By Jeriko Fox 
26,28 km (16.33 miles)
349,1 km (216.92 miles) / 782,7 km (486.35 miles
Albergue Luz de Frómista, Frómista
When a day goes well, you naturally assume the next one will too. Long-distance hikes, however, have a way of making such illusions very short-lived.
Breakfast was supposed to be included with the accommodation, but, well, it simply didn’t happen – so, like everyone else, I packed up and headed out. The morning sun was rising, and I faced about 100 metres (328 feet) of climbing right off the bat. This was quickly followed by an equally steep descent of about the same. The rest of the route was fairly flat, though.
The first stretch was about 9 km (5.59 mi), and for some reason, the soles of my feet started hurting terribly. So terribly, in fact, that while queuing at a café counter for a very late breakfast, I nearly burst into tears. As I sat down with my bread and fizzy drink, Ellie appeared at the café, and I found some comfort in being able to whinge to her.
We ended up walking the next 10 km (6.21 mi) together, stopping for a drink at a hotel lobby bar in the little village of Boadilla del Camino. Thankfully, the pain in my feet had eased, and I naively thought the rest of the day would go smoothly too.
I thought wrong. Despite having only about 5 km (3.11 mi) left to Frómista, the almost-healed blisters on my feet started flaring up badly. After hobbling along for a while, I told Ellie I’d need to stop and air out my foot, and that she should continue without me. I pulled off my shoe and sock, letting the hot afternoon air dry the sweat.
The foot still didn’t feel great, but at least I could walk. I was slightly worried, as earlier enquiries suggested most places in Frómista were fully booked. I wasn’t sure I could manage another 3 km (1.86 mi) to the next village.
But the Camino is a place of small miracles – even if this one wasn’t exactly of divine origin. As I reached the edge of town, my phone buzzed with a message from Ellie: a bed had been reserved for me at Albergue Luz. Relieved, I hobbled my way there.
My feet were now in such a state that it was time for a serious pharmacy trip. Luckily, I encountered some excellent customer service – though honestly, by that point, I would have bought anything short of snake oil. Besides the usual Compeeds and plasters, I picked up some soft, self-adhesive bandage for protecting my blistered toes during walks, and a beeswax-olive oil balm for evening blister care.
Although Frómista isn’t exactly a tiny village, there weren’t many nearby options for dinner. So, Ellie, Natasha and I decided to cook together. They kindly did the shopping while I tended to my feet. Our tuna-courgette-pepper-onion-olive pasta turned out delicious, and it was lovely to have a home-cooked meal again after so long.
Kun päivä menee hyvin, sitä olettaa seuraavankin päivän menevän hyvin. Pitkän matkan vaellukset yleensä tapaavat tehdä tällaisista harhaluuloista hyvin lyhytikäisiä.
Yöpymiseen piti kuulua aamupala, mutta aamupalaa ei niin sanoakseni kuulunut mistään, joten muiden tapaan päätin pakata kamat ja lähteä liikkeelle. Aamuaurinko oli nousemassa ja minullakin oli alkuun edessä noin 100 m vertikaalinousua. Ja pian sen perään saman verran jyrkkää alamäkeä. Muuten reitti oli varsin tasainen.
Ensimmäinen pätkä oli noin 9 km ja jostain syystä jalkateräni kipeytyivät todella kovasti. Siis siinä määrin kovasti, että jonottaessani kahvilan tiskillä myöhäistä aamupalaa teki mieli itkeä. Istuessani leivän ja limpparin ääreen Ellie ilmestyi kahvilaan ja sain lohtua, kun saatoin valittaa hänelle.
Kävelimmekin seuraavan 10 km pätkän yhdessä Ellien kanssa ja pysähdyimme Boadilla del Caminon kylään hotellin aulabaarin juomille. Jalkapohjien kipu oli helpottanut ja kuvittelin loppupäivänkin sujuvan.
Kuvittelin väärin. Vaikka jäljellä oli vain noin 5 km Frómistaan, jaloissani olevat (lähes jo parantuneet) rakot alkoivat vaivata todella pahasti. Hetken nilkutettuani sanoin Ellielle, että istun tuulettamaan jalkaani ja hän voisi jatkaa. Vedin kengän ja sukan pois jalasta antaen kuuman päivän kuivattaa hien.
Jalka ei vieläkään tuntunut hyvältä, mutta saatoin sentään kävellä. Olin hieman huolissani, koska aiemmin päivällä tehtyjen tiedustelujen pohjalta Frómistan yöpaikat olivat suurelta osin täynnä. En tiedä onnistuisiko 3 km lisää seuraavaan kylään.
Camino on ihmeiden paikka, vaikka tämä ei ehkä ollutkaan jumalallista alkuperää. Tullessani kaupungin laidalle kilahti puhelimeeni viesti Ellieltä: Sinulle on sänky varattu albergue Luzissa. Helpottuneena kävelin kipeillä jaloillani alberguelle.
Jalat alkavat olla siinä kunnossa, että oli aika tehdä vakava shoppailureissu apteekkiin. Sainkin kohdalleni hyvää palvelu- ja myyntiasennetta – toki tässä vaiheessa ostaisin mitä tahansa käärmeöljyä. Perus Compeedien ja laastarien lisäksi ostin pehmeää itsekiinnittyvää sidosta varpaiden rakkojen suojaksi vaelluksen ajaksi sekä mehiläsvaha-oliiviöljy -salvaa rakkojen hoitoon ilta-aikaan.
Vaikka Frómista ei ole ihan pikkukylä, lähellä oli huonosti ruokailumahdollisuuksia. Päätimme tehdä ruokaa yhdessä Ellien ja Natashan kanssa. He hoitivat ystävällisesti kauppareissun sillä aikaa, kun minä hoidin jalkojani. Tonnikalq-kesäkurpitsa-paprika-sipuli-oliivi-pastasta tuli varsin herkullista ja oli mukavaa syödä pitkästä aikaa itse tehtyä ruokaa.