By Jeriko Fox 
26,56 km (16.5 miles)
523,8 km (325.47 miles) / 782,7 km (486.35 miles
Albergue Casa Rural El Caminante, Santa Catalina de Somoza
During the night there had been rain and even a bit of thunder. The dorm, however, had been unusually quiet, and I’d slept without earplugs for a change. Although it wasn’t raining in the morning, the wind had quite a bite to it. Early on, I wondered if I should have layered my down jacket under the raincoat for extra warmth, but a gentle uphill stretch soon got the blood flowing.
Between the villages, on a hillside, there was a small house called Casa de los Dioses, where someone had laid out a generous spread of food—fruit, bread, biscuits, pastries—as well as coffee and tea. This charming oasis in the middle of nowhere operates on a donation basis. The yard had various benches scattered about, and there was even a little windproof hut with a cosy wood-burning stove. My heart just about burst with joy when I realised the stove was keeping a father cat and two small kittens nice and toasty. They were all incredibly sweet and very happy to accept some gentle pats.
The day’s highlight was the town of Astorga, whose old quarter is genuinely beautiful. I stopped for a bite in an “Irish” pub (apparently selling Guinness is qualification enough) where I had a pasta dish, and then popped into a greengrocer’s to top up on drinks.
I’d been debating whether to make it a 21 km (13.05 mi) day or push on for 26 km (16.16 mi). The longer option would land me in a better spot for the following day, but accommodation choices were slim. In the end, I rang up an albergue that hadn’t exactly received glowing reviews. They took my booking, so off I went towards the village of Santa Catalina de Somoza.
The walking was pleasant enough, and the terrain had a bit more bounce to it today. Many pilgrims complain that endless flatlands are hard on the feet because of the repetitive strain, and I can definitely see their point. As the day wore on, the scenery also started to get a bit hillier again.
There had been a light drizzle in the morning, and just as I arrived in Santa Catalina, the heavens started to open once more. I stepped into the albergue and waited a moment as a woman with a now-familiar slow-burn approach to customer service shuffled her way over.
In my wobbly Spanish, I explained I’d made a booking. The grumpy old dear muttered there were no reservations at all. I managed to clarify that I’d rung up not long ago, and then a light seemed to flicker on for her. She told me to scan a QR code and fill in my personal details online (a system quite a few places are now using), so I did as instructed.
After entering all the info and signing the form, I clicked “accept”, and the screen confirmed—in Spanish and about five other languages—that my data had been successfully saved. When I showed the screen to the cranky granny, she started insisting it wasn’t the right page, and there were no names or passport numbers or anything. I tried to point out that the message meant my data was already in their system, but apparently I’d clicked one screen too far for her liking, and this conversation was definitely beyond the limits of my Spanish vocabulary.
She huffed and puffed and eventually pulled out a notebook to write down my details by hand. Then she showed me the dinner menu, which was rather pork-heavy—not ideal for me. I tried asking whether I could just have part of the meal, but it seemed I’d already tested her patience enough. I decided to skip dinner altogether, although the village didn’t offer much else in the way of food.
While sorting out my gear, the skies opened properly again and rain came pelting down. I’d arrived just in the nick of time.
Luckily, I’d had a solid pasta lunch and still had some snacks in my pack. Missing one decent meal won’t kill me—back on the Appalachian Trail, nutrition was rarely gourmet, and I survived that just fine.
So tonight was about resting, unwinding, and, of course, the usual leg stretching and massage routine. The dorm was pretty chilly, but only half full, so I nabbed an extra blanket to ensure a warm night’s sleep.
Taking a shower was, of course, another performance worth mentioning. As I may have mentioned before, many toilets here have lights on a timer. This time, that clever system extended to the shower room as well. Needless to say, if the timer doesn’t last through a quick wee, it’s certainly not built for even the most committed water-saver’s wash routine.
When the light gave out, the dim emergency bulb offered little consolation, but luckily the blue LED on the light switch reflected just enough off the white tiles for me to finish the job in a soft ghostly glow. Not quite a ten out of ten accommodation, but certainly one for the memory bank.
Yön aikana oli satanut ja ukkostanutkin. Makuusali puolestaan oli ollut niin poikkeuksellisen hiljainen, että olin nukkunut ilman korvatulppia. Aamulla ei kuitenkaan satanut, mutta tuuli varsin kylmästi. Mietin alkumatkasta olisiko pitänyt laittaa untuvatakki sadetakin alle lisälämpöä tuomaan, mutta pieni ylämäki onneksi lämmitti kroppaa.
Kylien välillä rinteessä oli pieni talo, Casa de los Dioses, jonka pihaan oli aseteltu laaja valikoima syötävää (hedelmiä, leipää, keksejä, leivoksia) sekä kahvia ja teetä. Tämä viihtyisä keidas keskellä ei-mitään toimi lahjoitusperiaatteella. Pihalle oli aseteltu erilaisia penkkejä ja tehty myös tuulelta suojaava maja, jossa oli lämmin kamiina. Ilollani ei ollut rajoja, kun tajusin kamiinan lämmössä pyörivän isäkissan ja kaksi pientä pentua. Kaikki olivat hyvin kilttejä ja ottivat mielellään rapsutuksia vastaan.
