By Jeriko Fox 
16,16 km (10.04 miles)
872,2 km (541.96 miles) / 782,7 km (486.35 miles)
Hotel Avenida, A Coruña
The weather looked promising for the final day on the Camino, and I set off filled with eager anticipation. I hadn’t made it far—just down to the seaside in the centre of Cee—when my phone rang. The Spanish number looked familiar, so I answered. What followed was a confusing conversation that instantly changed the mood of my morning.
It was the owner of my previous night’s accommodation, Albergue Tequerón, calling. We attempted to communicate—me with my weak Spanish and her with her shaky English. At first, I thought I’d forgotten something, but I never became entirely sure whether I had or hadn’t.
She asked something about keys. “The keys? I gave them to you.” I had literally just handed them to her. Then she said something about the table. There had been a stained patch on one of the tables when I arrived—I didn’t know if that was the issue. Or maybe it was the unused towel I’d left on the bedside table?
The woman sounded somewhat agitated, and I was just about to suggest coming back to see what the problem was. I don’t usually leave accommodation in any kind of a mess. But then she said never mind and ended the call.
I was left with a mystery as to what the issue actually was, and for the rest of the day, I had that nagging feeling that I might have forgotten something after all. That unpleasant sense of worry haunted the start of my final day.
The route from Cee to Finisterre is very scenic. I passed through the little villages of Corcubión, Estorde, Sardiñeiro and Escaselas, walking right along the coast. The final bay from Escaselas continues as a long beach into the town of Finisterre (or Fisterra in Galician). I stopped in an empty beach bar for a Coke before the grand finale.
Finisterre is also quite a small town, but clearly a tourist destination. There are souvenir shops of every kind, but I wasn’t particularly interested in them. I continued walking through the warm morning towards Cabo Finisterre—the final tip of the cape, beyond which the journey could go no further.
On the edge of town, a woman walked past me—and you know that moment when you feel a vague sense of recognition and have to turn back for a second look… And sure enough, it was Cassie! The odd, irritating feelings brought on by the phone saga vanished instantly when this chance encounter happened.
Cassie told me she’d spent the previous night at the cape and was now continuing her walk to Muxía. I was genuinely happy to see her again, as she had been a truly lovely pilgrim friend, radiating positive energy wherever she went.
Even though the path out to the cape runs alongside the road, I didn’t mind it at all. I had perhaps imagined a bare, windswept, rocky headland with Cabo Finisterre’s lighthouse rising majestically at the end. The rocks, the wind, and the lighthouse were there—but the low-slung building didn’t quite match the picture in my head. And the busloads of tourists certainly didn’t provide a moment of peace. I didn’t see a single other pilgrim.
I had a similar vaguely absurd feeling queueing up to be photographed next to the 0 km marker as I’d had on the Appalachian Trail, queuing to reach the summit of Mount Katahdin among day hikers, or after climbing Jubiläumsgrat, queuing among terrace-goers to stand on the top of Zugspitze. I completely understand why casual tourists want those photos too—but what does that 0 km marker really mean to them?
Luckily, I continued past the lighthouse out to the very edge of the headland, to the rocks at the tip. There, the crowd thinned to just a few curious visitors, and I was finally able to look out over the sea in peace and feel what I was feeling about finishing the journey.
I was content. I’d always known this wouldn’t be an impossible walk for me, but over the past month, I’d battled homesickness more than anything. I’ve never really been the homesick type, but I’d have loved to share these moments with Nina. So I was happy the journey was now complete and that I could go home. That, I think, is the perfect feeling to end on.
I walked back from the cliffs and stopped in a little bar for a sandwich. I had looked up the bus times to A Coruña on Google Maps, on the Arriva Spain website, and on Galicia’s public transport site. They all said the buses left at 13:45 and 16:30 from the Cabo Fisterra stop. Since my faith in Spanish punctuality wasn’t at 100%, I aimed to catch the earlier one, just in case things didn’t go to plan.
Near the car park, where the stop was supposed to be, there was no sign of anything. I asked a guide from a commercial coach company, and she told me the buses to A Coruña leave from the town of Finisterre. I knew where that stop was—I’d walked past it. But I wouldn’t make it there in time, so I decided to wait a bit longer and see if a bus might still show up here.
