kiviä pitkin aloitin päivän vaellusurakan. Minulla oli sisäisesti jotenkin tyhjä ja tunnoton olo. Mikään ei kiinnostanut. En ole juuri koskaan kärsinyt koti-ikävästä, vaikka olen aina matkustanut paljon. Tai ehkä juuri siksi en ikävöi paikkoja, minulle rakkaita ihmisiä kylläkin. Tänään kaipasin läheisiäni, mutta myös jotain tavallisesta elämästäni Suomessa.

Olin kuullut eilen tapaamiltani vaeltajilta, että Cape Moonshine Roadin lähellä olisi The Omelette Guy, omelettimies, joka nimensä mukaisesti paistaa vaeltajille munakkaita. Päiväni sai kummasti piristystä, kun löysin tämän vanhemman herrasmiehen päivystämästä pienestä majastaan banaanipuun alta (myönnettäköön banaanipuun olleen kotitekoinen). Istuin toisen aamupalan ääreen hyvillä mielin ja juttelin samalla muiden vaeltajien kanssa. The Omelette Guy kertoi, että kauden ennätys oli 25 munan omeletti – ja kyseinen vaeltaja oli syönyt sen ongelmitta. Minä tyydyin kuitenkin neljään munaan.

Vaikka maasto ei ollut erityisen vaikea, oli vaeltaminen raskaan tuntuista. Jalkapohjia särki aina välillä ja jouduin usein istahtamaan lepuuttaakseni jalkoja. Vaikka nyt käytössäni olevat vaelluskengät tarjoavat parempaa suojaa kiviltä, luultavasti jalkateräni ei ole vielä aivan tottunut jäykempään kenkään.

Tähtäimessäni oli Glencliffin kylässä oleva Hikers Welcome -hostelli. Reilun 11 mailin jälkeen tulin lopulta tienristeykseen, josta käännyin lyhyen matkan päässä olevalle hostellille. Edullinen yöpaikka osoittautui myös viihtyisäksi ja tapasin yllätyksekseni Blue Rayn, Humanin, Bottlesin ja Wild Flowerin. Olin väsynyt ja en erityisen sosiaalisella tuulella, mutta oli silti mukavaa tietää ystävien hääräävän ympärillä.

White Mountainsin ensimmäinen suuri nousu, Mount Moosilauke, on edessä huomenna ja olen ollut siitä huolissani. Ylämäet ovat olleet vaikeita talvivarusteiden lisättyä reppuni painoa. Tänään kuitenkin suihkussa seisoessani tein jonkinlaisen rauhan asian kanssa. Kyse ei ole siitä, ettenkö pystyisi näitä vuoria nousemaan. Vain ja ainoastaan siitä kuinka kauan se kestää. Ja minulla on aikaa.

“Että en sua mä muistais
Onko sellaista tuntia
Mulla on ikävä kotiin
Ja lintujen laulua
Viereesi tahtoisin tulla
Tuntee ihosi lämpimän
Jätä ikkuna raolleen
Sulle suukon mä lähetän”
-Jenni Vartiainen
(Päivät on täällä hitaita, 2013)

Day 162: Smarts Mountain

17,63 km (11 miles)
1779.6 / 2189.8 miles
Brackett Brook, NH

I had gone bed early and I also expected to wake up early. This logic was proven wrong when I woke up exceptionally late. So, I didn’t start hiking any earlier than yesterday, but I didn’t dream about doing big miles either.

The day started with a tedious climb to the Smarts Mountain. Gaining that 700 m (2300 ft) of elevation took me four hours. I walked and I sat down. I walked a bit more and sat down again. At least there was a fire tower on the summit and I climbed up to admire the view.

After coming down from the mountain I came to the South Jacob’s Brook. Me and a few other hikers were having a break together and I decided to have my lunch there. It was already afternoon and others were planning to look for a campsite or to stay at the next shelter. I still wanted to go over the Mount Cube, even though that would mean that I was going to hike late in the evening.

