By Jeriko Fox 
25,91 km (16.1 miles)
856,5 km (532.2 miles) / 782,7 km (486.35 miles)
Albergue Tequeron, Cee
Wrapping myself in a thick, warm blanket and popping a painkiller had done the trick. By morning, my legs were clearly feeling better than they had the night before. I set off in no rush, just after eight, and hiking actually felt pretty good.
I stopped for breakfast in a café in Olveiroa. The morning involved quite a bit of roadside walking, but my feet seemed to tolerate it. A promising sign.
The forecast had promised partial cloud and a bit of sunshine. But as I neared the village of Hospital, about 11 km (6.84 mi) in, a dark cloud loomed overhead. Sure enough, just as I sat down for lunch in a local café, the heavens opened. Once again, my timing was spot on.
The rain had stopped by the time I set off again – only the odd drop still falling. The path now turned into woodland, and somewhere deep in the forest I came face to face with a four-metre-tall (13 ft) werewolf. Vákner is a beast from Galician folklore, mentioned even by medieval pilgrims. Fortunately, the one I encountered was just a statue.
Dark clouds began to gather again and a few drizzly showers passed through. But the terrain was kind – mostly softish gravel tracks. I passed a few other pilgrims, but since Santiago, the crowds have all but vanished.
I stopped to take a photo from a ridge I was walking along, looking down into a valley. That’s when I spotted something strange on the horizon. The sky was changing colour – turning a deeper, darker blue. Which, of course, wasn’t sky at all anymore. It was the Atlantic Ocean shimmering between the hills! Until now, the walking had just been about moving forward, step by step. But now, I felt it – I was truly nearing the end of something. When the sea begins and the land runs out, there’s nowhere else to go.
Energised by the sight, I marched towards the final descent – the one an American pilgrim at the albergue yesterday had called “dangerous”. (It was a perfectly normal downhill.) This kind of scare-mongering is a known phenomenon on long-distance hikes. The so-called “dangerous” slope opened up even more magical views of the sea, and there was something truly enchanting about it.
I arrived in the village of Cee, which looks like a charming Mediterranean seaside town (though, of course, not actually on the Med). I’d booked myself a private room, and it felt lovely to simply lie down in peace after the final full-length walking day. Tomorrow there’s just 13 km (8.08 mi) left to Finisterre, where this nearly 900 km (500 mi) walk comes to an end.
Paksuun, lämpimään peittoon kääriytyminen ja särkylääke olivat tehneet tehtävänsä. Aamulla jalat olivat jo selkeästi paremman tuntuiset kuin illalla. Lähdin liikkeelle kaikessa rauhassa kahdeksan jälkeen ja vaeltaminen tuntui ihan hyvältä.
Olveiroassa pistäydyin aamupalalla kahvilassa. Aamulla oli paljon tien pientareella kävelyä, mutta jalkaterät näyttivät sietävän sitä. Hyvä merkki.
Sääennuste oli luvannut puolipilvistä ja vähän aurinkoakin. Lähestyessäni 11 km kohdalla Hospitalin kylää oli ylläni kuitenkin tumma pilvi. Ja niin kävikin, että istuessani lounastauolle paikalliseen kahvilaan alkoi taivaalta tulla vettä. Jälleen kerran ajoitus kohdallaan.
Sade ehti loppua ennen kuin jatkoin matkaa – mitä nyt yksittäisiä pisaroita tuli. Reitti kääntyi metsäisempiin maisemiin ja sieltä jostain metsän keskeltä tuli vastaan nelimetrinen ihmissusi. Vákner on galicialaisessa kansanperinteessä esiintyvä peto, josta ovat kirjoittaneet jo keskiajan pyhiinvaeltajat. Onneksi näkemäni Vákner oli vain patsas.
Tummat pilvet alkoivat taas kerääntyä ja pieniä tihkusadekuuroja ehti tulla hetken. Maasto oli kuitenkin mukavaa – pääasiassa pehmeähköä hiekkatietä. Näin jonkin verran muita vaeltajia, mutta Santiagon jälkeen ruuhkat ovat poistuneet.
Pysähdyin valokuvaamaan kulkemaltani harjanteelta laaksoon avautuvaa maisemaa, kun huomasin taivaanrannassa jotain outoa. Taivas muutti väriään tummansinisemmäksi. Mikä ei siis tietenkään enää ollut taivasta vaan kukkuloiden väistä siinti Atlantin valtameri! Tähän asti vaeltaminen on vain ollut eteenpäin menemistä, mutta nyt minut valtasi tunne, että olen todella viemässä jotain päätökseen. Kun meri alkaa ja maa loppuu, ei voi enää jatkaa pidemmälle.
Innostuneena näystä marssin kohti viimeistä alamäkeä, jota eilen alberguessa joku amerikkalainen kuvaili ”vaaralliseksi”. (Ihan tavallinen alamäki.) Pelonlietsonta on ihan tunnistettu ilmiö pitkän matkan vaelluksilla. ”Vaarallinen” alamäki avasi eteen lisää näkymiä merelle ja siinä tuntui olevan jotain maagista.
Saavuin Ceen kylään, joka on kuin idyllinen välimerellinen rantakaupunki (vaikka siis tietysti ei Välimerellä). Olin varannut itselleni yksityishuoneen ja olikin mukavaa maata kaikessa rauhassa sängyllä viimeisen täyspitkän päivän päätteeksi. Huomenna on jäljellä enää noin 13 km Finisterreen, jonne tämä lähes 900 km kävely päättyy.