By Jeriko Fox 
33,03 km (20.52 miles)
803,4 km (499.21 miles) / 782,7 km (486.35 miles)
Hotel Millan, Negreira
I woke up at six and was on the move before seven. Rain was falling and it was quite dark outside. My plan was to arrive in Santiago de Compostela by nine.
I saw very few other pilgrims that morning—partly due to my early start, and partly because of the thick fog that allowed barely any visibility. The morning’s 10 km (6.21 mi) to Santiago passed on autopilot as I listened to this year’s Eurovision Song Contest entries.
I passed the main attraction of the Camino de Santiago, the Cathedral of Santiago de Compostela, quickly and headed first to the pilgrims’ office. It had opened at nine, just before I arrived. I got queue number 43, and the screen was showing 27. But I didn’t have to wait long—several staff were manning several desks, so things moved swiftly.
The woman at the desk checked my credencial—the pilgrim’s passport—and scanned a QR code from my phone that I’d received yesterday after submitting my details online. That allowed her to instantly print the correct information on both the Compostela, the church’s official pilgrimage certificate, and another sort of certificate that also notes the distance I’d walked. That one cost €3, and I also bought a tube for both documents for €2. The whole process was over in a flash.
I wandered a bit in search of a café and finally found one to get something to eat. I’d thought the pilgrim’s mass at the cathedral was held only at noon, but while googling in the café I discovered there are actually several throughout the day. Still, I’d planned around the noon mass, so I stuck to that plan.
I returned to the cathedral well in advance—more than half an hour before the service—and already there was a long queue outside in the rain. A friendly French family offered me shelter under their umbrella. I then had to nip off to drop my backpack at storage, as large bags aren’t allowed in the cathedral for security reasons. Understandable, of course, though slightly absurd for a pilgrimage destination.
I’d never been to a Catholic mass before, so the experience was interesting in itself. I didn’t manage to get a seat despite arriving early, so I had to stand for the whole hour—which I knew I’d pay for later in the day. I’d read that the names of pilgrims who had registered before 10:00 would be read out during the mass. I didn’t notice such a moment and I’m quite sure it didn’t happen, even with my limited Spanish. I think they announced nationalities and numbers, but I didn’t hear Finland mentioned.
I didn’t take communion because I knew Catholic doctrine states that only Catholics may receive it. That was also mentioned during the service, and I wanted to respect their belief.
The Cathedral of Santiago de Compostela has a particularly large censer, the botafumeiro, which hangs from the ceiling and weighs over 50 kg (110 lbs). It isn’t used at every mass—only on certain special days, or if someone has donated the cost (apparently around €400) for it. I was exceptionally lucky to see the botafumeiro in use. Four robed men (monks?) took hold of the rope on the other end and got the censer swinging in a wide arc across the nave. According to what I’ve read, it swings as far as 65 m (213 ft) at 68 km/h (42.25 mph), and based on what I saw, I have no reason to doubt that. Legend has it the original reason for using the huge censer was entirely practical—pilgrims smelled so bad!
After the mass, I didn’t stay to queue to see the crypt where the official endpoint of the pilgrimage—the supposed (very much supposed) remains of the Apostle James—are kept. It would have been interesting, sure, but the queue was long enough to eat up the rest of the day. The relics were once authenticated by a pope (and in the Catholic Church, the pope’s word is truth), but their history is murky and full of gaps.
So I picked up my backpack from storage and headed back out into the rain. I still had 21 km (13.05 mi) left for the day, which was significant amount if hiking. As I left Santiago behind, the sun began to peek out and I felt somehow lighter. The obligatory stuff was done—now I could just walk. It was a surprising feeling.
I didn’t quite escape the rain, though. A few showers came in the afternoon, and eventually one real downpour. I saw some big oak trees up ahead and thought I’d shelter under them, but the rain came down so fast that even the 10-metre dash to the trees was too much. I ducked under a smaller oak, which actually offered decent cover, though the branches bent down and touched my head under the weight of the rain. I tried to keep still to avoid shaking more water onto myself.
Thankfully the heavy rain passed quickly, and I was able to continue. Soon I reached the village of Alto do Vento, where there was a small restaurant. Hungry, I decided it was time for a proper meal. I ordered a small starter salad (it was about the size of a bucket—makes you wonder what the large would’ve looked like), plus a chicken breast (generously portioned) with chips (also not stingy). A very hearty meal, which was great—because I had a feeling I wouldn’t be up for dinner later.
While I sat in the restaurant, a few more showers rolled through. First some heavy pulses, then an all-out downpour. I was quite pleased not to be caught in that one.
There was still quite a bit of road ahead, so I got moving again. With a couple more minor showers, I arrived in the little village of Carballo, where I sat at a bus stop to drink the Coke I’d brought along. Good call, because another sharp blast of rain came right on cue.
