Day 22 – Ponferrada & Camponaraya

25,87 km (16.08 miles)
578,3 km (359.34 miles) / 782,7 km (486.35 miles)
Albergue La Medina, Camponaraya

The morning routine never changes. Clothes on, tape the blisters, pack the gear. Breakfast depends on the lodging, and this time I left it to wait for me along the way.

There were still about 8 km (5 mi) of downhill ahead, but it went by at a brisk pace. No more balancing act over loose fist-sized rocks. The route first ran through scrub and, further down, into woodland – finally some proper nature again. The past few days have been generous in that regard.

I got my breakfast in Molinaseca, where a man running a combined shop and café whipped up a rather delicious baguette filled with sautéed vegetables. It was basically lunch, really.

The walk continued at a good pace towards Ponferrada. The town boasts a rather impressive-looking castle (in addition to the usual medieval church in every village), but I admired the sights only from the outside.

I had a Coke on the terrace of a restaurant and was charged €5 – quite a steep price for Spain, even in prime locations. I paid and popped to the loo before heading off. When I returned, some change had appeared on the table. Perhaps I had been overcharged after all, but I didn’t dare touch the pile of coins left at an empty table. Odd business.

There’d been a bit of drizzle entering Ponferrada, but as I carried on, the sun even peeked out now and then. While walking, I applied more sun cream to my neck to avoid getting burnt, since the rest of the day would mostly follow open terrain along a road.

I had noticed throughout the day that many places were closed, but chalked it up to it being Sunday. Although, to be fair, an unusually large number of places were shut. When I reached Camponaraya, the restaurant attached to the albergue was buzzing. A young man quickly took my payment and said we’d sort out the rest of the formalities later, as they were swamped with Mother’s Day diners. That explained the widespread closures today.

In the evening, I called Nina as usual. I also chatted with a youngish couple who’d just arrived at the albergue – it turned out they were from Ukraine. The man was on leave from the army, and they wanted to get away from Kyiv for a while, somewhere the war wasn’t constantly looming overhead. I’ve also met, for instance, a woman from Hong Kong who told me some of her family members had been imprisoned for their opinions. It matters deeply to me to express sympathy to those trampled by world events – and to let them know that their struggle hasn’t gone unseen. It’s the very least I can do.

Aamun rutiinit ovat aina samat. Vaatteiden vaihto, rakkojen teippaaminen ja tavaroiden pakkaaminen. Aamupala riippuu yöpaikasta ja tällä kertaa jätin sen matkan varrelle odottamaan.

Alamäkeä oli edessä vielä noin 8 km, mutta se meni hyvinkin vauhdikkaasti. Ei enää samaa irtokivien päällä taiteilua. Reitti kulki aluksi puskien ja alemmas tullessa puiden keskellä – vaihteeksi siis todellakin luontomaisemaa. Viimepäivät ovat olleet siltä osin antoisia.

Aamupalani sain Molinasecassa, jossa kauppaa ja kahvilaa pitävä mies pyöräytti varsin herkullisen paistetuilla kasviksilla täytetyn patongin. Se oli oikeastaan jo lounaskin samalla.

Matka jatkui samalla hyvällä vauhdilla kohti Ponferradaa. Kaupungissa on varsin näyttävän näköinen linna (näiden joka kylän keskiaikaisten kirkkojen lisäksi), mutta ihailin nähtävyyksiä vain ulkoa päin.

Join erään ravintolan terassilla cokiksen, josta laskutettiin 5 € – melko suolainen hinta Espanjassa jopa ihan pelipaikoilla. Maksoin ostokseni ja kävin vessassa ennen lähtöä. Pöydälle oli sillä aika ilmestynyt vaihtorahaa. Ehkä lasku oli siis ollut väärin, mutta en uskaltanut puuttua tyhjällä pöydällä olevaan kolikkokasaan. Ihme touhua.

Ponferradaan tullessa oli hieman satanut vettä, mutta jatkaessani eteenpäin alkoi välillä jopa aurinko paistaa. Laitoin kävellessä lisää aurinkorasvaa niskaan ja kaulalle, ettei iho palaisi loppupäivän ollessa pääasiassa avointa maastoa tietä pitkin kulkien.

Olin kiinnittänyt päivän aikana huomiota, että moni paikka oli kiinni, mutta ajattelin sen johtuvan vain sunnuntaista. Vaikka siis poikkeuksellisen moni paikka oli kiinni. Saapuessani Camponarayaan alberguen yhteydessä olevassa ravintolassa oli täysi hulina. Nuori mies otti minulta nopeasti maksun ja sanoi, että hoidetaan muut muodollisuudet myöhemmin, koska he ovat nyt tosi kiireisiä äitienpäivän ruokailijoiden kanssa. Se siis selitti miksi niin moni paikka oli tänään kiinni.

Illalla soitin taas tapani mukaan Ninalle. Juttelin myös albergueen tulleen nuorehkon pariskunnan kanssa ja selvisi, että he ovat Ukrainasta. Mies on lomalla armeijasta, joten he halusivat lähteä Kiovasta jonnekin, missä sota ei ole jatkuvasti läsnä. Olen tavannut Caminolla myös mm. hongkongilaisen, joka kertoi hänen perheenjäseniään vangitun mielipiteidensä takia. Minulle on tärkeää ilmaista näille maailman tapahtumien jalkoihin jääneille ihmisille myötätuntoa ja kertoa, ettei heidän taistelunsa jää näkymättömäksi. Se on vähintä mitä voin tehdä.