By Jeriko Fox 
23,44 km (14.56 miles)
690,7 km (429.18 miles) / 782,7 km (486.35 miles)
Albergue Ferramentiero, Portomarín
I had been expecting the stretch between Sarria and Santiago to be busy. What I hadn’t quite anticipated was just how many people there would be, or how oddly intense that first-day enthusiasm might feel at this stage. After nearly a month and about 670 km (416.6 mi) of walking, the sudden meeting of fresh-faced pilgrims is a bit like when the Appalachian Trail hits the start of the Long Trail in Vermont.
An astonishing number of pilgrims spilled out of Sarria. There were even big groups. Someone was talking constantly – which isn’t exactly what I’m after in nature, but of course, it’s not reasonable to expect total silence either. Still, when there are always people just ahead or just behind, it throws off my rhythm a bit. I find myself adjusting my pace to others’.
Not exactly world-ending problems, but it’s a clear reminder that the Camino isn’t the place to come if you’re seeking solitude. I’ve been thinking about this a lot lately. Compared to camping, there’s quite a bit of social overload – every night means adjusting to a new roomful of people.
I haven’t been obsessively counting total kilometres, but today I dropped below the 100 km (62.1 mi) mark to Santiago. That feels rather good now that the kilometres are clipping along at a tidy pace.
I reached today’s destination, Portomarín, before 15:00. The day was intentionally a bit shorter, which gave me plenty of time to wash all my clothes. I ended up in a dormitory with 130 beds – not all of them were filled by nightfall, thankfully.
As evening fell, a group of Italian pilgrims suddenly started shouting, “Papa! Papa!” I knew the conclave had started yesterday and figured the news of a new pope had arrived. At that point, it was just the sighting of white smoke rising over the Vatican – the signal that a decision had been made – but later that evening, an American named Leo XIV appeared on the balcony of St. Peter’s. Even in Portomarín, the church bells rang continuously.
It feels oddly thrilling to be on a pilgrimage path while the tectonic plates of the Catholic Church shift with the death of one pope and the election of the next. For my part, I’m mostly trying to lock in my plans for the final days of walking. The schedule to Santiago is clear, but what comes after that – and whether I’ll finish at the Atlantic coast in Finisterre – still depends on sorting some bookings.
Olin osannut odottaa ruuhkaa Sarrian ja Santiagon väliselle pätkälle. En kuitenkaan ollut ajatellut miten paljon väkeä todella olisi ja miten ensimmäisen päivän into olisi ehkä tässä vaiheessa hämmentävän tuntuista. Kun on itse kävellyt jo melkein kuukauden ja 670 km, on kohtaaminen vähän kuin Appalachian Trailin saavuttaessa Long Trailin alun Vermontissa.
Sarriasta purkautui siis hämmästyttävä määrä vaeltajia. Myös isoja ryhmiä. Jonkun puhetta kuului koko ajan (asia mitä en itse juuri kaipaisi luonnossa, mutta on tietysti kohtuutonta käskeä ihmisiä olemaan täysin hiljaa). Lisäksi, kun lähellä on on jatkuvasti muita – hieman edellä ja jäljessä – se hieman sotkee omaa rytmiäni, koska alan sopeuttaa tahtiani muihin.
Ei siis mitään maailmaa kaatavia ongelmia, mutta selvä todistus siitä, ettei Caminolle varsinaisesti kannata tulla yksinoloa hakemaan. Tätä asiaa olen muutenkin viimepäivinä pohtinut. Sosiaalista kuormitusta tulee aika paljon telttailuun verrattuna, kun joka ilta yrittää sopeutua uuteen huoneelliseen ihmisiä.
En ole kauhean tarkkaan seurannut kokonaiskilometrimääriä, mutta tänään pääsin alle 100 km päähän Santiagosta. Se tuntuu jo varsin hyvältä, kun kilometrit taittuvat napakkaan tahtiin.
Saavuin päivän kohteeseen, Portomaríniin, jo ennen kolmea. Päivä oli suunnitellusti vähän lyhyempi ja minulle jäi hyvää aikaa pyykätä kaikki vaatteeni. Päädyin 130-paikkaiseen makuusaliin, jonka kaikki sängyt eivät toki iltaan mennessä täyttyneet.
Illan tullen alkoivat italialaiset vaeltajat jossain vaiheessa hihkua ”papa, papa”. Tiesin konklaavin alkaneen eilen ja arvasinkin, että uutisia paavin valinnasta oli tullut. Tässä vaiheessa toki oli vasta nähty valkoista savua Vatikaanissa valinnan merkkinä, mutta myöhemmin illalla yhdysvaltalainen Leo XIV esittäytyi Pietarinkirkon parvekkeella. Myös Portomarínissa kirkonkelloja soitettiin illalla jatkuvasti.
On ihan jännittävää olla pyhiinvaellusreitillä, kun katolisen kirkon suurimmat mannerlaatat liikahtelevat paavin kuoleman ja uuden valinnan välillä. Omalla kohdallani yritän lähinnä lyödä lukkoon päätöksiä viimeisistä vaelluspäivistä. Aikataulu Santiagoon on jo selvillä, mutta siitä eteenpäin vaatii vielä varausten tekemistä, mikäli haluan päättää retkeni Atlantin rannalle Finisterreen.