The uphill was maybe a little bit easier than the one in the morning or I had just got some new energy. But still my hiking was slow. The sun was starting to set and just when I arrived to the summit the darkness begun to fall. I was standing on the windy rocky summit and watching how the landscape turned into deeper shades of blue, until I put on my head torch and started to descend.

Part of the downhill was steep steps made from rocks and my feet were suffering. After descending for quite a while I saw another light ahead of me. When I got closer I saw a young couple having a break. They were hiking south, SOBOs, and asked me how the terrain was and if there were any tent sites. Now that there are more SOBOs, we quite often exchange this kind of information (about tent sites, water etc.) with each other. People who have just hiked through the section you are heading to have more updated information than any guide book can give.

I was low on water, so I was planning to stop at the Brackett Brook. There should be some tent sites, too. When I came to the brook I saw one tent spot right next to the trail. On the other side there seemed to be more space and I crossed over. There was already someone’s tent and I didn’t want to disturb their sleep with my bright light to see if there was more tent spots. I decided to return to the first spot.

I had a quick dinner and got ready to sleep. I heard something to thump against the outer tent, but I was thinking that it was only a frog. I was next to the brook anyway and frogs had been jumping to my tent wall earlier too. Then I heard a sound of a small animal jumping inside the vestibule and right after that into my tent through the door that was still open. I was still expecting to see a frog until the night guest jumped into my sight from behind my mattress. The airborne animal wasn’t a frog, but a small brown mouse. While it was soaring through the air I realised that I must get rid of this visitor as quickly as possible. As a completely automatic primitive reaction I prepared to hit the rodent baseball-style through the air from the next jump. Luckily the mouse ended up bouncing straight out of the tent on its own. I have had mice earlier in my vestibule during the night, but not inside my tent. After this shivery experience I closed the tent door tightly and went to sleep.

JFRM-2017-08-0129-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0134.jpg
JFRM-2017-08-0135.jpg
JFRM-2017-08-0136.jpg
JFRM-2017-08-0137-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0143-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0150.jpg
JFRM-2017-08-0151.jpg
JFRM-2017-08-0153.jpg
JFRM-2017-08-0154-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0158-Pano.jpg

Olin käynyt ajoissa nukkumaan ja siten ajattelin mahdollisesti myös herääväni aikaisin. Tämä logiikka osoittautui virheelliseksi, koska heräsin poikkeuksellisen myöhään. En siis aloittanut vaeltamista sen aiemmin kuin eilenkään, mutta en myöskään unelmoinut suurista mailimääristä.

Päivä alkoi puuduttavalla nousulla Smarts Mountainille. Noin 700 korkeusmetrin keräämiseen kului neljä tuntia. Kävelin ja istuin. Kävelin taas vähän ja istuin taas lepäämään. Vuoren laella oli sentään palkintona palotorni, jonne kiipesin katselemaan maisemia.

Laskeuduttuani vuorelta tulin South Jacob’s Brookin varteen. Istuin muutaman muun vaeltajan seuraan pitämään taukoa ja syömään samalla. Iltapäivä oli jo pitkällä, joten muut suunnittelivat etsivänsä telttapaikan tai menevänsä seuraavalle shelterille. Minua kuitenkin halutti vielä päästä Mount Cuben yli, vaikka tiesin päivän venyvän pitkäksi.

Ylämäki oli ehkä hieman aamuista helpompi tai sitten olin saanut uutta energiaa. Hidasta nousuni oli silti. Aurinko alkoi laskea ja juuri tullessani huipulle alko tulla hämärä. Seisoin tuulisella kalliolla katselemassa ympärilläni syventyvää sinisyyttä kunnes viritin otsalamppuni ja lähdin laskeutumaan.

