By Jeriko Fox 
26,87 km (16.7 miles)
77,3 km (48 miles) / 782,7 km (486.35 miles)
Albergue San Andres, Zariquiegui
A light drizzle was falling from the sky as I set off again at 07:00 in the early morning gloom. I was hoping to make it to Zariquiegui (don’t ask me how to pronounce that), but according to the list I got back in Saint-Jean-Pied-de-Port, the albergue there only accepts pilgrims until 15:00. That would be a challenge.
I marched on at a brisk pace. The terrain would mostly be flat, which would help me keep up the speed.
The day’s first checkpoint was Pamplona, the city best known for its running of the bulls. At the start of bullfighting season, bulls thunder through the narrow old town streets, with a crowd of (mostly young) men running ahead of them. The main goal: staying alive.
I was making good time as I approached the city and sent some updates along the way. My cousin Melek happens to be doing her internship in Pamplona, and we’d arranged to meet up. Her employer had kindly allowed us to meet during her lunch break.
As I entered the city area, I had to pay more attention to my navigation app, FarOut. Even though the Camino is marked in all sorts of ways in the city too, there are far more intersections and chances to stray from the route.
After passing through a more modern area, I walked through a castle-like gate and into the high-walled heart of the city. I had barely stopped to look around when cheerful Melek appeared beside me. She had already picked out a restaurant for our lunch. We concluded our meal ceremoniously with Basque-style cheesecake.
We stopped by a nearby shop where I picked up a new pair of flip-flops to replace the stolen ones. I also grabbed some toe socks (much better with flip-flops) and a bum bag (helps keep valuables safe in hostels).
We said our goodbyes and I continued on. I had about two and a half hours to cover the 11 km (6.84 mi) to Zariquiegui. That sounded almost impossible after already walking 15 km (9.32 mi). But I decided to go for it anyway.
I powered forward like Valentin Kononen in the 1995 World Championships in Gothenburg (just without the vomiting). The terrain was still mostly flat, with just a few gentle climbs. After thirty minutes I started to think: I might actually pull this off.
Listening to the excellent audiobook Osasto 6 – Tositarinoita suljetulta (Ward 6 – True stories from the Locked Unit) by Raija-Leena Rekilä, I flew through 9 km (5.59 mi) in two hours. Not exactly my usual pace. I arrived in Zariquiegui well before three and secured a bed at the albergue for €15. The pilgrim dinner was essentially a bucket of salad (or soup), a generous portion of chicken (or pork), and dessert. And of course, a solid glass of wine. All that for €16.
Vettä tihkutti taivaalta, kun lähdin aamuhämärässä taas seitsemältä liikkeelle. Minulla oli toiveissa ehtiä päivän aikana Zariquiegui’n (älkää kysykö miten se lausutaan) asti, mutta siellä oleva albergue ottaisi Saint-Jean-Pied-de-Portista saamani listan mukaan vaeltajia vastaan vain kolmeen asti. Se olisi haaste.
Lähdin marssimaan reippaasti eteenpäin. Maasto olisi suurelta osin tasaista, joten se vauhdittaisi etenemistä.
Päivän ensimmäinen etappi olisi Pamplona, härkäjuoksustaan tunnettu kaupunki. Härkätaistelukauden alussa härät siis juoksevat pitkin vanhan kaupungin kapeita katuja ja joukko (nuoria) miehiä niiden edellä. Päätavoitteena olla pääsemättä hengestään.
Lähestyin kaupunkia hyvää vauhtia ja viestittelin välillä väliaikatietoja. Pamplonassa on nimittäin työharjoittelussa serkkuni Melek, jonka kanssa olin sopinut tapaavani. Hänen työnantajansa oli ystävällisesti sallinut meille tilaisuuden tavata lounasaikaan.
Tullessani kaupunkialueelle piti alkaa seurata tarkemmin navigointisovellustani, FarOutia. Vaikka reitti on monenlaisin merkein ilmaistu kaupungissakin, on siellä paljon enemmän risteyksiä ja harhautumisen vaaroja.
Uudemman alueen ohitettuani marssin kaupungin linnamaisesta portista korkeiden muurien sisään. En ehtinyt kuin seisahtaa paikalleni, kun iloinen Melek jo ilmaantui luokseni. Hän oli katsonut meille valmiiksi ravintolan lounasta varten. Päätimme ruokahetken juhlallisesti baskilaisella juustokakulla.
Kävimme yhdessä vielä lähettyvillä olevassa kaupassa, josta ostin uudet släbärit varastettujen tilalle. Lisäksi mukaan tarttui varvassukat (toimivat paremmin varvassandaalien kanssa) sekä vyölaukku (helpottaa arvotavaroista huolenpitoa hostelleissa).
Hyvästelimme Melekin kanssa ja jatkoin matkaani. Minulla olisi noin kaksi ja puoli tuntia aikaa ehtiä Zariquiegui’in, 11 km käveltävänä. Kuulosti mahdottomalta, kun alla oli jo 15 km. Päätin kuitenkin yrittää.
Painoin menemään kuin Valentin Kononen 1995 Göteborgin MM-kisoissa (ilman sitä oksentamista tosin). Maasto oli yhä melko tasaista ja nousutkin loivia. Puolessa tunnissa jo huomasin, että tämä voikin onnistua.
Raija-Leena Rekilän mainiota äänikirjaa, Osasto 6 – Tositarinoita suljetulta, kuunnellessani hujahti 9 km kahdessa tunnissa. Ei ihan minun perusvauhtiani. Tulin hyvissä ajoin ennen kolmea Zariquiegui’in ja sain pedin alberguesta 15 €:lla. Paikallinen vaeltajaillallinen oli jotakuinkin ämpärillinen salaattia (tai keittoa), reilun kokonen kana-ateria (tai sikaa) ja jälkiruoka. Sekä tietysti reilu lasillinen viiniä, 16 € kaikkinensa.