Astorgan kaupunki oli päivän päänähtävyys ja sen vanha osa onkin hyvin kaunis. Pysähdyin syömässä ”irlantilaisessa” pubissa (ilmeisesti irlantilaisuuteen riittää, että myy Guinnessia) pasta-annoksen ja ostin hedelmäkaupasta lisää juomista mukaan.
Olin arponut tekisinkö tänään 21 km vai 26 km. Jälkimmäinen toisi minut parempaan paikkaan seuraavaa päivää ajatellen, mutta majotusvaihtoehtoja oli vähän. Päädyin soittamaan albergueen, joka ei ollut saanut mitenkään mairittelevia arvioita. Varaukseni otettiin vastaan ja lähdin jatkamaan kohti Santa Catalina de Somozaa.
Matka sujui varsin mukavasti ja maastokin oli tänään vähän kumpuilevampaa. Moni vaeltaja on valittanut pitkän tasamaan kuormittavan jalkoja toisteisuudellaan ja se on varmaan tottakin. Päivän loppua kohden maisematkin muuttuivat mäkisemmiksi.
Aamulla oli tullut pienen hetken aika kevyesti vettä ja juuri saapuessani Santa Catalinaan alkoi taas pisaroita tipahdella taivaalta. Astuin sisään albergueen ja odotin tovin, kun hieman jo tutuksi tulleella hitaasti syttyvällä asiakaspalveluasenteella varustettu nainen lähestyi.
Kerroin heikolla espanjallani tehneeni varauksen ja nyrpeä mummo jupisi, ettei ole mitään varauksia. Sain selitettyä, että soitin vähän aikaa sitten ja silloin hän tajusi mistä oli kyse. Hän käski mennä QR-koodin avulla täyttämään henkilötiedot verkkosivulle (aika monessa paikassa on tällainen systeemi) ja tein työtä käskettyä.
Tiedot syötettyäni ja lomakkeen allekirjoitettuani klikkasin ”hyväksy” ja näyttöön tuli espanjaksi ja ehkä viidellä muulla kielellä teksti, että tietoni ovat onnistuneesti tallennettu. Tätä näytettyäni kärttymummolle hän alkoi selittää, että ei tämä se ole ja nyt ei ole nimeä ja passitietoja jne. Yritin näyttää tekstiä näytöllä, että tiedot ovat heidän järjestelmässään. Mutta ilmeisesti mummolla meni aivan yli hilseen, että olin klikannut hänen mielestään kai yhden sivun liian pitkälle ja tämän keskustelun käyminen espanjaksi ei todellakaan mahdu sanastooni.
Mummo puhisi ja pulisi ja lopulta kaivoi esiin kirjan, jonne kirjoitti käsin matkustajatietoni. Sitten hän esitteli heidän illallismenua, joka oli vahvasti possupainotteista, mikä ei kauhean hyvin minuun uppoa. Yritin kysellä voisiko menusta ottaa vain osan, mutta ilmeisesti olin jo tarpeeksi vaikea asiakas muutenkin. Päädyin jättämään illallisen sivuun, vaikka kylässä ei oikein muutakaan tarjontaa ollut.
Järjestellessäni tavaroita alkoi Esteri taas näyttää ulkona parhaita puoliaan ja vettä alkoi tulla aivan kaatamalla. Olin saapunut siis juuri oikealla hetkellä.
Onneksi olin syönyt päivällä vähän tukevamman pastalounaan ja repussani oli eväitä, joita syödä. Eikä yhden päivän heikompi ruokailu nyt vielä henkeä vie – Appalakeilla vaeltaessani ravitsemustaso harvoin oli kovin kaksinen ja siitäkin selvittiin.
Panostin siten tänä iltana lepoon, rauhoittumiseen ja tietysti tapani mukaan hieman venyttelyä ja hierontaa jaloille. Makuusali on melko kylmä, mutta onneksi vain puolillaan, joten nappasin itselleni toisen peiton varmistamaan lämpimät yöunet.
Suihkussa käynti oli toki vielä mainitsemisen arvoinen performanssi. Kuten olen maininnut, täällä on usein vessassa aikakatkaisimella oleva valo. Nyt tällainen oli myös suihkun puolella. Arvatenkin vessakäynninkin aikana sammuva valo ei riitä intohimoisimmankaan vedensäästäjän suihkureissuun.
Valon sammuessa himmeästä hätävalosta oli hyvin vähän iloa, mutta onneksi valokatkaisijan sininen LED loisti sen verran valkoisista kaakeleista, että saatoin pestä itseni sen himmeässä hohteessa. Ei ihan kymmenen pisteen majoituskohde, mutta mieleenpainuva ainakin.