Osan matkaa alamäki oli jyrkkiä kivistä tehtyjä portaita ja jalkani olivat kovilla. Tultuani jo hyvän matkaa alas näin edessä toisen valon. Lähemmäs päästyäni näin nuoren pariskunnan pitämässä taukoa. He olivat vaeltamassa etelään päin, siis SOBOja, ja kyselivät edessä olevasta maastosta ja mahdollisista telttapaikoista. Nyt kun SOBOja tulee usein vastaan niin tämäntyyppistä tietoa (telttapaikoista, vedestä ym.) tulee vaihdettua useinkin. Itsellä edessä olevan pätkän juuri kulkeneet osaavat kertoa päivitetympää tietoa kuin mikään opaskirja.

Veteni oli vähissä, joten olin laittanut tavoitteekseni Brackett Brookin. Sen luona pitäisi myös olla telttapaikkoja. Tullessani joen varteen näin yhden telttapaikan heti polun vieressä. Toisella puolella näytti kuitenkin olevan enemmän avointa tilaa, joten ylitin joen. Paikalla oli kuitenkin jo jonkun teltta ja en viitsinyt mennä mahdollisesti herättämään nukkujaa kirkkaalla lampullani katsellakseni olisiko tilaa toiselle teltalle, joten päätin palata ensin löytämälleni paikalle.

Söin nopean illallisen ja valmistauduin nukkumaan. Kuulin jonkin tupsahtavan ulkoteltan kangasta vasten, mutta ajattelin sen olevan vain sammakko. Olinhan joen vieressä ja aiemminkin sammakot olivat loikkineet telttaani vasten. Sitten kuitenkin kuulin pienen eläimen loikkaavan absidiin ja samantien vielä auki olevasta sisäteltan ovesta telttaani. Odotin yhä näkeväni sammakon, kunnes yövieras pomppasi esiin patjani päädyn takaa. Ilmassa oleva eläin ei ollutkaan sammakko vaan pieni vaaleanruskea hiiri. Tämän ilmalennon aikana ehdin tajuta, että tästä vieraasta olisi päästävä kiireesti eroon ja täysin automaattisena primitiivireaktiona valmistauduin lyömään tuholaisen pesäpallotyyliin seuraavasta loikasta lennosta pihalle. Onnekseen hiiri kuitenkin pomppi omatoimisesti ulos. Hiiriä on aiemminkin yöllä liikkunut absidissani, mutta teltan sisällä asti niitä ei ole ollut. Puistattavan kokemuksen jälkeen vedin sisäteltan oven visusti kiinni ja painuin nukkumaan.

Day 161: Holt’s Ledge

16,42 km (10.2 miles)
1766.9 / 2189.8 miles
Stealth campsite, NH

Even though my winter sleeping bag had been a bit hot during the 12°C (54°F) night, it was still so soft and pleasant that I didn’t want to get up. I allowed myself procrastinate in bed and it wasn’t until after ten when I hit the trail.

I wasn’t willing to make any strict plans, because I had big climbs ahead of me and I wasn’t used to carry heavier backpack yet. I decided to go as far as I could. What ever it would be.

The climb up the Moose Mountain wasn’t especially steep, but with my heavy load I was moving slowly. The thought about the bigger and steeper mountains ahead of me caused nothing but distress. I tried to convince myself that I would go as slow as the terrain demanded, but I was still feeling insecure.

After I got down from the mountain I passed a small swampy pond. While walking through the long grass one of my hiking poles got stuck on something. The force caused my body to rotate and at that same moment I kicked my foot to the other foot or a root. This yanked the rotation even further and in an instant I was laying on my side in the grass. My backpack was so heavy that in order to get up from the soft ground I had to first prize myself on all fours and then on my feet. My confidence suffered the worst injury. I felt like the AT was completely against me today.

The next ascent was significantly steeper. I took several short brakes while I was climbing towards the Holt’s Ledge. My feet hurt. When I finally reached the view on the top I took my backpack off to have a lunch break. I was standing on the ledge, the void opening at my feet and the lush landscape down below. I suddenly felt like crying and I didn’t know if it was caused by the sheer beauty of the view or the overall horrible feeling in my body. Perhaps in that moment all the emotions were mixed into a multicoloured mess.