I waited for about 45 minutes past the scheduled time, then gave up. So much for triple-checking schedules! I marched back down the hill into Finisterre, a bit frustrated. Fortunately, I had built in time to still catch the later bus.
Still sceptical—perhaps justifiably so—I figured out the next best plan was to take a bus to Santiago de Compostela and from there a taxi to A Coruña. The only place I finally found a correct bus timetable was a printed sheet taped to the wall next to the bus stop. No official public transport logos—just a list of times and the words “Fisterra – A Coruña.”
Since I had time to kill, I went for a salad lunch at the bar next to the bus stop. The salad was good and generous. For entertainment, there was what I assume was the local barfly, buzzing around inside and out, many locals passing by stopping to chat with her.
Just before the bus arrived, I popped into a nearby shop for some snacks for the journey and chucked my pretty-much-worn-out walking poles in the bin. I wouldn’t be able to take them on the plane as hand luggage anyway, and these cheap no-name poles (which had served me well enough for this trip) would be impossible to find replacement tips for back in Finland.
The bus arrived on time and was much emptier than the buses heading frequently to Santiago. I had planned to spend the two-hour ride writing up today’s experience, but very uncharacteristically for me, I began to feel motion sickness. Not quite nauseous, but bad enough that staring at my phone screen on winding country roads wasn’t an option. Maybe a month without any car travel had affected my tolerance for it.
Only at the end, when we joined the motorway, did the ride become smoother. As we reached the centre of A Coruña, we crawled along in traffic for ages. Once I got off at the bus station, I walked to a nearby supermarket to grab some dinner. I figured once I’d showered, I wouldn’t want to leave my hotel room again.
At Hotel Avenida, I was warmly greeted by a receptionist who didn’t bat an eye at my scruffy appearance and the eau de Camino likely wafting from my clothes. I asked about booking a taxi to the airport in the morning, and she said the front desk could arrange one with about 15 minutes’ notice.
After my shower, it was bliss to curl up in clean sheets with all my snacks and watch the second Eurovision Song Contest semi-final. I’d assumed I could vote for Finland’s Erika Vikman from here in Spain, but of course it turned out this was the semi-final Spain wasn’t eligible to vote in. Still, despite me being unable to vote, Erika made it to the final—and so my Camino ended happily in every possible way.
Sää näytti lupaavalta viimeiselle päivälle Caminolla ja lähdin liikkeelle innokkaan odotuksen vallassa. En päässyt pitkällekään – meren rantaan Ceen keskustassa – kun puhelimeni soi. Espanjalainen numero näytti tutulta, joten vastasin. Minua odotti hämmentävä keskustelu, joka muutti aamun tunnelman.
Edellisen yöpaikan, Albergue Tequeronin, omistaja soitti ja yritimme kommunikoida minun heikolla espanjalla ja hänen heikolla englannilla. Aluksi luulin unohtaneeni jotain, mutta en oikeastaan tullut varmaksi siitä olinko vai enkö.
Nainen kysyi jotain avaimista. ”Avaimet, annoin ne sinulle.” Olin siis todella ojentanut avaimet hetki sitten kädestä käteen. Sitten hän puhui jotain pöydästä. Yhdessä pöydässä oli ollut jo tullessani pinttynyt tahra, en tiennyt oliko tämä ongelma. Vai se, että olin jättänyt käyttämättömän pyyhkeen yöpöydälle.
Nainen oli hieman kiihtyneen oloinen ja olin juuri aikeissa ehdottaa, että tulen takaisin katsomaan mikä ongelma nyt on kyseessä. En tapaa jättää yöpaikkoja mitenkään siivottomaksi. Tässä vaiheessa kuitenkin nainen sanoi, että antaa olla ja päätti puhelun.
Minulle jäi mysteeriksi mikä oli nyt ollut se ongelma ja koko päiväksi päähäni jäi takomaan se huoli, että jos olin kuitenkin unohtanut jotain. Epämiellyttävä tunne takaraivossa pilasi viimeisen päivän tunnelman alkuunsa.
Reitti Ceestä kohti Finisterreä on maisemallinen. Kuljin Corcubiónin, Estorden, Sardiñeiron ja Escaselasin pikkukylien läpi pitkin meren rantaa. Viimeinen lahti Escaselasista jatkuu hiekkarantana Finisterren (tai galegoksi Fisterran) kylään. Pysähdyin tyhjään rantabaariin Cokikselle ennen matkan loppuhuipennusta.
