By Jeriko Fox 
23,54 km (14.63 miles)
196 km (121.79 miles) / 782,7 km (486.35 miles)
Albergue Municipal de Azofra, Azofra
I had hanged my soaking wet trousers to dry overnight, but despite careful positioning, they’d ended up in a crumpled heap on the floor. So now I had the pleasure of donning a damp bundle first thing in the morning. My shoes hadn’t fully dried either—but that was no great shock.
Needless to say, my spirits weren’t exactly soaring when I set off around eight. The morning had been sluggish and it showed no signs of improving. The trail was clogged with sticky red mud after yesterday’s rain, making progress heavy going.
And as it turns out, a hard day is often followed by another hard day—recovery gets short-changed and everything drags. I can honestly say I had zero interest in hiking this morning. The persistent drizzle wasn’t helping, either.
In Ventosa, I stopped at the Buen Camino café to fill the gap left by my lacklustre toast breakfast. A cheese-stuffed baguette hit the spot, and a Coke on the side went straight to the gums. I think I must’ve still been slightly dehydrated from yesterday’s marathon.
The route once again followed the road, which didn’t do much for the imagination—aside from a charming little cat that wound itself round my legs, clearly hoping for scraps from passing pilgrims.
I passed through Nájera fairly quickly. I’ve realised I much prefer the smaller villages to the hustle and bustle of the bigger towns—they just feel more like the Camino to me.
I phoned ahead to the albergue in Azofra to make sure I’d have a bed for the night. The man who answered didn’t speak English. And, well, I still don’t speak Spanish. Or… do I? I’ve picked up a few handy words. In very simple sentences, I managed to say:
– Reservation. One night. Today.
– A reservation for today. For one person?
– Yes. One person.
And just like that, we had a successful phone conversation—with the man kindly matching me sentence for sentence. I felt an unreasonably huge surge of pride for managing a phone call in a language I barely speak.
After Nájera, the path turned back to rural scenery, which made me happy. Far behind me, I spotted a yellow raincoat in the distance—my companion from yesterday, the petite Asian woman. It was good to know her journey was continuing well, too.
When dark clouds began swirling above, I worried for a moment that we might be in for another dramatic rerun of yesterday. Thankfully, it didn’t come to that—just a bit of light, manageable rain.
At Azofra, the same man from the phone greeted me. I clumsily powered through another round of chunky Spanish and managed to pay, arrange laundry, and find out where the local shop was. That left more time for rest, and I’m honestly relieved to face tomorrow with clean, dry clothes and a properly rested body.
Olin virittänyt läpimärät housuni kuivumaan yöksi. Ne olivat huolellisesta asemoinnista huolimatta päässeet putoamaan lattialle. Eli nyt minulla oli päälle puettavakseni kostea mytty. Kengätkään eivät olleet ehtineet täysin kuivua, mutta se oli odotettavissa.
Mieliala ei siis varsinaisesti ollut korkealla lähtiessäni liikkeelle kahdeksan aikoihin. Aamu oli muutenkin ollut tahmea ja sellaisena se jatkui. Sateen jäljiltä polku oli nimittäin punaista mutaa, jossa eteenpäin tarpominen oli raskasta.
Raskasta päivää seuraa helposti toinen raskas päivä, koska kaikenlainen palautuminen on jäänyt puolitiehen. Voin sanoa, että vaeltaminen ei kiinnostanut yhtään. Aamun tihkusade ei auttanut asiaa.
Ventosassa pysähdyin Buen Camino -kahvilaan täydentämään aamun paahtoleivistä vajaaksi jäänyttä aamupalaa. Juustotäytteinen patonki tuli tarpeeseen ja cokis sen kanssa meni suoraan ikeniin. Olin ehkä eilisestä jotenkin myös kuivunut.
Reitti seurasi taas tietä, joten elämykset jäivät vähäisiksi. Lukuunottamatta suloista kissaa, jokq kiehnäsi jaloissani – selvästi toivoen vaeltajilta herkkuja.
Nájeran kaupungin ohitin melko nopeasti. Olen selvästi mieltynyt enemmän pikkukylien majoitustarjontaan ja vähempään väenpaljouteen.
Yllätin itsenikin, kun varmuuden vuoksi soitin Azofran albergueen varmistaakseni yöpaikan. Mies puhelimessa sanoi, ettei puhunut englantia. Ja minä en siis vieläkään osaa espanjaa. Vai osaanko? Olen opetellut muutamia tärkeitä sanoja. Kerroin lyhyillä lauseilla:
-Varaus. Yksi yö. Tänään.
-Varaus tälle päivälle. Yhdelle henkilölle?
-Kyllä. Yksi henkilö.
Näin kävimme onnistuneen keskustelun, jonka vastapuolikin ymmärsi puhua lyhyin yksinkertisin lausein. Tunsin sanoinkuvaamatonta ylpeyttä selviytyessäni tällaisesta puhelinkeskustelusta lähes kielitaidottomana.
Nájeran jälkeen reitti kääntyi takaisin maalaismaisemiin, mikä miellytti minua. Kaukana takanani näin keltaisen sadetakin ja tunnistin eilisen päivän aasialaisnaisen. Mukavaa, että hänelläkin matka eteni hyvin.
Tummien pilvien alkaessa kiertää yllä huolestuin jo hetkeksi alkaisiko eilinen näytös enemmänkin toistaa itseään. Onneksi näin ei käynyt, vaikka maltillista sadetta alkoikin tulla.
Azofrassa vastassa oli puhelinkeskustelun mies. Puhuin taas tönkköespanjaa ja sain hoidettua maksuasiat, pyykinpesun ja selvitettyä ruokakaupan sijainnin. Aikaa levollekin jäi nyt enemmän ja olen helpottunut päästessäni huomiseen päivään levänneenä sekä puhtailla ja kuivilla vaatteilla.