I had thought about the possibility to begin the climb to Smarts Mountain, but the evening started to fall. I was calculating the possible distances for next days and finally decided to leave this uphill for tomorrow. My feet hurt and I was mentally exhausted, though I had hiked only 11 miles. But maybe the chance to rest would help and anyway tomorrow was going to be a new day.

JFRM-2017-08-0110.jpg
JFRM-2017-08-0112.jpg
JFRM-2017-08-0113.jpg
JFRM-2017-08-0114.jpg
JFRM-2017-08-0115.jpg
JFRM-2017-08-0116.jpg
JFRM-2017-08-0118.jpg
JFRM-2017-08-0119-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0123.jpg
JFRM-2017-08-0125.jpg
JFRM-2017-08-0126.jpg

Vaikka talvimakuupussini oli ollut noin 12°C yössä hieman kuuma, oli se kuitenkin niin pehmeä ja miellyttävä, etten olisi aamulla halunnut nousta. Annoin itseni viivytellä heräämisen kanssa, joten olin vasta kymmenen jälkeen tekemässä lähtöä.

En halunnut tehdä kovin varmoja suunnitelmia, koska edessä oli isoja nousuja ja en ollut vielä tottunut kantamaan painavampaa reppua. Ajattelin meneväni niin pitkälle kuin ehtisin. Mitä se sitten ikinä olisikin.

Moose Mountainille nousu ei ollut hirveän jyrkkä, mutta kuljin kuitenkin taakkani kanssa hitaasti. Minua ahdisti ajatus edessä olevista isommista ja jyrkemmistä vuorista. Vakuuttelin itselleni meneväni tarvittaessa niin hitaasti kuin maasto vaatisi, mutta silti olo oli epävarma.

Päästyäni alas vuorelta kuljin pienen suolammen ohi. Pitkässä heinikossa kävellessäni jäi toinen vaellussauvani johonkin jumiin. Sen voimasta kehoni kiertyi ja samalla osui jalkani joko toiseen jalkaan tai juureen. Tämä nykäys sai kiertoliikkeen jatkumaan niin pitkälle, että olin hetkessä kyljelläni heinikossa. Reppu painoi niin paljon, että pehmeästä pusikosta noustakseni minun täytyi ensin vääntäytyä konttausasentoon ja siitä pystyyn. Suurimman kolauksen oli kokenut lähinnä itsevarmuuteni. Tunsin AT:n olevan tänään täysin minua vastaan.

Seuraava nousu oli edellistä selvästi jyrkempi. Pidin useita lyhyitä taukoja kiivetessäni kohti Holt’s Ledgeä. Jalkoihin sattui. Päästyäni lopulta ylös näköalapaikalle laskin repun pois selästäni pitääkseni lounastauon. Seisoin edessäni suoraan alas putoava jyrkänne ja siitä avautuva vehreä maisema. Minua itketti enkä tiennyt johtuiko se enemmän edessäni olevasta kauniista näköalasta vai siitä, että kehossani tuntui yleisestiottaen pahalta. Ehkä kaikki tuntemukset sillä hetkellä vain sekoittuivat moniväriseksi sekamelskaksi.

Olin ajatellut mahdollisesti aloittaa nousun Smarts Mountainille, mutta ilta alkoi tulla vastaan. Laskeskelin seuraavien päivien mahdollisia matkoja ja päätin lopulta jättää tämän ylämäen huomiseen. Jalat olivat kipeät ja olin henkisesti uupunut, vaikka takana oli vain noin 11 mailia. Mutta ehkä lepo auttaisi ja joka tapauksessa huomenna olisi uusi päivä.

“If I have a bag of rocks to carry as I go
I just want to hold my head up high
I don’t care what I have to step over
I’m prepared to look you in the eye
Look me in the eye
And if you see familiarity
Then celebrate the contradiction
Help me when I fall to
Walk unafraid
I’ll be clumsy instead
Hold me, love me or leave me high”
-R.E.M.
(Walk Unafraid, 1998)