Finisterre on sekin melko pieni kylä, mutta selvästi turistikohde. Krääsäkauppoja on joka lähtöön, mutta en ollut niistä erityisen kiinnostunut. Jatkoin matkaani lämpimässä aamupäivässä kohti Cabo Finisterreä – sitä viimeistä niemen nokkaa, josta matka ei voisi enää jatkua pidemmälle.
Kylän laidalla vastaani käveli nainen ja tiedättekö sen hetken, kun koet epämääräisen tuttuuden tunteen ja sitten on käännyttävä katsomaan uudestaan… Ja sehän olikin Cassie! Aamun omituisen puhelinsaagan aiheuttamat epävarmuuden ja ärsytyksen tunteet katosivat, kun tämä sattuman tarjoama tapaaminen osui kohdalleni.
Cassie kertoi viettäneensä edellisen yön Finisterren niemessä ja jatkavansa vaellustaan vielä Muxíaan. Olin iloinen, että sain vielä kerran tavata hänet, koska Cassie oli todella mukava vaeltajaystävä, joka säteilee myönteistä energiaa ympärilleen.
Vaikka polku niemeen kulkee autotien viertä, oli reitti minulle ihan mieleinen. Olin ehkä toiveissani ajatellut tyhjää tuulen tuivertamaa kallioista niemeä, jossa Cabo Finisterren majakka seisoisi ruhtinaallisena. Kalliot, tuuli ja majakka olivat kyllä siellä, mutta matalahko rakennus ei aivan täyttänyt mielikuvieni toiveita. Ja bussilla paikalle raahatut turistilaumat eivät todellakaan tarjonneet hetken rauhaa. En nähnyt yhtään vaeltajaa.
Koin saman hieman irvokkaan tunteen jonottaessani kuvattavaksi 0 km tolpan viereen kuin Appalachian Traililla jonottaessani päästäkseni päivävaeltajien keskeltä kuvattavaksi Mount Katahdinin huipulle ja Jubiläumsgratin kiivettyäni jonottaessani viereiseltä terassilta tulleiden seassa päästäkseni Zugspitzen huipulle. Ymmärrän ihan tavan turistienkin halun ottaa näitä kuvia, mutta mitä se 0 km tolppa heille merkitsee?
Onnekseni kävelin vielä majakan ohi aivan niemen kärjessä oleville kallioille. Siellä ihmismäärä väheni muutamaan uteliaaseen ja sain edes hetkellisesti katsoa merta rauhassa ja tuntea niitä tunteita, mitä vaelluksen päättäminen minussa aiheutti.
Olin tyytyväinen. Tiesin, ettei matkana tämä olisi minulle mitenkään mahdoton, mutta enemmän olin viimeisen kuukauden aikana taistellut ikävää vastaan. En ole koskaan ollut erityisemmin ikävöivää tyyppiä, mutta olisin halunnut jakaa näitä hetkiä Ninan kanssa. Olin siten tyytyväinen, että tämä reissu oli nyt tehty ja saisin palata kotiin. Sellaiseen tunteeseen on mielestäni hyvä lopettaa.
Kävelin takaisin kallioilta ja kävin pikkuisessa baarissa syömässä välipalaksi täytetyn leivän. Olin katsonut Google Mapsista, Espanjan julkisen liikenteen sivustolta Arrivasta ja Galician julkisen liikenteen sivustolta, että A Coruñaan menevä bussi lähtisi kello 13:45 ja 16:30 Cabo Fisterran pysäkiltä. Koska luottamukseni espanjalaiseen täsmällisyyteen ei ollut aivan täysi 100%, olin ajoittanut ehtiväni tuohon ensimmäiseen bussiin. Ihan vain siltä varalta, että asiat eivät menisikään ihan suunnitelmien mukaan.