I had 6 km (3.73 mi) to go, and my feet were starting to hurt (standing through mass probably didn’t help). I called Nina for a motivational chat, and we talked about this and that as I walked. The company helped—the last few kilometres passed quite easily. Thankfully, roaming within the EU makes mobile data usage pretty flexible for this sort of thing.
When I arrived at my destination for the day, Negreira, I popped into a petrol station to grab a beer, a Coke, and my new Spanish favourite: milk chocolate with bits of animal crackers inside. From there I crossed the road to my hotel and checked into the room I’d booked. The hotel restaurant was still open, but I’d already eaten more than enough.
I celebrated the 800 km (497 mi) journey by cracking open the beer and munching some chocolate. The official Camino de Santiago is now complete—but I’ll be walking for a few more days yet, heading to the real finish line: Finisterre, literally “the end of the earth”, on the Atlantic coast.
Heräsin kuudelta ja ennen seitsemää olin liikkellä. Vettä satoi ja ulkona oli melko pimeää. Suunnitelmissani oli saapua Santiago de Compostelaan yhdeksältä.
Näin hyvin vähän muita vaeltajia aamun aikana. Osittain liittyen aikaiseen lähtöön ja osittain tiukkaan sumuun, joka ei sallinut kovin kummoista näkyvyyttä. Aamun 10 km Santiagoon meni automaattivaihteella kuunnellessani tämän vuoden Euroviisukappaleita.
Ohitin Camino de Santiagon pääkohteen, Santiago de Compostelan katedraalin nopeasti ja suuntasin ensimmäisenä pyhiinvaeltajien toimistoon. Se oli auennut yhdeksältä eli hieman ennen saapumistani. Sain jonotusnumeron 43 ja ruudulla komeili numero 27. Montaa minuuttia en joutunut kuitenkaan odottamaan, koska vaeltajia otti vastaan monta työntekijää usealla tiskillä.
Nainen katsoi hyvin nopeasti credencialin – pyhiinvaeltajien passin – sekä skannasi puhelimestani QR-koodin, jonka olin saanut eilen syötettyäni tiedot heidän verkkosivuilleen. Näin hän saattoi suoraan tulostaa oikeat tiedot sekä Compostelaan eli kirkon myöntämään pyhiinvaellusdiplomiin että eräänlaiseen vaellustodistukseen, jossa lukee myös matkani pituus. Todistus maksoi 3 € ja ostin molemmille papereille putkilon, joka maksoi 2 €. Koko toimitus oli hetkessä ohi.
Etsiskelin hetken sopivaa kahvilaa jotain syödäkseni ja lopulta sellaisen löysinkin. Olin luullut, että katedraalissa järjestetään pyhiinvaeltajien messu vain klo 12, mutta kahvilassa googlaillessani selvisikin, että niitä on useampi päivän aikana. Olin kuitenkin suunnitellut ajankäyttöni niin, että menisin klo 12 messuun, joten pidin suunnitelmasta kiinni.
Palasin katedraalille hyvissä ajoin – yli puoli tuntia ennen messua – ja ulkona vesisateessa oli jo pitkä jono. Eräs ystävällinen ranskalaisperhe tarjosi minulle suojaa sateenvarjonsa alta. Jouduin vielä kipaisemaan reppuni säilytykseen, koska isoja laukkuja ei saa viedä kirkkoon turvallisuussyistä. Ymmärrettävää kyllä, mutta melko surkuhupaisaa pyhiinvaelluskohteelta.
En ole koskaan ollut katolilaisessa messussa, joten kokemus itsessään oli kiinnostava. Istumapaikkaa en saanut, vaikka olin hyvissä ajoin paikalla, joten jouduin seisomaan tunnin ajan – tiesin tämän kostautuvan loppupäivästä. Olin lukenut, että messussa lueteltaisiin kaikkien klo 10 mennessä rekisteröityneiden pyhiinvaeltajien nimet. Tällaista kohtaa en kuitenkaan huomannut ja luulen, ettei se rajallisella espanjantaidollanikaan olisi voinut mennä ohi. Käsittääkseni lueteltiin kansallisuudet ja määrät, mutta en kuullut Suomea mainittavan.
Messu ehtoolliseen en osallistunut, koska tiesin katolilaiseen uskoon kuuluvan, että vain katolilaiset voivat ottaa ehtoollisen vastaan. Tästä mainittiin myös kirkossa ja halusin kunnioittaa heidän vakaumustaan.
