Day 21 – La Cruz de Ferro & El Acebo

28,61 km (17.78 miles)
551,7 km (342.81 miles) / 782,7 km (486.35 miles)
Albergue Mesón El Acebo, El Acebo

Two blankets had kept me warm through the night at the grouchy granny’s albergue. In the morning, I packed up my things and set off—hoping to find some breakfast somewhere along the way.

The village was completely shrouded in fog as I stopped by the water point to fill my bottle (usually you can fill up straight from the tap at an albergue, but guess twice whether the water was drinkable at that particular place). Many villages have a fuente—a public water source—for drinking water.

I stopped in the very next village, 5 km (3.11 mi) away, El Ganso. A bar/café was already open in the morning, and I got myself a rather decent veggie baguette and a Coke. I picked up a Mars bar for the road and continued on to the next village.

That next café didn’t disappoint either—I grabbed a banana and more Coke in Rabanal del Camino. By now it felt like yesterday’s meagre nutrition was starting to balance out.

Up ahead was a 400 m (1,312 ft) vertical climb over about 7 km (4.35 mi), heading toward the highest point on the Camino. Not particularly steep, and the uphill actually went surprisingly pleasantly. I called ahead to El Acebo to book an albergue and, to my delight, this time it was doable in English.

Near the top, it started to rain lightly, which gave me the perfect excuse to stop in the truly idyllic village of Foncebadón. I sat down for a small beer and some pastries while chatting with a British man from last night’s albergue—he looked exactly like Brian May (he wasn’t Brian May).

The Brian May lookalike stayed in Foncebadón, and I carried on. I also spotted a familiar Canadian woman, but otherwise today’s pilgrims were strangers—or perhaps better called “new acquaintances”.

When I reached La Cruz de Ferro—the iron cross marking the highest point on the Camino—it began drizzling again. Perched at around 1,500 m (4,921 ft), La Cruz de Ferro (with ferro coming from Galician or Leonese, as the Spanish word for iron is hierro) is a traditional spot where pilgrims often leave a stone they’ve carried from home or from the start of the route. I’m not particularly into rock-piling, so I gave this tradition a miss.

Actually, the cross came as a bit of a surprise—I’d never seen a photo of it, only heard stories. And I had imagined a great big iron cross. That was very much not the case. It’s a rather small iron cross on top of a very tall wooden pole. Bit of an anticlimax, really.

As I followed the ridge, the rain kept on gently pattering, but once I started the descent, the clouds began to break. The scenery opened up dramatically, revealing mountains and valleys in every direction.

The last few kilometres (miles) down into El Acebo were far from pleasant. The path was that dreaded ankle-busting rubble of loose, fist-sized stones that twist under your feet. My poles helped a lot, and with some expert-level wobbling, I avoided twisting an ankle. Arriving in the village, the albergue turned out to be a lovely surprise—and a bargain at just €12. After yesterday’s farce, it was a joy to be greeted by cheerful service everywhere I went today.

Kaksi peittoa oli pitänyt minut yöllä lämpimänä kärttymummon alberguessa. Aamulla pakkasin tavarani ja lähdin – toivoen löytäväni aamupalaa jostain.

Kylä oli täysin sumun peitossa, kun kävin hakemassa vesipisteestä juomavettä (yleensä alberguessa voi ottaa ihan hanavettä, mutta arvatkaa kaksi kertaa oliko tuossa kyseisessä paikassa vesi juomakelpoista). Monessa kylässä on siis fuente, vesipiste, josta saa juomavettä.

Pysähdyin jo seuraavassa kylässä, 5 km kohdalla, El Gansossa. Baari/kahvila oli jo aamulla auki ja sainkin sieltä oikein hyvän kasvistäytteisen patongin ja colaa. Nappasin Mars-patukan matkaan mukaan ja jatkoin seuraavaan kylään.

Seuraavankaan kylän baarikahvila ei jättänyt kylmäksi vaan hain banaanin ja lisää colaa Rabanal del Caminosta. Nyt alkoi jo olla olo, että eilisen heikko ruokailu tasottui.

Edessä oli noin 7 km matkalla 400 m vertikaalinousua Caminon korkeimmalle kohdalle. Ei siis mitenkään erityisen jyrkkää ja ylämäki meni jopa yllättävän miellyttävissä tunnelmissa. Soitin matkalta El Aceboon tehdäkseni varauksen albergueen ja se onnistui tällä kertaa jopa englanniksi.

Nousun lopulla alkoi hieman sataa vettä ja se olikin oiva tekosyy pysähtyä todella idyllisessä Foncebadónin kylässä. Istuin juomassa pienen oluen ja syömässä leivoksia jutellen samalla viimeyön samassa alberguessa olleen Brian Mayn näköisen brittimiehen kanssa (hän ei ollut Brian May).

Brian Mayn näköinen mies jäi Foncebadóniin ja minä jatkoin matkaa. Näin myös erään tutun kanadalaisnaisen, mutta muuten vaeltajat ovat olleet vieraita – vai pitäisikö sanoa mielimmin uusia tuttavuuksia.

Saavuttassani La Cruz de Ferron – Caminon korkeimmassa kohdassa olevan rautaisen ristin – alkoi taas hieman sataa. Noin 1500 m korkeudessa oleva La Cruz de Ferro (ferro on siis peräisin galician tai leonesin kielestä, vaikka espanjaksi rauta on hierro) on perinteikäs paikka, jonka juurelle vaeltajat usein jättävät kotoaan tai reitin alusta tuomansa kiven. Minä en kauheasti kivien kasaamisesta perusta, joten en ottanut tähän traditioon osaa.

Itse asiassa risti oli vähän yllätys, koska en ollut nähnyt siitä kuvaa – kuullut vain tarinoita. Ja olin siis kuvitellut, että kyseessä on suuri rautainen risti. Näin ei siis todellakaan ole, vaan kyseessä on melko pieni rautainen risti, joka on korkean puutolpan päässä. Hienoinen antikliimaksi siis. 

Harjannetta kulkiessa vihmoi vähän vettä, mutta alamäkiosuuteen päästyäni pilvet alkoivat rakoilla. Maisema oli myös näyttävä avautuessaan eri suuntiin vuoriin ja laaksoihin.

Viimeiset kilometrit El Aceboon eivät olleet mukavia. Alamäki oli sitä nyrkin kokoista irtokiveä, joka inhottavasti pyörähtää jalan alla. Sauvat kyllä auttoivat paljon ja taitavalla tasapainoilulla vältin yhden nilkan nyrjäytyksen. Kylään saapuessani albergue oli varsin mieluisa yllätys – ja myös edullinen 12 € hinnallaan. Eilisen farssin jälkeen oli mukavaa kohdata tänään joka paikassa iloisia asiakaspalvelijoita.