By Jeriko Fox 
27,99 km (17.39 miles)
444,4 km (276.14 miles) / 782,7 km (486.35 miles)
Hotel Rural La Casa de los Soportales, Mansilla de las Mulas
The reasons behind yesterday’s power cut were still unclear in the morning, but apparently most of the country had quite literally been put back on track. I didn’t have high expectations for the day, as the route looked like it would follow the road closely – every pilgrim’s favourite, obviously.
About 26 km (16.16 mi) lay ahead. As I left the albergue in the morning, I saw Natasha, who didn’t look too well. She’d already mentioned flu-like symptoms yesterday and said she was feeling worse, but would see how far she could go. I’d had a sore throat myself for a few days, followed by a bit of a sniffle and cough, but nothing more. When lots of people are sleeping in the same places, bugs tend to spread easily.
My first stop was El Burgo Ranero, where I joined Ellie at a café. We continued walking together, but at some point Ellie moved ahead of me and I quite happily let her go.
I caught up with her again when she was sitting on top of a culvert, having a break in a very orderly (and quite mathematically planted) forest. We walked together again for a bit until she pulled ahead once more.
I found her again on the terrace of a café in Reliegos and went in to grab a drink myself. To our delight, Natasha showed up just as we were about to leave. She looked better than in the morning but said she and a German pilgrim, Dino, would stay overnight in Reliegos.
Ellie and I continued for another 6 km (3.73 mi) towards Mansilla de las Mulas. The afternoon was scorching hot and the earlier breeze that had helped a little seemed to vanish. My feet also started making their complaints known.
We didn’t have a reservation for the night – Ellie had already been notified by one of the albergues that it was full. When we reached the town, we found out that another place was also full (not entirely unrelated to a group of over 20 Korean pilgrims). We kept asking around, but everywhere was full. We went off to look for the municipal albergue, which later turned out to be closed.
With sore soles we trudged on, wondering if we’d have to keep walking another 6 km (3.73 mi) to the next village. Just then, a shout came from above: “Fox! How’s it going?!” On the French-style balcony of the house next to us stood an American woman we’d got to know over the past few days, wrapped in nothing but a towel. We called back that we were feeling a bit homeless.
Then, on the lower balcony, Sam appeared – someone I’d met the day before (Ellie knew her from earlier on the trail). She’d overheard the conversation and shouted the words of the day: “There are three beds in my room! Come on up!”
She didn’t need to ask twice. Instead of a stuffy dorm, we got a tiny hotel room. Sam said she was glad to share the costs with us too.
In the evening, the three of us went out to eat. We ended up in an Italian restaurant (which, in my experience, aren’t terribly Italian or terribly good in Spain), and the whole thing felt like a sketch from a comedy show. There wasn’t an actual menu, but the hostess promised to make pasta or pizza to our liking. We ordered two large pizzas and a bottle of wine.
To be fair, the pizza wasn’t anything to write home about, but the conversation around it was well worth the price. When it came time to pay, the hostess pondered aloud how much to charge for two pizzas and three desserts. “Would €30 seem fair? The wine is on the house.” We insisted on paying €40 and left thoroughly amused by this delightfully eccentric business model.
As I lay in bed later, I couldn’t help but smile at how lucky we’d been to get to stay in Sam’s room. This is the magic of long distance hiking at its finest. And after all that, sinking into a real bed with actual sheets was heavenly.
Eilisen sähkökatkon syyt olivat yhä aamulla epäselvät, mutta ilmeisesti suurin osa maasta oli saatu kirjaimellisestikin takaisin raiteilleen. Minulla ei ollut suuria odotuksia päivälle, koska reitti näytti seuraavan tiukasti tietä – harvan vaeltajan ehdoton suosikki.
Edessä oli noin 26 km. Lähtiessäni aamulla alberguesta näin Natashan, joka ei näyttänyt kovin hyvävointiselta. Hän oli jo eilen valittanut flunssan oireita ja sanoi voivansa huonommin, mutta katsovansa minne asti pääsisi. Itsellänikin oli kurkku muutaman päivän kipeä, sitten vähän nuhaa ja yskää, mutta ei oikein muita oireita. Kun paljon ihmisiä majoittuu samoissa paikoissa taudit herkästi tarttuvat.
