By Jeriko Fox 
28,33 km (17.6 miles)
51,4 km (31.94 miles) / 782,7 km (486.35 miles)
Albergue Municipal, Larrasoaña
I had been tossing and turning all night when I finally woke up after six to the sound of monks singing. I wanted to imagine it was the monks from the nearby monastery greeting the morning with their chants, but realistically, I doubt the sound carries that well through stone walls—so perhaps it was just a recording.
Morning routines, pack up, and off I went. I aimed to reach a grocery shop in the next village, which was supposed to open at 07:30, to get some breakfast. But when I got there, I found out it wouldn’t open until 08:00. I didn’t feel like waiting, but luckily I soon stumbled upon a café where I managed to get something to eat.
Yesterday I tried to get cash from an ATM in Roncesvalles, but it wasn’t working. I’d clearly underestimated how much cash I’d need, as I hadn’t wanted to carry too much on me. Fortunately, there was a bank in the village with an ATM built into the wall—and just like that, the cash problem was solved.
The day was sunny and pleasantly warm. Along the way, I met a lovely woman from Georgia, USA, who was hiking with her son. We chatted about the Appalachians and hiking in the States.
To my delight, I also ran into the Australian couple I’d walked with the day before. When you’re hiking together, you develop a kind of instant connection.
As for the route, the day was nicely varied. Sometimes I walked along pasture fences admiring cows and horses, sometimes through a green tunnel of trees, and sometimes through an industrial area. I also crossed a thrilling bridge made of domino-like concrete blocks, with a river flowing between the gaps. It was a case of hopping from one pillar to the next.
Most of the pilgrim crowd was aiming for Zubiri—including my Australian friends. I still had some energy left, so I decided to continue. Rain had started to sprinkle just before the descent into Zubiri, but soon after, someone really turned on the tap. I had to wear my rain skirt for the first time.
I had originally set my sights on reaching Zuriain (which would have meant a day over 30 km / 18.6 mi), but after about 25 km (15.5 mi), my feet started to feel like they’d been tenderised with a hammer. Maybe pushing too hard on day two wasn’t the best idea, so I turned to Larrasoaña after covering 28 km (17.4 mi).
I left my backpack in the entrance hall of the village’s albergue along with my muddy gear, and went to ask at the reception if they had a bed for me. They did, so I went back to grab my wallet and pilgrim’s passport from the bag. Oddly, the backpack was open, which was strange—I had no reason to open it when I set it down. Luckily, nothing important seemed to be missing.
I paid for the bed and headed off to the village shop. I left my flip-flops on the shoe rack in the hallway and swapped them for my hiking boots. When I got back, the flip-flops were gone. My nearly bald-soled, over ten-year-old flip-flops. Maybe someone really needed them.
So far, I’ve been leaving my things around quite trustingly—as you usually can at hiker hostels around the world. But I won’t do that anymore. A British woman told me after the flip-flop incident that she recently saw someone clearly not a pilgrim rummaging through people’s belongings at a hostel. Apparently, there are some of these shady characters about.
Olin pyörinyt ja kääntyillyt sängyssä koko yön, kun heräsin kuuden jälkeen munkkien lauluun. Olisin halunnut ajatella, että viereisen luostarin munkit siellä laulavat, mutta oikeasti ääni ei taida niin hyvin kiviseinien läpi kantaa vaan ehkä kyse oli äänitteestä.
Aamutoimet, kamat kasaan ja liikkeelle. Tähtäsin lähikylässä klo 07:30 aukeavaan ruokakauppaan aamiaiselle, mutta kaupalla selvisikin sen aukeavan vasta klo 08:00. En jäänyt odottelemaan, mutta löysinkin pian kahvilan, josta sain aamupalaa.
Eilen yritin saada Roncesvallesista käteistä, mutta automaatti siellä ei toiminut. Olin ennakoinut käteisen tarpeen reilusti alakanttiin, kun en halunnut kantaa suurta määrää rahaa mukana. Onneksi kylässä oli pankki, jonka ulkoseinässä oli automaatti ja rahaongelma tuli ratkaistua.
Päivä oli aurinkoinen ja sopivan lämmin. Tapasin matkalla mukavan Yhdysvaltain Georgiasta olevan naisen, joka on vaeltamassa poikansa kanssa. Keskustelimme hänen kanssaan Appalakeista ja vaeltamisesta Yhdysvalloissa.
Ilokseni tapasin taas myös eilen kanssani samaa rytmiä kulkeneet australialaiset. Vaeltaessa ihmisten kanssa syntyy nopeasti omanlaisensa yhteys.
Reitin osalta päivä oli monipuolinen. Välillä kuljin laidunten viertä lehmiä ja hevosia ihastellen, välillä vihreässä tunnelissa ja välillä tehdasalueella. Ylitin myös jännittävän sillan, joka muodostui domino-palikoiden tapaisista betonipylväistä, joiden väleistä virtasi joki. Siitä vain loikkimaan tolpalta toiselle.
Suuri massa vaeltajia tähtäsi Zubiriin – myös australialaiset ystäväni. Itselläni oli vielä voimia jäljellä, joten jatkoin matkaa. Vettä oli alkanut ripsiä jo alamäessä juuri ennen Zubiria, mutta pian sen jälkeen joku todella väänsi hanan auki. Otin ensimmäistä kertaa myös sadehameen käyttöön.
Olin pitänyt tähtäimenä Zuriainia (mikä olisi tarkoittanut yli 30 km päivää), mutta 25 km paikkeilla jalkapohjat alkoivat olla hakatun tuntuiset. Ehkä toisena päivänä ei pidä puskea liikaa, joten koukkasin 28 km jälkeen Larrasoañaan.
Jätin repun kylän alberguen eteiseen muiden mutaisten kamojen kanssa mennessäni kysymään toimistosta olisiko minulle petipaikkaa. Oli kyllä, joten menin hakemaan lompakkoa ja vaeltajapassia repusta. Reppu oli auki, mikä oli todella outoa, koska minulla ei ollut mitään syytä avata sitä laskiessani sen selästäni. Mitään kriittistä ei kuitenkaan puuttunut.
Sain hoidettua maksuasiat ja lähdin käymään kaupassa. Jätin varvassandaalit eteisen kenkähyllyyn ja vaihdoin vaelluskengät jalkaan. Palatessani kaupasta släbärit olivat kadonneet. Siis minun lähes sileäpohjaisiksi kuluneet, yli kymmen vuotta vanhat, släbärit. Ehkä joku todella tarvitsi niitä.
Olen tähän asti jättänyt tavaroitani hyvin luottavaisesti, kuten tähän mennessä vaelluspaikoissa on voinut tehdä. Nyt en enää tee niin. Eräs brittinainen kertoi släbäriepisodin jälkeen nähneensä jossain hostellissa jonkun selvästi ei-vaeltajan kaivelemassa ihmisten tavaroita. Ilmeisesti näitä lieveilmiöitä siis on.