Santiago de Compostelan katedraalissa on poikkeusellisen suuri, yli 50 kiloinen, katosta roikkuva suitsukeastia eli botafumeiro. Sitä ei käytetä joka messussa vaan pelkästään muutamina erityisinä pyhinä ja niissä tapauksissa, että joku on lahjoittanut rahat (ilmeisesti noin 400 €) sen käyttöön. Minulla oli poikkeuksellinen onni nähdä botafumeiro käytössä. Neljä kaapuasuista miestä (munkkia?) tuli roikkumaan köyden toiseen päähän saaden botafumeiron liikkumaan laajassa kaaressa kirkkosalin läpi. Lukemani mukaan se liikkuu jopa 65 m matkalla 68 km/h ja minulla ei ole näkemäni perusteella syytä epäillä tätä. Tarinan mukaan syy botafumeiron käytölle on alunperin ollut käytännöllinen – pyhiinvaeltajat ovat haisseet niin pahalta!
Messun jälkeen en jäänyt jonottamaan päästäkseni alttarin alle katsomaan arkkua, jossa pyhiinvaelluksen virallinen kohde – oletetut (hyvin vahvasti siis nimenomaa oletetut) apostoli Jaakobin jäänteet ovat. Olisihan se ollut kiinnostavaa nähdä, mutta jono kiemurteli niin pitkänä, että hommaan olisi mennyt koko päivä. Pyhäinjäännökset ovat siis aikanaan paavin oikeaksi vahvistamat (ja katolisessa kirkossa paavin sana on totuus), mutta niiden historia on hyvin epäselvä ja aukkoja täynnä.
Kävin siis hakemassa repun säilytyksestä ja lähdin takaisin sateeseen. Edessäni oli vielä 21 km loppupäivälle, mikä olisi tiukka veto. Jättäessäni Santiagon taakse alkoi aurinkokin pilkistellä ja minulla oli jotenkin vapaampi olo. Pakolliset hommat oli tehty ja nyt voisin ihan vain vaeltaa. Se oli yllättävä tunne.
Täysin eroon sateesta en päässyt. Pieniä kuuroja tuli iltapäivän mittaan ja lopulta yksi todella napakka sadekuuro. Näin edessäni isoja tammia, joiden suojaan ajattelin mennä, mutta vettä alkoi tulla niin kaatamalla, että tuo 10 metrin matka oli liikaa. Jäin pikkuisen tammen alle, joka sekin suojasi hyvin, mutta oksa painui päähäni kiinni sateen voimasta. Yritin siinä sitten olla paikallani, etten ravistaisi oksasta lisää vettä päälleni.
Kovin sade laantui onneksi nopeasti ja pääsin pois pikkutammen alta. Jatkoin matkaani ja pian tulin Alto do Venton kylään. Siellä oli pieni ravintola ja nälkäisenä päätin, että olisi aika saada kunnon ruokaa. Tilasin pienen alkusalaatin (se oli noin ämpärillinen, tiedä sitten millainen se iso alkusalaatti olisi ollut) sekä kananrintaa (sitäkin tuli reilusti) ranskalaisilla (näissäkään ei säästelty). Sain siis varsin tukevasti syötyä, mikä oli monella tapaa hyvä, koska arvasin, että perille päästessäni en ehkä jaksaisi mennä enää illalliselle.
Ravintolassa istuessani tuli muutama sadekuuro. Ensin muutama kovempi sykli ja sen jälkeen aivan kaatamalla. Olin varsin tyytyväinen, etten jäänyt sen alle.
Matkaa oli vielä reilusti jäljellä, joten oli aika laittaa tossua toisen eteen. Parin pienemmän sadekuuron saattelemana tulin pieneen Carballon kylään, jonka bussipysäkille istuin juomaan mukaani ottaman cokiksen. Bussipysäkki oli hyvä valinta, koska juomataukoni aikana tuli taas yksi napakampi ryöppy vettä.
Jäljellä oli vielä 6 km ja jalkaterät alkoivat olla kipeät (messussa seisominen ei varmaan erityisesti auttanut tässä asiassa). Soitin Ninalle motivaatiopuhelun ja juttelimme niitä näitä kävellessäni eteenpäin. Keskusteluseurasta oli apua, koska viimeiset kilometrit menivät melko huomaamatta. Onneksi EU:n sisäinen melko vapaa mobiilidatan käyttö mahdollistaa tällaisen.
Saapuessani päivän kohteeseen, Negreiraan, kävin huoltoasemalla hakemassa oluen, cokiksen ja uutta Espanjan suosikkiani – maitosuklaata, jonka välissä on eläinkeksien palasia. Ylitin siitä tien hotellille ja lunastin varaamani huoneen. Hotellin ravintola olisi ollut vielä auki, mutta olin syönyt itseni jo tarpeeksi täyteen.
Juhlistin 800 km matkaa kuitenkin korkkaanalla oluen ja syömällä suklaata. Virallinen Camino de Santiago on saatettu päätökseen, mutta vielä muutaman päivän jatkan matkaa saavuttaakseni todellisen päätepisteen – Finisterren (kirjaimellisesti maailmanloppu) Atlantin rannalla.