Ensimmäinen pysähdys oli El Burgo Ranerossa, jossa liityin Ellien seuraan kahvilaan. Jatkoimme matkaa yhdessä, mutta jossain vaiheessa Ellie kulki minua nopeammin ja jättäydyin suosiolla jälkeen.
Sain hänet myöhemmin kiinni, kun hän istui siltarummun päällä pitämässä taukoa viihtyisässä (täsmällisen suoriin riveihin istutetussa) metsässä. Kuljimme taas hetken yhdessä, kunnes hän kuroi kaulaa minuun.
Reliegosissa tavoitin taas Ellien kahvilan terassilta ja kävin itsekin ostamassa juomista. Iloksemme Natasha ilmestyi myös paikalla juuri tehdessämme lähtöä. Hän näytti nyt parempivointiselta kuin aamulla, mutta sanoi jäävänsä saksalaisen Dinon kanssa yöpymään Reliegosiin.
Ellien kanssa jatkoimme vielä 6 km kohti Mansilla de las Mulasia. Iltapäivä oli paahteisen kuuma ja aiemmin auttanut tuulenvire alkoi kadota. Jalkapohjat rupesivat myös pikkuhiljaa ilmoittelemaan itsestään.
Meillä ei ollut varausta tälle yölle – yhdestä alberguesta Ellie oli saanut kieltävän vastauksen eli paikka oli täynnä. Kaupunkiin saapuessa selvisi, että myös toinen paikka oli täynnä (täysin merkityksetön tekijä ei ollut yli 20 hengen korealaisryhmä). Jatkoimme kyselyä, mutta täyttä oli. Lähdimme etsimään kunnan albergueta, joka myöhemmin selvisi olevan suljettu.
Jalkapohjat kipeinä tallasimme miettien joudummeko jatkamaan vielä 6 km seuraavaan kylään. Silloin jostain yläilmoista kuului huuto: ”Fox! Miten menee?!” Viereisen talon ranskalaisella parvekkeella huiskutti pelkkä pyyhe päällään eräs viimepäiviltä tutuksi tullut yhdysvaltalaisnainen. Huikkasimme hänelle, että hiukan kodittomia ollaan tässä.
Silloin alemmalle parvekkeelle ilmestyi minulle eiliseltä tuttu Sam (Ellie tunsi hänet jo pidemmältä aikaa). Hän sanoi kuulleensa keskustelun ja huusi taivaalliset sanansa: ”Minun huoneessa on kolme sänkyä! Tulkaa tänne!”
Sen enempää suostuttelua en tarvinnut. Pääsimme tunkkaisen makuusalin sijaan pikkuiseen hotellihuoneeseen. Samkin sanoi olevansa tyytyväinen kun saattoi jakaa kustannukset meidän kanssa.
Illalla lähdimme Ellien ja Samin kanssa syömään. Päädyimme italialaiseen ravintolaan (jotka eivät kokemukseni mukaan ole kovin italialaisia eivätkä laadukkaita Espanjassa), joka oli kuin huumoriohjelmasta. Ravintolassa ei ollut varsinaista ruokalistaa, mutta emäntä lupasi tehdä toiveittemme mukaista pastaa tai pizzaa. Tilasimme kaksi isoa pizzaa ja pullon viiniä.
Rehellisyyden nimissä sanottakoon, ettei pizza ollut kummoista, mutta keskustelu sen ympärillä oli sitäkin mehevämpää. Maksuvaiheessa ravintolan emäntä pohdiskeli, että paljon nyt voisi pyytää kahdesta pizzasta ja kolmesta jälkiruuasta. ”Olisiko 30 € teistä sopiva? Talo tarjoaa viinipullon.” Vaadimme saada maksaa 40 € ja lähdimme hyvin huvittuneina tästä perin omalaatuisesta tavasta pyörittää ravintolaa.
Myhäilin vielä sänkyyn mennessäkin mielessäni, että kuinka onnekkaita olimmekaan olleet saatuamme majoittua Samin huoneessa. Tämä on sitä pitkänmatkan vaelluksen taikaa parhaimmillaan. Ja pitkästä aikaa kunnolliseen sänkyyn ja oikeisiin lakanoihin oli taivaallista nukahtaa.