Parkkipaikan lähettyvillä, missä bussipysäkin piti olla, ei ollut mitään asiaa indikoivaa merkkiä. Kysyin erään kaupallisen bussifirman oppaalta ja hän sanoi A Coruñan bussien lähtevän Finisterren kylältä. Tiesin kyllä missä bussipysäkki siellä olisi, koska olin kävellyt sen ohi. En kuitenkaan ehtisi sinne aikataulun osoittamaan aikaan mennessä, joten päätin odottaa hetken ja katsoa tulisiko bussi kuitenkin aikataulun mukaisesti tänne.
Istuin odottamassa noin 45 min saapumisajan yli ja totesin, ettei bussia olisi tulossa. No, se epäilykseni tuli siis lunastettua, vaikka olin aikataulut tarkastanut kolmesta eri lähteestä. Marssin sitten takaisin alamäkeen kohti Finisterren kylää hieman turhautuneena. Onneksi olin suunnitellut niin, että ehtisin vielä seuraavaan bussiin.
Koska olin tämänkin osalta vielä epäileväinen (ehkä minulla oli jo syytäkin), varmistin sen jälkeen seuraava paras vaihtoehtoni olevan bussi Santiago de Compostelaan ja sieltä taksi A Coruñaan. Ainoa paikka, josta oikea bussin aikataulu lopulta selvisi oli printattu lappunen bussipysäkin viereisessä seinässä. Ei mitään virallisia julkisen liikenteen logoja tai mitään – vain kellonajat ja teksti Fisterra – A Coruña.
Koska minulla oli aikaa tapettavana menin syömään lounassalaatin Finisterren bussipysäkin viereiseen baariin. Salaatti oli hyvä ja runsas. Viihteenä oli ilmeisesti paikallinen pubiruusu, joka touhusi menemään välillä baarin ja välillä terassin puolella ja jota useat ohikulkijat pysähtyivät jututtamaan.
Vähän ennen bussin saapumista kävin hakemassa ruokakaupasta pikkuisen matkaevästä ja heitin aika lailla loppuun kuluneet vaellussauvani roskiin. En pystyisi niitä viemään huomisella lennolla käsimatkatavaroissa kuitenkaan ja ei-mitään-merkkiä oleviin halpissauvoihin (jotka toki palvelivat tämän reissun verran ihan hyvin) ei varmasti saisi Suomesta uusia kärkiä mistään.
Bussi saapui ajallaan ja siihen nousi huomattavasti vähemmän väkeä kuin tiuhaan Santiagon suuntaan liikennöiviin autoihin. Olin ajatellut hyödyntää kahden tunnin matkan kirjoittamalla tämän päivän kokemuksistani, mutta minulle epätyypillisesti aloinkin yllättäen kokemaan matkapahoinvointia. Ei mitenkään oksettavaa oloa, mutta sen verran huonoa, että kännykän näyttöä ei kannattanut pienillä kyläteillä ärhäkkäällä mentaliteetilla kääntyilevän bussin kyydissä pahemmin tuijotella. Ehkä myös kuukausi ilman autokyytiä oli vaikuttanut kykyyni sietää tällaista liikettä.
Vasta loppumatkasta bussi kääntyi moottoritielle ja kyyti oli tasaisempaa. Saapuessamme A Coruñan keskusta-alueelle matelimme hyvän aikaa metri kerrallaan ruuhkan keskellä. Jäätyäni pois kyydistä bussiasemalla kävelin läheiseen ruokakauppaan hakemaan evästä illaksi. Arvasin, että päästyäni suihkuun en aikoisi liikahtaa hotellihuoneesta yhtään mihinkään.
Hotel Avenidassa minut otti vastaan hyvin ystävällinen työntekijä, joka ei silmääkään räpäyttänyt rähjäiselle ulkoasulleni ja varmasti vaatteistani erittyvälle eau de caminolle. Kerroin tarvitsevani taksin lentokentälle aamulla ja hän sanoi sen onnistuvan respasta noin vartin varoitusajalla.
Suihkussa käytyäni oli ihana kääriytyä puhtaisiin lakanoihin kaikkien eväideni kanssa katsomaan Euroviisujen toista semifinaalia. Ajattelin voivani tietenkin Espanjasta käsin äänestää Suomen Erika Vikmania, mutta toinen semifinaali olikin juuri se, jossa Espanja ei saanut äänestää. Minun äänestämisestä huolimatta Erika kuitenkin pääsi finaaliin ja Caminoni sai kaikin tavoin onnellisen lopun.